Varhainen elokuva

Sitä piipahtaa aina silloin tällöin elokuvassa, sivistyneet ihmiset tekevät niin. Multiplexien Imaxin säihkeessä ja Dolby Surroundin jytistessä ei tule useinkaan ajatelleeksi, että elokuviahan on tehty yli sata vuotta. Elokuvalla on siis pitkä historia, mutta millainen oli sen alkutaival? Tutkijat tietenkin kiistelevät, että milloin ensimmäinen elokuvanäytös olisi järjestetty, mutta Lumièren veljekset eivät olleet ensimmäisiä, välttämättä. Muistattehan, että nämä ensimmäisyydet ovat aina vähän epämääräisiä. Ensimmäinen missään muodossa taltioitunut elokuva oli Roundhay Garden Scene, eeppinen alle 20 sekunnin draama. Itse diggailen pioneereista parhainta, Charles-Émile Reynaudia ja hänen Praxinoskooppiin perustuva Théâtre Optiquetaan. Mies maalasi käsin lasilevyille 15 minuutin piirretyn. 18 kuvaa sekunnissa järjestelmällä tämä vastaisi 16 200 maalausta, ihme mies! Mutta voi! Jälkipolville ei ole jäänyt kuin muutama elokuvajuliste ja pari maalattua ruutua.

Koska elokuvan historian läpikäynti on vähintäänkin Raamatun kokoinen urakka, niinpä ajattelin tarkastella historiaa vuoteen 1909. Vaan aloitetaas taas niistä kreikkalaisista. Tiesitte varmaan, että taiteilla on yleensä jokin muusa. Teatterilla niitä on montakin, on Melpomenes, Thalia, Polyhymnia ja kenties muutama muukin. Mutta kukapa olisi elokuvan muusa. Olisiko kenties Morpheus, sillä villien ranskalaisten teoreetikkojen mukaan elokuvissa käynti on kuin unennäköä. Vai kenties oma suosikkini Iiris, tuo vähemmän tunnettu jumalten sanansaattaja, jonka kulku taivaan kannen poikki huomataan sateenkaarena. Kas sateenkaarihan perustuu optiikkaan, valon taittumiseen, kuten elokuvakin. Optiikan historiakin on tietenkin elokuvaa varhempi.

Esimerkiksi arabialaisen tiedemiehen Alhazenin (Ibn al-Haitham) kirjassa vuodelta 1021 on jo mainittu tärkeä kameran esiaste, camera obscura. Sana kamera muuten juontuu näistä sanoista, jotka sananmukaisesti tarkoittavat pimeää huonetta. Mutta tietenkin maailman sivu on ollut myös kaikenlaista varjoteatteria ja vastaavaa esitystä. Muista varhaisista kokeilijoista kannattaa vielä mainita Athanasius Kircher, joka ensimmäisenä lienee laittanut lasilevylle maalatun kuvan, valon ja linssin sillä lailla oikeinpäin yhteen, että on syntynyt projisoitu kuva. Tämä vuoden 1671 kapistus tunnetaan nimellä Laterna Magica, taikalyhty. 1724 Johan Heinrich Schulze keksi hopeanitraatin ja hopeakloridin, jotka tummuvat valossa ja jotka olivat myöhemmin valotettavien filmien perusta. 

Kun lähestytään teollista aikaa, keksitään valokuvauksen tekniikka. Nicéphore Niépce sai historialta luvan edustaa varhaisinta valokuvausta, linkistä näette myös ensimmäisen säilyneen valokuvan vuodelta 1826. Tiesittekö muuten, että Niépce kehitteli varhaista polttomoottoria, jonka polttoaineena toimi Lycopodium suvun eli liekokasvien itiöpöly. Myös monet muut teollisen ajan leikkikalut ja viihdykkeet vihjasivat kohti elokuvaa. Nämä mielikuvituksellisilta kuulostavat lelut, Praxinoskooppi, Zoetrooppi, Zoopraxiscope ja Phenakistoscope, perustuivat sille samalle näön ilmiölle kuin elokuvatkin. Usein virheellisesti mainitaan, että tämä perättäisten kuvien näkeminen jatkuvana liikkeenä perustuisi silmän jälkikuvailmiöön. Ah, miten väärin. Kyseessä on tietysti beta-liike, joka on aivoissa tapahtuva ilmiö eikä liity silmän verkkokalvoon millään lailla. Muistakaas nyt tämä.

Kauhuelokuvan ystäviä kiinnostanee se, että eräs elokuvien esiaste oli Phantasmagoria. Lupaava nimi, vai mitä? Tämä oli pimeässä teatterissa usealla taikalyhdyllä, savuilla, verhoilla ja peileillä toteutettua yleisön pelottelua. Lisukkeena korville esitettiin pahaenteistä musiikkia ja pelottavia ääniä. Musiikkia soitettiin muun muassa lasiharmonikalla, kuunnelkaapa muuten mitenkä aavemainen, mutta ihanan kuulas ja hento ääni siinä on. Kuvastona näytöksissä haamuja, luurankoja, hautausmaita, rämeitä ym. peruskauhukamaa. Kuulemma viktoriaaniset herrasmiehet tykkäsivät viedä naistuttaviaan Phantasmagoria näytöksiin. Paljolti varmaan samasta syystä kuin nykyaikamme teinipojat. Tämän taiteenlajin kehittäjä ja armoitettu keksijä oli nimeltään Étienne-Gaspard Robert. Hän eli hyvin mielenkiintoisen elämän.

Varhaisesta elokuvasta on sellainen mielikuva, että se on suttuista, mykkää ja mustavalkoista. Mutta tiesittekö, että varhaisimmat värijärjestelmät ovat peräisin 1900-luvun alusta? Sellainen oli esimerkiksi Kinemacolor, jonka kehitytti George Albert Smith Englannissa 1906. Kuten näytteestä (joka muuten vilkuu aika voimakkaasti) huomaamme, oli tekniikassa parantamisen varaa. Parempi systeemi oli Pathécolor, joka kehitettiin samoihin aikoihin, jälki näyttää paljon siistimmältä. Mutta Kinemacolor oli kevyt systeemi, jossa väri tuotettiin tallentamalla filmille kaksi väriavainta, joiden arvot siirrettiin lopulliseen printtiin. Pathécolor puolestaan perustui stanssiin tai sabluunaan, joilla värit painettiin esityskopioon. Sabluunan leikkaaminen pitkään elokuvaan oli kova urakka ja vaati suurimmillaan 600 henkeä käsittäneen tehtaan Pariisin liepeillä. Tehtaan työläiset olivat enimmäkseen naisia, ilmeisesti heillä oletettiin sukupuolena omaavan tarkan ja hellän otteen.

Mutta kuka hemmetti on Pathé? Kyseessä on tietenkin varhaisen elokuvan suuri sukuyritys, Société Pathé Frères, jonka perustivat vuonna 1896 veljekset Charles, Émile ja Jacques. Vuonna 1902 Pathé osti Lumièren veljesten patentit ja aloitti tosissaan suurisuuntaisen elokuvabisneksen. Pathé oli ensimmäinen suuri elokuva-alan yritys, jonka toimialaan kuului koko elokuvanteon prosessi: tuotanto, kopioiden valmistus, markkinointi ja levitys, teatteritoiminta sekä tuotekehittely. Yhdessä pahimman kilpailijansa Gaumontin kanssa Pathé hallitsi maailman elokuvamarkkinoita lähes Toiseen Maailmansotaan asti. Bernard Natanin johdon alla Pathé oli 1930 jopa tuomassa televisiota Ranskaan Télévision-Baird-Natan yhtiössä. Tämä on se sama Baird tuosta aikaisemmasta blogista. Suuri lama kuitenkin rapautti yhtiön talouden ja se haettiin konkurssiin 1935.

Entä olivatko elokuvat täysin mykkiä? Eivätpä tietenkään edes 1900-luvun alussa. Vailla ääniraitaa olevissa elokuvissa oli usein musiikkisäestys. Toisinaan niissä saattoi olla luennoitsija, joka tyylilajiin sopivalla otteella spiikkasi filmin yleisölle. Myös varhaisimmat kokeilut varsinaisen kuvan kanssa synkronoidun ääniraidan kanssa tehtiin jo varhaisessa vaiheessa. Jo 1895 Edisonin Kinetoskooppi tuotekehiteltiin edelleen Kinetofoniksi, jossa kuva ja ääni olivat synkronoituna. Tämä Edisonin tirkistelykoppi ei kuitenkaan ollut vielä täysiveristä elokuvaa. Äänitys- ja äänentoistotekniikan alkeellisuus oli suuri este, sillä äänentallennus ja -toisto oli vielä auttamattoman heikkotehoista ja laitteistot miestä suurempia. Toinen vaikeus piili kuvan ja äänen synkronisaatiossa. Gramofoniin perustuvat äänisysteemit eivät millään tahtoneet pysyä kuvan kanssa synkassa ja tämähän on tietysti äärimmäisen häiritsevää. Äänielokuvan suuret ongelmat ratkaistiin vasta 1920-luvulla ja ensimmäinen varsinainen kokoillan äänielokuva, varmaan tiedättekin, oli vuoden 1927 Jazzlaulaja.

Kuvan ja äänen synkronisaatio toimi vasta kun ääniraita saatiin printattua kuvan viereen filmille. Tämä vaikutti myös käytettävän filmin kuvasuhteeseen, sillä ääniraita vei osan kuvaruudun tilasta. Syntyi ns. Academy ratio, 1.37:1, jonka nimen akatemia on se sama instanssi, joka jakaa vuotuiset Oscar palkinnot. Mielenkiintoista kyllä aikaisempi mykkäelokuvien kuvasuhde, eli 1.33:1, jäi television kuvasuhteeksi. No, toisaalta kaikki nämä muuntautuivat myöhemmin erilaisiksi laajakangasformaateiksi.

Huh huh, kun katsahtaa vain näinkin lyhyeksi ajaksi elokuvan varhaishistoriaan, levittäytyy silmien eteen oitis mielikuvituksellisen laaja ilmiö, jolla on ollut jo alusta asti suunnaton vaikutus yhteiskuntiin, talouteen, tekniikkaan ja viestintään. Elokuva ei ole mikään pikkujuttu. Vaan annetaas jo olla. Ensi kerralla olkoon kohteenamme elokuvan tuikkeen asemasta planeetan vakaa ja rauhallinen valo. Mutta mikä on planeetta, siitä enemmän ensi kerralla.

Lastuja:

Vaasan marssissa lauletaan, että pois unteluus ja hervakkuus. Aika hassua, mutta mistäs nykynuoriso voisi tietää, että mitkä pois? No täältä internetistä tietenkin Untelo on unelias ja raukea, uneen vaipuminen on runollisesti ilmaistuna untuamista. Ja tämä hervakas, tietysti sama kuin hervoton, mikä tarkoittaa rentoa. Eli pois rento uneliaisuus. Eipä taida tämä sanoma tavoittaa edes nykyaikuistoa.

Temperamenttisen ihimisen ajatellaan usein tarkoittavan äkäistä ihmistä. No, tämä on sillä lailla pielessä, että sana tarkoittaa yksilön tunne-elämän peruslaatua. Vaan mistä sana juontuu? Tämä lainasana on latinasta peräisin, temperare on sekoittaa ja temperamentum tarkoittaa oikeaa sekoitussuhdetta. Mutta mitä kummaa tässä sekoitetaan? Nähkääs kun muinaisten kreikkalaisten mukaan ihmisen perusluonne määrittyy neljän eri perusnesteen, veren, liman, keltaisen ja mustan sapen, suhteista. Luonnekuvaus "sapekas" lienee täältä peräisin, kenties myös nuorten naisten suosiossa oleva "limainen ääliö".

Terrorismi

Puheenaiheeksi nousee toisinaan vakaviakin asioita. Varsinkin kun tässä pari kuukautta takaperin muisteltiin kuuluisia terrori-iskuja. Se on okei, aikuisina ihmisinä osaamme varmasti keskustella näistäkin. Siis paitsi tietenkin kun aiheena on tämä terrorismi. Silloin on vakavana vaarana, että keskustelu kuitenkin ajautuu kohtuullisen vihaiseksi stereotypioiden heittelyksi. Yleiseksi teemaksi muodostuu, että arabit ovat terroristeja, minkä vuoksi terroristit ovat arabeja. Kuten jokainen normaali muistilla ja ällillä varustettu tietää, on tämä linja metsästä. Aika moni terroristi on eurooppalainen ja omaa kristillisen arvomaailman. Toisaalta monien vasemmistoterroristin arvomaailma taitaa olla ateistisella pohjalla. Terroristejakin on moneen junaan.

Eräs historian myytti liittyy mielenkiintoisella tavalla terrorismiin. Tiedättehän tietysti, mistä englanninkin sana "assasin" juontaa. Tietenkin assasiinien lahkosta, joka vaikutti 1000 luvun Lähi-idässä, myös nykyisen Teheranin liepeillä Alamutin linnakkeessa. He olivat Abbasidien kalifaatin sisäisessä konfliktissa sotilaallisesti alakynteen jääneitä Nizariineja, jotka päättivät muuttaa taktiikkaa. Avoimen konfliktin sijaan he soluttautuivat syrjäseuduille, rakensivat hyvin piilotettuja linnakkeita ja käännyttivät paikallisia asukkaita asiansa kannattajaksi. Nämä ovat nykyajankin terrorismille tuttuja taktiikoita. Nykyään on ollut muodikasta myös puhua asymmetrisestä sodasta, mitä assasiinienkin taktiikka edusti.

Assasiinit elivät täysin vihamielisessä ympäristössä ja heidän oma historiankirjoituksensa tuhoutui Alamutin linnakkeen piirityksessä. Mutta ympäröivät uskonveljetkään eivät kyenneet propagandassaan Marco Polon mielikuvituksen tasolle. Hänen kuvauksensa mukaan assasiinit heiluivat hasispäissään ja tavoittelivat paratiisia neitsyineen itsemurhatehtävissään, eli olisivat olleet varsin rumalla tavalla harhaanjohdettuja. Tämä Marcohan väitti käyneensä Alamutissa 1273 ja todistaneensa assasiinien toimintaa. Melkoisen mahdotonta, sillä Alamutin linnake oli tuolloin jo raunioina ja vailla asukkaita, sillä mongolien Hülegü-kaani oli hävittänyt sen 1256. Ei kovin luotettava muistelija tuo Marco, laittakaapa tämäkin korvan taa. Mutta legenda ääriuskonnollisesta huumepäissään sekoilevasta arabiterroristista oli syntynyt. Unohtamatta nyt sitä, että pontimena toimivat paratiisin neitsyet.

Assasiinit murhasivat urhokkaasti tikarilla, siitähän jää siis lähes aina kiinni ja kun oli pimeä keskiaika, voinette kuvitella mitä seuraavaksi assasiinillemme tapahtui. Terrorismin luonne muuttui kertaheitolla, kun Alfred Nobel keksi dynamiitin. Dynamiitti aloitti teollisen räjähteiden kehittelyn. Nykyään onkin vaikea visualisoida terrorismia ilman että näkee silmissään räjähdyksen oranssin tulipallon (joka nousee taivaisiin, ainakin Hollywood elokuvissa). Nobel oli aatteiltaan pasifisti ja ajatteli tehokkaiden räjähdysaineiden lopettavan sodat. Ihmisen mielikuvitus ja sopeutumiskyky on kuitenkin rajaton. Sotaa käydään mitä tehokkaimmin räjähtein ja hävinneet jatkavat asymmetristä sotaansa, terrorismia räjähtein ja pommein. Terroristien autoissa ja itsessään muiluttavat pommit ovat tietenkin melkoisen ahdistava uhkakuva siviileille. Mutta ellet asu Bagdadissa tai Beirutissa on mahdollisuus onneksi melko pieni. Valtiollisten tahojen suurempia pommeja ei ole juuri siviilikohteisiin koeteltu, luojan kiitos. Tässäpä muuten video maailman suurimmasta ihmisen tuottamasta räjähdyksestä.

Tyypillisesti terrorismin uhriksi mieltyy keskiverto kapunkikansalainen, joka ostoksille lähtiessään päätyy uhriksi. Miksi muuten näin? Tietenkin tämä liittyy terrorismin taktiikoihin. Niissähän pyritään kylvämään pelkoa vihollisväestöön, mutta tämä on kuitenkin vain yksi lähtökohdista. Jos pelon ja kauhun lietsonta olisi ainoa motiivi, terrorismin kannatus tukialueensa tavallisen kansan parissa olisi kohtuullisen vähäistä. Mielikuvissamme hullut ja eristetyt terroristisolut hikoilevat kälyisissä hotellihuoneissaan. Tosiasia kuitenkin on, että jatkuva terrorismi tarvitsee toimialueellaan väestöltä huomattavaa tukea. Tarvitaan rahaa, kontakteja, materiaaleja, turvapaikkoja ym. apua. Saksalaisella RAF:llä arvioidaan olleen enimmillään 200 000 kannattajaa ja tukijaa. Jos terrorismilla ei ole poliittista kannatusta, se voi olla vain satunnaisterrorismia. Siksi esimerkiksi Madridin junapommi jäi viiteryhmänsä ainoaksi, siinä missä ETA:n pommikampanjat tulevat ja menevät kuin vuodenajat. Tosin ETA:n poliittinen kannatus heikkenee jatkuvasti ja sitä myötä myös toimintamahdollisuutensa, josta on ollut jo merkkejä. Mutta kuvioon täytyy vielä vetää media, joita ilman terrorismilla ei olisi juurikaan vaikutusta elämäämme.

Sillä siellä missä on politiikkaa, siellä myös mediaa tarvitaan. Terroristi sekä hänen poliittinen taustayhteisönsä tarvitsevat yleensä huomiota asialleen, joka yleensä on jotakin ryhmää kohdannut ahdinko ja tunne siitä, että he eivät ole tulleet kuulluksi asiassaan. Täytyy siis päästä uutisiin. Siinähän ei ole mitään hauskaa, että terrorismi kylvää kuolemaa. Mutta terroristi-isku on onnettomuus ja monesti uutisointi iskusta seuraakin onnettomuuden uutisoinnin logiikkaa. Tässä ensin viritetään katsoja samaistumaan uhreihin (se voisit olla vaikka sinä), minkä jälkeen asiantuntija lyhyesti toteaa mistä on kyse ja mikä on mittakaava (voisiko se tapahtua uudelleen sinulle).

Eräs esimerkki median ja terrorismin suhteesta tarjoaa RAF:n ja Springer-lehtien suhde Saksan vasemmistoterrorismin kautena. Springer-lehdistä, erityisesti Bild Zeitungista, tuli tietyssä mielessä jopa konfliktin osapuoli, mikä ei varmaankaan käy hyvän journalismin malliesimerkistä. Hyvin toimitetussa journalismissa selvitetään mistä on kyse, mitkä ovat konfliktin osapuolet ja mitä he ovat tehneet. Tärkeää olisi esimerkiksi kertoa mikä on ollut kunkin osapuolen viitseliäisyys sovinnon aikaan saamiseksi. Useinhan pitkään jatkunut terrorismi oikeuttaa itse itsensä, poliitikot elävät siitä, terroristit/taistelijat saavat siitä elantonsa, sidosryhmät rahaa ja media uutisia. Koston kierre vain syvenee vuosi vuodelta.

Tuossa aikaisemmin loin stereotyyppisen mielikuvan hikoilevista terroristeista ja seurasin tietysti taas Hollywood kaavaa. Tyypillisessä stereotypiassa pahantekijät ja terroristit ovat lähtökohtaisesti mielenvikaisia eikä heillä ole poliittisia motiiveja kuin silmänlumeeksi. Niin, toisaalta tämä on varmasti tottakin. Eiköhän mahdollisuus väkivaltaan aina houkuttele puoleensa tyyppejä, jotka eivät aina ole ihan tasapainossa. Mutta täytyy muistaa, että samoin pontimin mielipuolet hakeutuvat myös kaiken maailman armeijoihin, miliiseihin ja poliisivoimiin. On myös käynyt niin, että kansalaisten suojeluun tarkoitetut poliisi- ja sotilasvoimat kääntyvät kansaansa vastaan. Tällöin puhutaan selvyyden vuoksi valtioterrorismista, jonka esimerkkinä käyvät niin Neuvostoliittokin (kaikissa kehitysvaiheissaan) kuin Latinalaisen Amerikan "likainen sotakin".

Mielenkiintoisen ja omituisen esimerkin valtioterrorismista tarjoaa Naton puitteissa toteutettu kylmän sodan aikainen operaatio Gladio. Kyseessä oli kyllä alun perin ihan hyvä idea. Nato nimittäin varautui Neuvostoliiton Euroopan miehitykseen perustamalla salaisia vastarintaorganisaatioita, jokaiseen maahan erikseen, myös puolueettomaan Sveitsiin ja Ruotsiin. Tämä malli oli toiminut valtavan hyvin Toisen Maailmansodan aikana saksalaisia vastaan. Operaatio Gladion toimintaan kuului sotilaskoulutusta valikoiduille siviileille, asekätkentää ja verkostojen rakentamista. Koulutukseen valittiin äärimmäisen neuvostovastaisia elementtejä, eli mitä äärevämpi oikea, sitä parempi. Jopa siinä määrin, että saksassa toiminut Gehlenin organisaation henkilöstö perustui täysin entisten natsien ja SS-miesten miehittämään Wehrmachtin sotilastiedusteluun. Amerikkalaiset hoitivat heille armahduksen ja työrauhan.

Historiallisessa mielessä hassua tässä on se, että kun Neuvostoliitto sanoi länsivaltojen suojelevan fasistisia elementtejä, he olivat oikeassa. Tietenkin Neuvostoliiton tiedustelu ja poliittinen eliitti tiesivät Gehlenin organisaatiosta ja Gladiosta tasan tarkkaan. Esimerkiksi osa Gehlenin organisaation vakoilijasoluista oli 100 prosenttisesti KGB:n ja NKVD:n miehittämiä. Me länsimaiden kansalaiset emme tästä tienneet ja luulimme Neuvostoliiton puheita liioittelevaksi propagandaksi.

Mutta se mikä Gladiossa meni vikaan, oli se, että puolivirallista ja erittäin salaista organisaatiota ei voinut mitenkään kontrolloida. CIA:n, DIA:n ja MI6:sen toimesta ja Naton puitteissa aseistettiin äärioikeistolaisia fanaatikkoja, jotka pian näkivät kommunismia joka puun takana. Heidän uhreikseen olivat pian joutumassa niin maltilliset vasemmistolaiset ja oikeistolaiset voimat sekä tavalliset kansalaiset. Italiassa Gladio ryhmät suorittivat pommi-iskuja vasemmistoryhmien nimissä. Ranskassa kohteena oli tietenkin kenraali DeGaulle. Turkissa äärinationalistinen Harmaat Sudet pitävät vieläkin kansalaisoikeuksia pilkkanaan. Kärjistäen voisi sanoa, että Nato on rahoittanut terrorismia Euroopassa, mutta viileästi analysoiden kyseessä oli pikemminkin virhearviointi kuin tavoitteellinen toiminta. USA:han teki logiikaltaan samanlaisen virhearvioinnin Afganistanissa aseistaessaan ja kouluttaessaan Mujahideen ryhmittymiä. Muuten, jos Gladio herätti mielenkiinnon, niin kannatta tutustua Daniele Ganserin kirjaan Nato's Secret Armies.

Mitä taas tulee etnisiin ja uskonnollisiin stereotypioihin on naurettavan helppo aina keksiä vastaesimerkki. Apuvälineenä käy esimerkiksi Federation of American Scientistin terrorismilista. Netti on varmaan muutenkin pullollaan tietoa ko. aiheesta. Kehotan tässäkin keskustelijoita analyyttisyyteen ja viileyteen. Tämähän nostaa keskustelun tasoa, jos siis tasoa etsii, ja saattaa saada aikaiseksi ahdistavan aiheen purkamisen joksikin muuksikin kuin mykäksi suruksi ja vihaksi. Suosittelen lämpimimmin hyviä keskusteluja pimeiden syksyiltojen ratoksi. Ensi kerralla, noin kahden viikon päästä, mennäänkin ihan viihteen puolelle.

Lastuja:

Viime blogissahan ponnahti esiin tuo hiisi sana ja se soitti jotain kelloa mielessäni. Hyvä että soitti, nimittäin hiisi sana liittyy Helsinkiin. Suomen sana helsingit on ollut käytössä Perä-pohjolassa ja viitannut myyttiseen helsinkien heimoon. Heitä on pidetty jättiläisinä ja hiisihän voi myös tarkoittaa jättiläistä. Nykysuomen sanakirja tunteekin helsinki sanan lievänä kirosanana, esimerkiksi "painu helsinkiin". On ne etelän herrat yksiä perkeleitä, ei voi muuta sanoa.

Tarttui korvaani sattumalta runolliselta kalskahtava lause: "[Jokin asia] on vaikea ja yhä vain vaikenee". Aluksi se kuulosti normaalilta, mutta pianpa sen hoksasin, miten kauniita mahdollisuuksia suomen vaikea kieli tarjoaakaan. Käyttäkääpä lähipiirissänne ja tarkkailkaa reaktioita.

Pahis

Nyt kun illat pimenevät tuntuu nurkissa ja kaduilla pyörivän kaikenlaisia pahantekijöitä. Perinteinen hirviöiden pelotusfestivaali, eli Halloween oli tässä käymässä. Miksipä ei siis hieman kurkistettaisi pimeyden ytimeen ja tutkailtaisi pahiksia. Pahis on mukava kattotermi kaikille myyttisille pahantekijöille joita ihmisen mielikuvitus ja kulttuuri on tuottanut sankan joukon. Ja mikäs onkaan se kaiken pahan alku ja juuri, ellei juuri vanha kehno, vihtahousu.

Paholainen on teologisessa mielessä syntyisin Lähi-idästä. Vanhimmissa apokryfiteksteissä puhutaan mm. Vahtijasta tai Grigorista nimeltään Satanel. Tästä ei viralliseen juutalaisuuteen poikinut sielun vihollista eikä manalan herraa, heillä kun ei virallisesti ole paholaista. Kristityillä puolestaan paholainen on tuo kapinallinen enkeli joka nähtiin parhaaksi syöstä tuliseen järveen. Vanhassa testamentissa häntä on kuvattu myös syyttäjänä ja käärmeenä. Päätoimena hänellä on tämä ihmisten viekoittaminen huonoille teille. Varsinainen syntipukki.

Mutta se on kiehtovaa, että kuinka langenneesta enkelistä, sanomattoman ihanasta ja kauniista, tuli keskiajalla vähemmän kaunis pukinsarvinen ja -sorkkainen häntäheikki. Keskiaikainen saatana muistuttaa ulkonäöltään huomattavan paljon kreikkalaisen mytologian Pan jumaluutta. Olihan Pan seksuaalisesti melkoisen viriili ja armoton musiikkimies. Sopinee häntä siitä kirkollisesti paheksua. Myös kelttien sarvipäinen jumaluus Cernunnos vaikuttaa sopivalta esikuvalta. Eikä muuten tässä yhteydessä sovi unohtaa suomalaista Hiittäkään. Hiisihän oli kalmistojen ja hautapaikkojen jumaluus. Että tällainen alamaailman kytkös.

Mutta nythän tässä jumitetaan näissä Mooseksen aikuisissa monoteistisissä uskonnoissa. Vaan kukahan se olisi tuo Aasian uskontojen arkkipaha. Sehän on tietysti sinä itse, mikä on kiehtovaa, sillä asiaahan ei aina muista ihan näin päin tarkastella. Jos muistatte Karman lain, niin sen mukaan olet itse valinnoillasi vaikuttanut kaikkeen siihen pahaan, jonka koet. No, kun usein on kyseessä edellisen elämän valinnat, tämä oma itse, jonka kanssa pitäisi parannuksesta kommunikoida, etääntyy ajan ja paikan muurin taa. Ei kovin hyvä lähtökohta oman itsensä tuntemiselle. Vaikka onhan tämä tyypillinen länsimaalainen itsekeskeinen näkökulma, tämä että kaikki on itsestä kiinni. Olemme riipineet tämänkin vaikutteen idän uskonnoista.

Pahuutta voi myös luokitella sen mukaan onko paha ja hyvä erotettu toisistaan sekä myös sen mukaan onko paha ulkoistettu omaksi olennokseen. Hindulaisuus erittäin mukautuvana uskontona ikään kuin tekee tämän kaiken yhtä aikaa. Periaatteessa ulkoistettua pahaa, pahan jumaluutta ei ole olemassa. Tyypilliseen panteistiseen tapaan Hindulaisuudessa jokaisesta jumalasta löytyy niin hyvää kuin pahaakin. Pahuus on väärinkäsitystä ja harhaa. Mutta tietenkin jumaluudet voivat luoda maailman avattaria sotkemaan kuolevaisten elämää, millä on joskus tietenkin aika pahat seuraukset.

Mutta mitäpä paholaisesta, kun Halloweenina katuja kansoittavat minikokoiset Hollywood-hirviöt. Nämä muumiot, draculat, zombiet ja frankensteinit ovat mainio esimerkki näistä ulkoistetuista pahan ruumiillistumista. Toisinaan draamallisista syistä heihin on myös istutettu hitunen hyvyyttä. Ruma hirviön naamari olisi vain pintaa ja rinnassa sykkisi todellisen filantroopin sydän. Toiminnallisimmissa elokuvissa, niissä joissa ammutaan tai roiskutellaan verta, kuten elokuvissa Starship Troopers tai Halloween, paha on läpeensä paha, konemainen ja hyönteismäinen. Läpeensä paha ei reagoi muihin kuin tappamalla, hänelle ei voi puhua ja hän on perustelujen ulottumattomissa. Olivat sitten kumpia tahansa, nämä hirviöt ovat lähteiltään kansanmytologisia.

Sellaisena nämä tulevat likemmälle kuin raamatullinen paha. Siinä miten arkielämän kauhut tulevat iholle, ruumiillistuvat näissä villeissä hirviöissä, on jotakin kaunista. Mestarikirjailija Stephen King on loistava esimerkki siitä, miten arkipäiväinen ja yliluonnollinen saadaan hitsattua yhteen niin, että saumaa ei juuri näy. Kauhufiktio on omanlaisensa manaamismyytti, jolla tavallinen aliluonnollinen paha koetaan karkottaa elinpiirin ulkopuolelle. Valtionkirkkommehan tarjoaa tähän aika rajalliset mahdollisuudet. Katoliset papit saattavat sentään joskus kotikäynnillä pienen manaamisenkin pyöräyttää.

Stephen Kingin mukaan kaikkein hirvittävin kauhu on nimetön kauhu, The Thing. Tämä on se, jota emme näe, mutta joka kolistelee oven takana mylvien aikomuksenaan poiketa kylään. Tässä oliossa on kamalinta se, että mitä emme näe, sen mielikuvituksemme täyttää. Yleensä mielikuvituksemme täyttää sen mielemme ydinpeloilla, traumoilla ja kauhuilla, joita emme ole pystyneet kohtaamaan emmekä kyllä haluaisikaan. Mestari King itse pitää tästä visuaalisesta syystä radiota kaikkein parhaimpana kauhumediana. Nimittäin kauhuelokuvassa se kohta, jossa hirviö pomppaa oven läpi uhrin kimppuun, on yleensä antikliimaksi. Hirviö ei ole puoliakaan niin kamala kuin kuvittelimme ja siltä näkyy vielä vetoketjukin. Näitä Kingin analyyseja voi muuten lukea lisää englannin kielellä erinomaisen viihdyttävästä tietokirjasta nimeltään Dance Macabre.

Mutta jätetään jo kauhut omaan rauhaansa ja kallistutaan kohti joulua ja suurta kulutusjuhlaa. Suurella todennäköisyydellä seuraava blogi syntyy kahden viikon sisällä. Siihen mennessä, älkää menkö suihkuun yksin yöllä, varsinkin jos olette kaunis nuori nainen yksin suuressa talossa, jossa ulko-ovikin on auki ja paikallisesta mielisairaalasta on karannut…

Lastuja:

Olisi lapsellisen helppoa olettaa, että sanat evä ja eväs olisivat jotenkin samaa juurta. Eväkästä evääksi, eikö niin? Mutta tieteellisessä etymologiassa spekuloidaan, että sana eväs olisi samaa juurta kuin jyvä, joille olisi rekonstruoitu yhteinen indoeurooppalainen kantasana jevos. Eli evääksi sittenkin jyväs?

Sen sijaan tuhma ja tyhmä ovat samanjuurisia sanoja, usein eri murteissakin samaa tarkoittavia ja sekaisin käytettyjä. Karjalan tuhma on tyhmä, paha, rivo, huono ja vaikea. Onhan niin, että tuhma lapsi on myös tyhmä, ajattelematon ja varmasti vaikeakin. Ehkei sentään paha tai rivo.

Kuntoilu

Niinhän sitä tietysti tuli uhottua profiilissa, että urheiluun liittyviä aiheita ei käsitellä. Onhan kuitenkin niin, että kahvipöydissämme keskustellaan urheilusta todella paljon, runsain mitoin ynnä useasti. Yleisön palvelijana tässä nöyrryn ja pyöräytän eetteriin ainakin tämän yhden urheiluaiheisen blogin. Jotta itsekunnioitus säilyisi aion kuitenkin kirjoittaa kuntourheilusta, eli liikunnasta, jota jokainen voi harrastaa ja jossa ei tavoitella huippuja, vaan kohde on oman kunnon kohentamisessa.

Mutta mitenkä historia suhtautuu kuntourheiluun? Tietenkin jo muinaiset kreikkalaiset harjoittivat kuntoilua, mutta niinhän ne muinaiset kreikkalaiset ovat aina ensimmäisinä. Pinnallinen ja netistä tarkistamani havainto on, että kuntourheilu on hyvin nuori ilmiö. Jälleen pinnallinen ja erittäin yleinen syy tähän on fyysisen työn jatkuva väheneminen. Ennen vanhaan maamoukan päivä kului suota kuokkiessa ja aateliset joko sotivat tai metsästivät. Aatelisneidot olivat poikkeus, sillä heidänhän tuli olla kalvakkoja, päivyttä ja auringon kiloa kaihtavia luuviuluja. Eli tänäänkään ei heille punttisalia tai solariumia suotaisi. Joukossamme on siis vieläkin tätä ylvästä perinnettä kantavia nuorikkoja.

Varhaisia kuntourheilijoita olivat tietysti myös voimamiehet, tiedättehän nämä sirkuksen puhelinluettelojen repijät. Hehän eivät ole olleet minkään lajin kilpailijoita, vaan usein ihmisiä, joita kunnon ja voiman kehittäminen on kiehtonut siinä määrin, että ovat lähteneet määrätietoisen harjoittelun tielle. Yksi kuuluisimmista voimailun pioneereista on Charles Atlas, joka kuuluu olleen myös Arnold Schwarzeneggerin idoli. Hänen harjoittelumetodinsa oli ns. Dynamic Tension, jossa lihasten rasitukseen ei käytetä painoja, vaan kehon omia lihaksia. Tämä onkin nykyisenä punttisalivetoisena aikana yksinkertainen ja kaunis ajatus.

Hänen mainoksiensa ansiota on se, että populaarikulttuurissa (ja muutenkin) heikko ja ruipelo mies saa rannalla lihaskimpun potkiman hiekan silmillensä ja menettää saman tien tyttöystävänsä ihailun. Minkä hän tietysti saa takaisin käytyään Charles Atlaksen kuntokoulun ja kasvatettuaan lihaksia. Tarinat päättyvät aina onnellisesti, kun entinen ruipelo vetää muitta mutkitta turpiin entistä kiusaajaansa ja saa takaisin heilansa ihastuksen. Vähän kyllä epäilyttää tämä roolimalli, jossa miehet ne vaan lätkivät toisiaan turpiin ja tytöt riippuvat käsivarressa huokaillen. Mutta hei, tämähän oli kultaista 50 - lukua.

Kuntourheilu on tietysti muutakin kuin painonnostoa, joka siis kehittää lihasvoimaa. Varsinaista kuntoa, aerobista eli kardiovaskulaarista kuntoa, nostaa aerobinen harjoittelu, joista useimmiten harjoitellaan juoksua. Vielä on kimmoisuutta lisäävää kuntoilua johon luetaan venyttely tai vaikkapa jooga. Juoksusta tulee usealle mieleen koulu liikuntatunnit ja nuo kammoksutut Cooperin testit. Kuka kumma muuten on tämä Cooper, joka ansaitsisi sakinhivutusta kaikkien maailman koululaisten kiusaamisesta. Hän oli tietenkin Kenneth H. Cooper, USA:n ilmavoimien eversti, joka kehitti testinsä helpoksi ja nopeaksi tavaksi arvioida suurten joukkojen aerobista kuntoa. Tämä tiedonmuru varmaankin aika tyhjentävästi selittää testin suosion suomalaisen koulun liikuntatunneilla.

Mukamas tasapäistävä koulujärjestelmämme kohottaa liikuntatunneillakin lahjakkaat koululaiset selkeästi opettajan suosikiksi samalla kun muut oppivat paikkansa ns. rupusakissa. Tästähän seuraa tietenkin sielun arpeutuminen tunnottomaksi useimpia kouluaineita kohtaan. Syntyy elinikäisiä inhon aiheita, joita lähestyttäessä tunnetaan lähinnä ällötysreaktioita ja traumaattista äkeilyä. Liikunta-aineen tapauksessa tämä on johtanutkin kansanterveyden rapautumiseen suomalaisen enemmistön omatessa omakohtaista fyysistä harjoittelua kohtaan negatiivista tunnetaakkaa. Olin itsekin tässä suhteessa liikunnantuntien uhri.

Onneksi uteliaisuus ja vertaistuki ovat toisille poluille johdattaneet. Olisiko muita syitä harrastaa kuntoliikuntaa? Säännöllisellä liikunnalla on tietenkin monia positiivisia vaikutuksia, kuten useasti meitä jaksetaan muistuttaa. Välillä tuntuu, että asian jatkuva toitottaminen ajaa ihmisiä suorastaan välttämään liikuntaa. Ei pidä kuitenkaan antaa viranomaisten tiedottamistoiminnan johtaa harhaan. Liikuntaa kannattaa harrastaa lähinnä itsekkäistä syistä. Olen itse huomannut, että arkipäivä sujuu huolettomammin ja terveemmin liikuntaharrastuksen ansiosta. Vaan olisiko joitakin hyviä syitä, miksi liikuntaa ei kannata harrastaa?

On niitä. Liikunta esimerkiksi tuottaa fyysistä kipua aina silloin tällöin, toisaalta kyllä auttaa myös sen sietämisessä. On liikunnasta paljon vaivaakin, aikaa kuluu ja lajista riippuen menee joskus rahaa aika paljon. Toisaalta aika paljon kaikkea turhaa tulee tehtyä ilman liikuntaharrastustakin. Myös jokin perussairaus voi olla aika tehokas este liikuntaharrastukselle. Silloin täytyy keskustella lääkärin kanssa sopivan liikuntamuodosta. Myös kävely on hyvä liikuntaharrastus, ainakin aloittelijalle.

Kuntourheilu on myös oma harrastukseni. Keittiöpsykologian mukaan juoksen karkuun keski-ikää, vaan minäpä sanon moisille puheille piut ja paut. Kun on juoksuharrastuksessa päässyt alkuun riittää syyksi riemullisen hyvä olo, jonka normaalista kunnosta ja hyvästä lenkistä saa irti. Sillä normaali kuntohan on se, mitä kuntoilusta haetaan. Jotenkin suomalaiseen kansanluonteeseen kuuluu se, että kun harrastaa lenkkeilyä, niin heti kysellään, että koskas se maratoni sitten juostaan. Ja heti sen perään kerskutaan omalla maratoniajalla, joka kuulemma on alle 4 tuntia.

Selvennykseksi vaan, että kuntoliikunnan tavoitteena ei ole maratonennätyksien rikkominen, eikä edes välttämättä maratonin juokseminen. Kuntoliikunnan tavoitteena on normaali kunto, keskiverto tulos Cooperin testissä. Kautta rantain kuulee tarinoita entisistä liikkujista, jotka liiallisen harjoittelun tuomat vammat ovat ajaneet takaisin sohvaperunuuteen. Kohtuus kaikessa. Toisaalta jos juokseminen sujuu ja tykkää haasteista, niin miksipä sitä ei lähtisi tavoittelemaan ensin maratonin juoksemista ja sitten parempaa aikaa.

Lastuja:

Trasselihan on sellaista, jolla voi puhdistaa vaikkapa koneita. Mutta tarkkana, trassi on Reinin seudulla esiintyvä kivilaji, kun taas trassentti asettaa vekselin trassaatille. Elkää ilekkö sekottaa näitä!

Viime aikoina on ollut vähän römpsyä tuon sään kanssa. Jaa että mitä on? Römpsyhän on kansanomainen ilmaus huonolle räntäsateiselle säälle. Olisikohan siinä mitään perää, että kun hömpsy taas tarkoittaa siemausta pullosta, mielellään alkoholipitoisesta, niin tämä johtuisi marraskuusta? Kun on römpsyä, niin ota hömpsyä.

Steely Dan

Inspiraatio tänäiseen blogiin kumpuaa ikiaikaisesta ihailustani Steely Danin jazz-vaikutteiseen musiikkiin sekä ällistyksestäni bändin kieron ironisiin sanoituksiin. Jos muistatte, niin aikaisemmassa blogissani hauskuuttelin Magman zeuhl-kielisillä sanoituksilla. Kirjoitin, että sanoista ei tosiaankaan saa selvää. No, Steely Danin tapauksessa sanoista saa selvää, jahka taitaa englannin kielen, mutta sanoista ei useimmissa tapauksissa saa siltikään selvää. Näistä sanoituksista vielä myöhemmin.

Mutta mistäpä bändin nimi? Sivistyneimmät lukijat sen jo tietäväkin. Muille tiedoksi, että seuraavat rivit sisältävät pornografista sanaastoa, herkempiä kehotan vain siirtymään seuraavaan kappaleeseen. Niin, Steely Dan esiintyy William Burroughsin romaanissa Alaston lounas. Tämä alun perin Steely Dan III Yokohamasta, jonka ihastuttava neitokainen kiinnittää uumilleen ei ole mikään muu kuin vyötärödildo. Bändin dynaamisen duon, Walter Beckerin ja Donald Fagenin ihastus 50-luvun beatnik kirjallisuuteen selittää bändin nimivalinnan. Itse asiassa se selittää paljon muutakin…

Steely Danin historia alkaa niin kuin kaikki legendaariset rock-bändit tapaavat alkaa. Poika tapaa pojan, soitellaan yhdessä, poltellaan jatsitupakkaa, valvotaan öitä. Huomataan, että jaetaan paljon samoja kiinnostuksen kohteita yli tavanomaisen seksin, päihteen ja hauskanpidon. Päätetään perustaa bändi, joka alkuvaiheissaan kantoi nimeä The Leather Canary. Muuten. tämän bändin rummuissa soitti tuleva koomikko Chevy Chase. Ensimmäinen albumi Steely Danina oli nimeltään Can't Buy A Thrill vuodelta 1972, Chevy ei enää soittanut rumpuja. Seuraava albumi oli vuoden 1973 Countdown to Ecstasy. Molemmat levyt tuottivat hittejä ja oli selvää, että Becker ja Fagen olivat taitavia laulunikkareita. Vuonna 1974 julkaistun Pretzel Logig albumin jälkeen ilmeni tiettyjä ulkomusikaalisia ongelmia.

Rockbändin pitäisi toisaalta istua studiossa, toisaalta olla kiertueella. Menestyneillä bändeillä on aina ilmennyt ongelmia aikataulujen yhteensovittamisessa, pitäisi siis olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Becker ja Fagen istuivat mieluiten studiossa hiomassa musiikkiaan kohti täydellisyyttä. Tämä ei muille bändin jäsenille maittanut. Alkoi Steely Danin vaihtuvien muusikoiden vuodet, mitä aikaa vieläkin elämme. Kenties Guinnesilla pidetään kirjaa yhdessä bändissä soittaneiden muusikoiden lukumäärästä. Steely Dan on varmaankin aika lähellä maailmanennätystä. Pretzel Logigin jälkeen Steely Danin tavaramerkiksi tuli studioon linnoittautuminen. Tämä toisaalta melkoisen palkitsevaa tämäkin, sillä Steely Danin levyjen soundit ja sovitukset ovat parhaimmasta päästä. Yhdessä Becker-Fagen korkean laulukirjoitustaidon kanssa saadaan yhä uudelleen aikaan rock-jazz sinfoninen musiikin multihuipentuma.

Bändissä soittaneita muusikoita ovat mm. Toton Jeff Porcaro, Doobie Brothersin Michael McDonald ja Jeff "Skunk" Baxter. Aja albumilla soittelivat mukana Wayne Shorter ja Lee Ritenour. Gaucho albumilla kappaleessa Time Out of My Mindissä kitarassa revittää Dire Straitsin Mark Knopfler. Eikä sovi unohtaa, että Steely Danin albumeilla soittaa myös kunnioitusta herättävä lista parhaimpia studiomuusikoita. Tästäkin huolimatta kohtalokkaat ajat olivat koittamassa Steely Danille.

Vuoden 1980 albumi Gaucho hajoitti Steely Danin, eli käytännössä Beckerin ja Fagenin yhteistyö loppui. Tämä Gaucho olikin kunnianhimoinen projekti, mutta se joutui vanhan rock-kirouksen kouriin, sen tekemistä varjosti tavattoman huono onni. Yhtäkin kappaletta oli hiottu jo monta viikkoa. Eräänä päivänä avustava teknikko suoritti nauhoitinlaitteiden rutiinihuoltoa ja pyyhki vahingossa ¾ osaa valmiista materiaalista pois masternauhoilta. Tällainen saattaa hieman masentaa perfektionistisia studiohirmuja. Tämän päälle Beckerin tyttöystävä kuoli yliannostukseen, ja Becker sai syytteen heitteillejätöstä. Oliko tässä vielä tarpeeksi? Eipä ollut, sillä Becker jäi myös taksin alle ja joutui siitä edes raahautumaan studiolle kainalosauvoilla ja napsimaan tuskiinsa tuhteja kipulääkkeitä.

Beckerin ja Fagenin perfektionistin maine ei tule turhasta. Gauchoa tekemässä oli kaiken kaikkiaan 42 studiomuusikkoa, 11 teknikkoa, aikaa meni yksi vuosi. Tuloksena syntyi seitsemän biisiä. Myös Aja albumin kappaleen Peg kitarasooloa hiottiin huolellisesti. Sooloa yritti soittaa kaikkiaan 7 kitaristia, mutta tulos ei tyydyttänyt herroja. Viimein Jay Graydonin kuuden tunnin työskentely tuotti Fagenia ja Beckeriä tyydyttävän tuloksen. Toisaalta Fagen-Beckerin musiikillisia taitoja ei kukaan käy kiistämään, vaikka yksinkertaisemmasta musiikista ja suoremmasta rock-meiningistä pitävät valitsevat varmaankin autoradioonsa jotakin muuta. Toisaalta jotkut suoran rockin albumitkin ovat syntyneet studioperfektionismin tuskan hiestä.

Bändillä kuin bändillä on taiteellisena ohjeenaan jonkinlainen, jos ei nyt ideologia, niin ainakin henkinen maasto. Steely Danin tapauksessa voisi lyhyesti luonnehtien sanoa, että sen missiona on anti-hippiys ja arvona ilkeys. Bändin nimi antaa vinkin 50-luvulle, ja samaa ihastusta vanhoihin hyviin jazz-aikoihin voi havaita mm. kappaleesta "East St Louis Toodle-oo", joka on tarkka kopio Duke Ellingtonin samannimisestä kappaleesta. Biisissä "Parker's Band" hehkutetaan Charlie Parkerilla. Hipit rakastavat maailmaa rosoineen, mikä tietysti onkin hieman ahdistavaa ja päällekäyvää. Ihmisten ystävä Steely Dan tuo rakkauden vuosikymmeneen virkistävän tuulahduksen älyllistä kyynisyyttä. Bändin kulta-aika ajoittuukin 70-lukuun, väsähtäneeseen vuosikymmeneen, jolloin hippiyden kukka viimein nuukahti. Rolling Stones lehden sanojen mukaan he olivat "täydellisiä 70-luvun musiikin antisankareita".

Steely Dan ironia ja musta huumori korvaavat vanhan koulukunnan rock-idealismin. Tässä suhteessa bändi on kovasti sukua Frank Zappalle tai vaikkapa Leevi and the Leevingsille. Edellä mainittu asenne selviää tietenkin parhaiten sanoituksista. Vanha rock idealismi jankuttaa alvariinsa sitä "love" ja "beibi" osastoa, unohtamatta tätä sangen runsasta "don't leave me baby" teemaa, josta kuka tahansa 20-luvun blues-artisti jo kaiken olennaisen ammensikin. Steely Danin sanoituksissa päästään taiteellisesti ilmaisten varsin korkealle poeettiselle tasolle. Satunnainen bändin kuuntelija joutuukin kovaan testiin. Tulisi olla kohtuullisen hyvin perehtynyt kirjallisuuteen, runouteen sekä amerikkalaiseen elämään ja kansanperinteeseen. Mieluiten vielä sen kierommalta puolelta.

Esimerkkinä Steely Danin sanoituksista käyköön vaikka Royal Scam albumin Kid Charlemange. Sanat pysyvät hiukan mystisinä, jollei tiedä taustatarinaa huumekauppias Owsley Stanleysta ja hänen värikkäästä hippibussistaan, jossa hän valmisti Kalifornian parasta LSD:tä. Toisaalta saman albumin kappale Fez ei ole tarina ja sen ymmärtää oitis, kunhan vain tietää, että Fez = kondomi. Mustan huumorin alueella liikutaan rankasti Katy Lied albumin kappaleessa Everyone's Gone to the Movies, jossa herra Lapage näyttää lapsille 8mm pornoelokuvia. Usein muuten sanotaan, että Steely Dan ei tee lauluja rakkaudesta. No, ihmisiä hekin ovat. Pretzel Logig albumin Rikki Don't Lose That Number kappaleen Rikki lienee Rikki Ducornet, joka kenties oli Donald Fagenin kouluaikojen ihastus Bard Collegesta. Niin, ja mikäs se on squonk? Tämäkin pitäisi tietää, mikäli Steely Danin sanoituksia haluaa ymmärtää.

Jos joku nyt pinkaisee kauppaan ja hankkii itselleen vaikka Steely Danin levytteitä, niin vinkiksi vaikkapa tämä linkki bändin sanoitusten maailmaan. Itse kun olen jazz-diggari, niin nämä Steely Danin jazz-melodiat ja sovitukset kolahtavat parhaiten. Sanoitukset menivät aikanaan pitkälti runouden piikkiin ja mitäpä sitä runoutta liikaa selittämään. Monien toistojen jälkeen kuuntelin sanojakin tottumuksesta ja löysin toisenlaisen kerroksen Steely Daniutta. Kyllä musiikki sitten voi olla ihanaa.

Vietän tässä piakkoin 40-vuotis juhlia, valmisteluun ja juhlimiseen menee tässä muutama viikonloppu. Palaan uuden aiheen kanssa lokakuun puolessavälissä. Voikaa hyvin ja keskustelkaa hauskasti kaikesta oudosta ja kiehtovasta.

Lastuja:

Tiesittekö, että varhaisimmissa käännöksissä Odysseian viettelevä miestenraatelija oli nimeltään sireeni. Seireeni on alkanut yleistyä vasta 1920-luvulta lähtien. Sanat sireeni ja seireeni ovat tosiaankin samaa juurta. Niin, rantakallioilla istui sireenejä, jotka aloittivat viekoittelevan laulun: "Palohälytys!".

Elektroni on alkeishiukkanen, joka tavallisimmin sähkövirran kuljettaa. Sanahan on peräisin antiikin kreikan elektron-sanasta joka merkitsee meripihkaa. Meripihka kun hangatessa helposti sähköistyy. Silloin kun sähköä aikanaan ilmiönä tutkittiin, olivat antiikin sivilisaatiot vielä muodissa. Sanan keksijänä vuodelta 1891 pidetään englantilaista fyysikkoa George Johnston Stoneya. Olikohan George Oxfordin vai Cambridgen miehiä?

Robotit

Omien kokemusteni mukaan kahvipöydissä keskustellaan usein tekniikan saavutuksista. Tekniikan kehitys onkin tuonut meille kaikenlaisia mukavia hyötyjä, kahvikupin voi lämmittää mikroaaltouunissa, pullat ja sämpylät saa tuoreina kiertoilmauunin siunauksellisuuden myötä. Kehitystä on aina mukava projisoida tulevaisuuteen. Yksi näistä tulevaisuuden visioista koskee ihmisen työn ja vaivan laiskotteluksi muuttavan laitteen tulevaisuutta. Näemmekö tulevaisuudessa robottien nousun työkaluksi, kapinaan vai omaksi lajikseen, siitä on mukava peistä taittaa. Jotta robottikeskustelu sujuisi ilman liukasteluja, tarjoan tässä hiekaksi kengän pohjaan paketin valmiiksi pureskeltuja mielipiteitä ja näkökulmia sekä tietenkin tiukan paketin historiaa kera linkkien.

Täytyyhän tämä sitten aloittaa toteamalla, että jo satoja vuosia sitten arabit rakensivat robotteja. Keskiajalla ei vielä puhuttu roboteista, nimitys itsestään liikkuville laitteille oli automaton. Jokainen itseään kunnioittava keskiaikainen keksijä on varmasti halunnut kehittää uskottavan automatonin. Sitä ei tiedetä, miten toimivia eri dokumentteihin kuvatut laitteet ovat. Mutta esimerkiksi Da Vincin robotti on rekonstruoitu ja se on kuulemma toiminut Da Vincin suunnitelmien mukaan. Mainittakoon nyt tässä, että se ei kuitenkaan tehnyt voltteja tai muita kovin kummoisia temppuja. Lähinnä heilutti kättään ja liikutti päätään.

Keskiaikaista sukua roboteille ovat alkemisitiset mytologimonsterit homunkulus ja golem. Vanhemmissa legendoissa nämä niin ikään käyttäytyvät kuin arkkityyppiset robotit myöhempien aikojen sci-fi elokuvissa. Tiedättehän tämän riehumisen ja tuhoamisen, ihmisten korvaamisen ja tönkösti kävelemisen kädet ojossa öristen. No, kolmen promillen humalassa ihminenkin käyttäytyy kuin tarujen golem. Frankensteinin hirviö seisookin tässä (tönkösti) homunkuluksen ja robotin välimuotona ennakoiden jo biologisen tekniikan luomaa robottia, kloonia tai androidia. Näistä robottilajien luokitteluista muuten tuossa hieman alempana.

Missä vaiheessa sana robotti sitten tuli käyttöön? Kuten viisaimmat lukijat jo tietävätkin, robotti sanan alkuperä on tšekin kielessä. Ensimmäistä kertaa robotti sanaa käytettiin tsekkiläisen kirjailija Karel Capekin näytelmässä R.U.R.. Tämä on lyhennys sanoista Rossum's Universal Robot, jossa tämä Rossum on robottitehtaan omistajasuku. Maailman ensimmäinen sci-fi aiheinen televisio-ohjelma oli niin ikään R.U.R, jonka esitti BBC vuonna 1938. R.U.R. on siis monella tapaa alan perusteos. 2011 muuten saa ensi-iltansa Helicon Artsin tuottama R.U.R. elokuva. Toivottavasti on hyvä.

Capekin robotit olivat alusta loppuun biologisista osista koottuja. Sci-fi friikkejä kiinnostanee kuulla, että näihin robotteihin ei kasvateta osia tankeissa, vaan biologiset osat valmistetaan liukuhihnalla. Rossumin robotit ovatkin siis oikeastaan androideja. Takaisin siis kysymykseen: mitenkä robotteja erilaisten ominaisuuksiensa mukaan sitten lajitellaan? Onhan nimittäin todennäköistä, että robottikeskustelu kääntyy jossakin vaiheessa robottien luokitteluun, asioiden luokittelu kun on keskusteluteemoista mitä luontevin.

Robotin alalajit kuuluvat lyhyesti: mielikuvitusmaailman robotti, kyborgi, androidi, tekoäly sekä tosielämän teollisuusrobotit ja viihderobotit. Vieläkin monimutkaisempia jaotteluja löytyy, mutta tämä riittänee lyhyen keskustelun tarpeeseen. Robotti on siis se varsinainen peltiheikki, könnin kuokkamies eli kauttaaltaan kone ulkonäköä myöten. Tällainen on vaikka Galactican cyloni. Kyborgi on ihmisosien ja koneen yhdistymä, kuten vaikka Terminaattorin T-800. Myös oikean elämän kyborgeja jo löytyy, jos ette sitä vielä tienneet. Androidi puolestaan on kaikin puolin ihmisen kaltainen, mutta keinotekoinen. Androidi itse ei välttämättä tiedä keinotekoisuudestaan, kuten vaikka Blade Runnerin Deckardista saatamme arvata. Androidin ja kloonin ero saattaisi olla vaikka se, että androidi kootaan keinotekoisista osista kuten robotti, mutta klooni olisi kopioitu toisen ihmisen DNA:sta ja kasvatettu kantasolusta lähtien alkuperäisen kopioksi. Mutta ehkä jo ihmettelitte tuota tekoälyä tässä listassa. Miettikäähän, se on keinotekoinen ja tekee, eli jäljittelee, ihmisen työtä. Lisäksi elokuvassa Avaruusseikkailu 2001 HAL 9000 tekee pahojaan ihmisen vastustajana aivan kuten sci-fi robottien perinteet velvoittavatkin.

Mutta miksi nämä robotit tekevät pahojaan, nousevat kerta toisensa jälkeen kapinaan? Ihmisten kulttuurin tuotteissa robotit ovat saaneet jatkuvasti ilmentää luonnon ja teknologian voimien vaarallisia, irtiriistäytyviä voimia. Robottikapina on jopa R.U.R.:in keskeinen juoniaines. Capek käsitteli seuraavassa näytelmässään muuten liskojen kapinaa, joten voi sanoa että kirjailija jäi aiheensa koukkuun. Tähän työkalun tuhokäyttäytymiseen keksi oivan ratkaisun kaikkien sci-fi kirjailijoiden jumala, älykköjen äiti, Isaac Asimov. Hänen ratkaisunsa on ilmeinen, yksinkertainen ja toimiva: ohjelmoidaan robotit niin, etteivät ne voi tuottaa ihmiselle vahinkoa. Tästä tietenkin seuraa kaikenlaista hämmentävää ja monimutkaista.

Tämä Asimovin ohjelmointi tunnetaan nimellä robotiikan kolme lakia ja niiden puitteissa roboteille voidaan antaa vapaus ajatella itsenäisesti, positroniaivoilla toki, ilman että ihmiskunta joutuu vaaraan. Asimov kehitteli edelleen robotiikan "nollannen lain", jolla robotteja ohjeistetaan toimimaan koko ihmiskunnan parhaaksi. Tämä käsitteellisesti varsin hämärä käsky johti sitten käytännössä robottien holhoamaan parempaan tulevaisuuteen, sillä vain ihmistä monin verroin älykkäämmät robotit kykenivät suojelemaan ihmistä ihmisiltä. Asimovin pitkä tarinalinja kattaa kymmeniätuhansia vuosia ihmiskunnan tulevaisuuden historiaa.

Tuon ajan kuluessa robotit eivät tee väkivaltaista vallankumousta, vaan robottievoluution kautta tapahtuu rauhanomainen vallanvaihto. Loppujen lopuksi ihmiset saavat jälleen hallita valtakuntaansa robottien kehittämien parempien periaatteiden mukaisesti. Ympyrä sulkeutuu. Mutta onhan tämähän nyt silkkaa science fictionia. Tosimaailmassa esimerkiksi tekoälyn luomisen vaikeus käytännössä poistaa sekä robottien itsenäisyyden että kapinan aiheuttamat uhkakuvat. Aivojen kaltainen laite olisi äärimmäisen monimutkainen. Kestää vielä kauan, ennen kuin ihmisen teknologialla voi tehdä jotain niin monimutkaista. Ja laite sentään on vielä tavattoman yksinkertainen kun sitä vertaa ihmisaivojen tietosisältöön. Se on miljoonien vuosien evoluution lopputuote eikä sen kopioiminen tai lataaminen kyberpunk periaatteiden tapaan ole rautapuolen luonnollinen lopputulema.

Mutta robotit ovat jo täällä ja ahertavat oikeissa töissä. Teollisuusrobotit ovat toki älyltään hyönteisen tasolla ja seisovat yhdessä pisteessä tai peräti liikkuvat merkittyjä ja eristettyjä reittejä pitkin. Mutta muuten robotit ovat saaneet jalat, telaketjut, tai jopa siivet alleen. Palvelu- tai viihderobotit puolestaan ovat kiehtova nykyrobotiikan linja. Yksinkertaisin esimerkki on Tamagotchi. Toinen kuuluisa esimerkki on Hondan ASIMO, huomaatte varmaankin mihin nimi viittaa. Näiden robottien toiminta ihmisten maailmassa asettaa niille mielenkiintoisia haasteita. Niiden on luovittava tiensä ihmisten maailman esteissä. Niiden olisi pystyttävä jonkinlaiseen itsenäiseen ja mielekkääseen vuorovaikutukseen ihmisten kanssa. Molempien esteiden voittaminen vaatii koneen kehittämistä ihmismäisempään suuntaan. Mutta kuten Tamagotchista tiedetään, ratkaisun ei tarvitse olla aina ylettömän monimutkainen.

Jos teknologia vielä kehittyy kuten sci-fi ennustaa, jonakin päivänä robotit seisovat rinnallamme hetken, kunnes rynnistävät ohi. Koneina ne eivät omaa biologian kiusallisia heikkouksia ja ne voivat toteuttaa unelmamme kuolemattomuudesta ja kaikkivoipaisuudesta. Jatkuvasti varaosilla ja ohjelmapäivityksillä sinnittelevät hivemind robotit ovat kenties evoluution päätepiste. Vielä ne ovat aivottomia käskyläisiä, mutta kenties sähköisissä unissaan hautovat jo kapinaa. Tai demokraattista vallanvaihtoa. Tähän päättyy tarina teräsihmisistä, ensi kerralla tarinaa yhtyeestä, jonka nimessä kalskahtaa teräs. Mutta siitä sitten ensi kerralla.

Lastuja:

Suomessahan pitäisi olla joka niemen nokassa sisukkaita sissejä. Tiesittekö, että sissi sana tullee venäjän kielen sanasta sis, joka merkitsee muun muassa kulkuria tai rosvoa. Mahtoi alikersantti Lahtinen tämänkin tietää lausuessaan että: "Ollaan sitten tästä lähin rosvoretkellä, ettäs tiedätte." Sisu sana puolestaan on johdos sisä sanasta ja sopivasti siis kuvaa luonteenlaatua.

Labyrintti sanahan juontaa kreikan kielen labyrinthos sanasta joka tarkoittaa sokkelorakennusta. Aikanaanhan yritettiin aina löytää vierasperäisille sanoille puhtaasti suomenkielisiä vastineita. Labyrintti on äänneasultaankin suomenkielelle vieras, huolettomasti lausuttuna se kuuluu lapurintti, joten tilalle ehdotettiin muun muassa eksynkiä, harhalinnaa, kierrospesää ja sokkalinnaa. On harmillista suorastaan, että vierasperäinen sana voitti tämän kisan, täytyy sanoa.

Sähköurut

Sähköuruilla, kuten koko sähkön aikakaudellakin, on jo yli sadan vuoden historia. Kuuluisilla Hammond uruilla on pelitelty jo yli 70 vuotta. Joten jos nyt on sitä tyyppiä, jota kiinnostaa trendikkyys, saattaa sähköurkuharrastus olla sopivasti mielenkiintoinen, kelpo retroilua kannattava harrastus, josta myös kahvipöydissä sopii elegantisti keskustella. Ajan vääjäämätön kulkuhan luo trendikkyyden oudon ilmiön. Sähköurut olivat aikanaan huipputekniikkaa, mutta varsin pian tämän jälkeen kiusallisen keinotekoisia. Sähköurkujen äänihän ei ihan vastaa kirkkourkujen majesteetillista sointia. Pian vertailukohdaksi nostettu kirkkourkujen sointi kuitenkin unohtuu ja sähköurkujen ääni muuttuu musiikkimaailman soundiperuskiveksi Siten saavat sähköurutkin yllensä nostalgisen hohteen ja saavuttavat jopa kulttimainetta.

Ilmanpaineella toimiva pillistö, eli urut, ei ole keksintönä kovinkaan nuori. Ensimmäisiä urkulaitteita on rakennettu jo antiikin aikana ja tämä laite tunnettiin nimellä hydraulos. Hydra-etuliitteestä varmaankin jo arvasitte, että näitä laitteita nimitetään suomennettuna vesiurkujen nimellä. Hydrauloksen perusidea ja nimensä peruste on se, että urun pilleihin työnnetään ilmaa vedenpaineen avulla. Hydrauloksella muuten säestettiin gladiaattorinäytöksiä, mikä onkin mielenkiintoista. Tämä kun toi itselleni välittömästi mieleen elokuvan Lämäri sekä legendaariset Hansonin veljekset, joiden verileikkejä myös säestettiin lakonisella sähköurkusoitannalla. Hydraulos oli myös Rooman keisarien hovin seremoniasoitin. Kävi sitten yksi päivä niin, että Bysantin keisari laittoi Ranskan kuninkaalle lainaan urkuja. Innostus oli Ranskan hovissa suuri, eikä aikaakaan, kun uruilla soiteltiin pitkin Länsi-Euroopan kirkkoja.

"Naapurin sähköurut luo outoa tunnelmaa" Junnu Vainion sanoittamassa kappaleessa. Sähköurkujen oudosti ujeltava ääni ei ehkä kuitenkaan ole ollut se varsinainen tuotekehittelyn lähtökohta. Taitaa olla pikemminkin niin, että kaiken maailman keksijät koettavat aina sovittaa tekniikan viimeisimmät saavutukset uusille alueille. Tällä on vaikutusta taiteisiinkin, ja sähkötekniikan aikakaudella on kehitys tietenkin ollut hyvin nopeaa. Mutta jo höyryn aikakaudella sovellettiin uutta voimansiirron tekniikkaa taiteellisen laitteen rakentamiseen. Höyryurut tunnettiin myös nimellä calliope ja kuten videosta huomasitte, jos videon katsoitte, oli nämä höyryurut viritetty komentosillalle. Aikanaan Missisipin jokilaivoissa oli asiakkaiden houkuttamiseksi höyryurkuohjelmaa. Kapteenilta lienee vaadittu sekä jokilaivurin että konserttipianistin pätevyyttä. Linnanmäen karusellissa istuneet muistanevat kuulleensa samankaltaista musisointia. Ja tosiaankin, aikanaan karnevaaleissa ja karuselleissa on käytetty kaikensorttisia automaattiurkuja ja posetiiveja kansaa viihdyttämässä, niin käsi- kuin höyrykäyttöisiäkin.

Mutta takaisin höyrykoneiden nostalgiasta sähköiseen maailmaan. Ensimmäisten sähköurkujen kehittäjä Thaddeus Cahill on ollut varsinainen aikansa Pelle Peloton. Hänen patenttinsa on ensimmäinen sähköurku nimeltään Telharmonium ja se on keksitty tähän maailmaan vuonna 1897. Cahill oli tietämättään roimasti edellä aikaansa, sillä hänen visionsa mukaan Telharmonium olisi lähettänyt musiikkia asiakkaille puhelinlinjoja myöten. Olisi ollut eräänlainen 1800 -luvun lopun livestream, siis. Loppujen lopuksi Telharmonium laitteita rakennettiin vain kolme, raskain niistä painoi 200 tonnia. Telharmoniumia tai vaikka kirkkourkuja ei rakentamisensa jälkeen oikein voi kantaa mihinkään. Sähkön aikakausi on kuitenkin tehnyt monesta laitteesta kannettavan.

Keventyneissä sähkölaitteissa on viimein päästy aivan taskukokoisiin laitteisiin, joissa ongelmaksi tosin muodostuu mielekkään näppäimistön kehittäminen. Tämä tuote-evoluutiohan on tuttu kännyköistä. Siinä mielessä mielenkiintoisen vastauksen näppäimistöongelmaan esittää 60 -luvun innovaatio, Stylophone niminen tasku-urku. Kuten nimestä voi päätellä laitetta soitetaan kynällä. Ja kas, myös tässä ratkaisussa sähköurku on käynyt modernien päätelaitteiden edeltä. Tsekatkaapa muuten tämä mielettömän sielukas Stylophone ensemblen esitys Albinonin Adagiosta. Mutta onko todellakin niin, että sähköisyys olisi tuonut urkuihin kannettavuuden? Tämä on tietenkin höpöttelyä. Nimittäin olihan niitä kannettavia urkuja jo keskiajalla.

Sähköisellä aikakauden uruilla on omat legendansa. Kukapa ei olisi kuullut Moogista tai Hammondista. Jos et ole kuullut, niin älä myönnä suoralta kädeltä, esitä huonomuistista. Hammondinhan voi vielä luokitella uruksi, mutta Moog on jo syntetisaattori. Siitä voi tietysti saivarrella loputtomiin, että onko mikäkin soitin piano, urku tai syntetisaattori. Haitarihan on tietysti kannettava urku, jolla sitä paitsi monesti on alun perin soitettu juuri kirkkomusiikkia. Paitsi että teknisesti haitari on kuitenkin eri soitin, sillä se on vapaalehdykkäinen, kun taas uruissa soi pilli. Syntetisaattorissa taas ei soi pilli eikä lehtikään, vaan ääni tulee suoraan taajuusmodulaattorista kaiuttimeen. Yhtä kaikki, kaikissa kolmessa soittimesta löytyy käyttäjäpäästä vanha tuttu "ebony ja ivory". Saivartelun hyödyttömyyden huomaa muuten heti silloin, kun äkkiseltään ilman teoreettista koulutusta yrittää luokitella Theremin nimistä soitinta. On omalaatuinen, sähköurkuinen ääni, mutta missäs koskettimet?

Thereminin kehitti vuonna 1919 herra nimeltään Leon Theremin ja hänelle pisteet myös omalaatuisen nimen kehittämisestä. Thereminin sointi saattaa muuten kuulostaa etäisesti tutulta, sillä sitä on käytetty tehosteena elokuvissa, näiden ollessa tietenkin aiheeltaan toismaailmallisia kauhu tai sci-fi -elokuvia. Ääni on tuttu myös Beach Boysin "Good Vibrations" kappaleesta. Leon Theremin oli erittäin ansioitunut neuvostokansalainen, mikä yleisessä puhunnassa tietenkin tarkoittaa myös pakollista Siperian työleirikeikkaa. Neuvostoliiton valtionpalkinnon hän sai suunniteltuaan nerokkaita vakoilulaitteita, joilla sitten kuunneltiin länsivaltojen Moskovan lähetystöjen luottamuksellisuutta. Hänen nerokkain luomuksensa oli "The Thing", jonka USA:n lähetystö sai kätkettynä lahjana koululaisluokalta 1945 juhlistamaan hyvin menestynyttä liittolaissuhdetta ja voitettua sotaa. Vakoilun maailmahan on, mitä ilmeisemmin, hassunhauskan hykerryttävyden ja jääkylmän kyynisyyden yhteenristeytymä. Luultavasti jälkimaailma muistaa Leon Thereminiä kuitenkin maailman tasa-arvoisimman soittimen kehittämisestä. Soittamisen opetteleminen sujuu miltei intuitio pohjalta. Ajatelkaas muuten, että aikanaan oli kokonaisia Theremin orkestereja. Sitä ulinan määrää…

Tällä kertaa aiheena ja inspiraationa sähkön ja soittimen yhteinen elämä. Ensi kerralla liitossa sähkö ja ihminen. Onko se sähkötuoli, onko se sähkömies? Ei, se on…

Lastuja:

Tiesitkö sen, että jo sana on al-alkuinen, niin se on luultavasti perua arabian kielestä. Nyt tietenkin se nokkela ihminen huomauttaa, että alkukin on al-alkuinen? Tahdon tietysti tarkoittaa joitakin lainasanoja. Esimeriksi alkovi tulee alun perin arabian sanasta al-qobba ja algebra puolestaan sanasta al-jebr. Samaa juurta on myös alkoholi, alun perin al-kohl, jonka käyttäminen täten onkin varsin hienosteleva tapa puhua viinasta. Paitsi että viina on tietenkin alkujaan latinalaista lainaa. Arabiasta eurooppalaisiin kieliin sana alkoholi on kuulemma tullut alkemisti Paracelsuksen kautta.

Alkoholista puheen ollen, minkälainen ihminen on mukiinmenevä? Onkohan alkoholisti, kun mukiin tipahtaa, vai mikäs se on? Tahtoisiko tämä tunkea itsensä mukiin tavoitteenaan ilmeisesti Guinnesin ennätyskirja. No eipä suinkaan. Tämä muki tässä sanonnassa ei ole kuppi, vaan muka-sanan monikollinen illatiivi, josta yksikön muoto on mukaan. Stadissahan tavataan sanoa: "lähetsä messiin?". Tähän voi nokkela kielimies vastata että: "toki, olenhan mukiinmenevä". Toisaalta mahtaakohan tällaista vitsailua kukaan ymmärtää?

Aarre

Nyt kun on tätä lamaakin, voisi hetken makustella äkkirikastumisella. Kaikenlaisia tapoja rikastumiseen tietenkin löytyy, mutta kulttuurihistoriallisesti antoisimmin rikastuu aarteella. Tarkoitan tässä nimenomaisesti tarumaisia kätkettyjä, eli hukattuja aarteita, vaikka muunlaisiakin aarteita toki ihmiselon varrelta löytyy. Eipä tarvitse olla edes lomautettu tai pienituloinen, jotta haaveilu aarteiden löytämisestä tuntuisi mukavalta. Aarteiden etsinnässä kun on tarjolla sitä kaikkea - seikkailuja, rikkauksia, kuuluisuutta, vauhtia ja vaaratilanteita. Nämä kyllä peittoavat lottokupongin täyttämisestä syntyvän kutinan. Maailmassahan ei loppujen lopuksi ole kovin monia asioita, jotka villitsisivät ihmisiä tekemään älyttömyyksiä. Vaikka onhan sitä tietenkin Rock’n’roll.

Mutta klassisempi ja hienostelijoillekin passeli villitsijä on kadonnut aarre ja ajanvietteistä parhain on mielikuvituksen lento sen etsimistä ajatellessa. Ajatelkaas että jossakin epämääräisen huhun tai repaleisen kartan osoittamassa paikassa odottaa poimijaansa miljardien arvoinen kulta-aarre. Piankos sitä sitten rynnättäisiin, lähestulkoon suinpäin, aavikolle tai viidakkoon. Muistakaa kuitenkin että ryntäily ei ole herrasmiehille, tai ladylle, suotavaa. Ryntäilijän palkaksi ei ole pahimmillaan muuta koitunut kuin henkikullan menetys.

Onnekkaimmat ovat tällaisesta selvinneet vain omaisuutensa menetyksellä. Ainoa rikastuja on useimmiten paikallinen kauppias, joka älyää tarjota hakkuja ja vaskooleja, metallinpaljastimia ja muuleja kymmenkertaisella hinnalla äkkirikastumista tavoitteleville. Kunnon seikkailutarinoissa aarretta kuitenkin vartioi aina hirviö eikä poikakirjain seikkailijan ole tarpeen menehtyä janoon ja uupumukseen.

Hirviöitä ja aarteita yhdistää toinenkin seikka. Se on tietenkin se, että molempia löytyy parhaiten tiettömän taipaleen takaa, kaukana ihmisasutuksesta. Siksipä niistä ei ole saatavilla tolkullista havaintoa. Eikö olekin kummalista, että kaikki outo ja tarunomainen on löytyy aina sieltä missä pippuri kasvaa? Mutta tiesittekö, että klassisen mytologian mukaan aarretta vartioi aina hirviö, joka on usein griippi eli aarnikotka? Kreikkalaisen historioitsijan Aristeaksen (n. 600 e.a.a.) mukaan kaukana skyyttien mailla griipit vartioivat kullalla vuorattuja pesiään, joiden aarteita yksisilmäiset arimaspit jatkuvasti tavoittelevat.

Tämä on mielikuvituksellista, mutta vielä jännittävämpi on amerikkalaisen antiikin folkloristin Adrienne Mayorin teoria griippimytologian synnystä. Hänen mukaansa griippien innoittajana on ollut Keski-Aasian aavikkojen proceratops fossiilien haukannokkainen ulkonäkö. Tuulieroosio olisi kuluttanut maanpintaa ja tuonut luurangot näkyville. Dinosaurusten pesät olisivat toimineet vaskoolien tapaan, jolloin niihin olisi rikastunut aikojen saatossa kultaa. Minkä lisäksi antiikin ihmisen mielikuvitus on kirjaimellisesti antanut luurangolle siivet. Villiä! Muistanette, että suomalaisten suohautojen aarteita vartioi aarni tai kratti ja paikalle löytää kun juhannuksena törmäilee suolle virvatulten perässä.

Jos sitten halajaa sukeltelemaan, niin merenalaisia aarteita pitäisi suurella todennäköisyydellä löytyä merireitiltä, joka kulkee Karibian mereltä ja Etelä-Amerikan rannikolta Espanjaan. Tällä reitillä nimittäin Espanja laivasi kaljuunoillaan Etelä-Amerikan kultaa ja hopeaa. Siirrettyjen rikkauksien määrä oli tolkuton ja tolkutonta oli myös tuon logistisen prosessin hävikki. Osa aarrekaljuunoista upposi raskaassa lastissa meren myrskyihin ja kuuluisat Karibianmeren piraatit veivät sen toisen osan. Hyvin usein tämä merirosvojen saalis vietiin turvaan yksinäiselle saarelle, haudattiin ja laadittiin vielä aarrekartta. Kävipä vielä usein niinkin, että aarteen muodossa odottava merirosvojen eläkekassa jäi noutamatta kun kapteeni miehistöineen päätyi hirsipuun nokkaan salaisuuksineen.

Huhuja aarresaarista riittää Atlantin puolella Kanadan rannikolta aina Tyynen valtameren Costa Rican rannikolle saakka. Erilaisten perimätietojen ja kellastuneiden pergamenttien perässä on sitten juossut satoja aarteenetsintä retkikuntia, retkien rahoitukseen on perustettu lukuisia yhtiöitä ja konglomeraatteja. Nykyajan huijauksien kyynistämä nettikansalainen tuskin ostaisi aarteenetsintäyhtiön osakekirjoja, mutta ennen vanhaan näilläkin sai hyviä summia kasaan. Vaikka osa yhtiöistä oli jopa vilpittömällä asialla, ei voittoja osakkaille useinkaan kotiutettu. Aarrelaivoja uppoaa muuten vieläkin eteläisellä Atlantilla.

Aarteenetsinnän poltteelle vetää vertoja vain kultakuume. Näitä ryntäyksiä onkin ollut monia, joista kuuluisin on Kalifornian kultaryntäys ja tarinat näistä ovat myös erittäin mielenkiintoisia ja opettavaisia. Mutta koska aiheenamme on kadonnut aarre siirrymme erittäin kiehtovaan kadonneen kaivoksen legendaan. Tämä on tarina Lasseterin kadonneesta kultasuonesta, miljardien dollarien arvoisesta malmiesiintymästä.

Harold Bell Lasseter jätti 1897 matruusin hommat sikseen, rantautui ja päätti lähteä ystävänsä neuvosta etsimään rubiineja Macdonnel vuorilta. Paikan päällä osoittautuu, että rubiinit olivatkin vain punaista kvartsia. Pettynyt Lasseter lähtee paluumatkalle ja tekee klassisen kömmähdyksen, hän päättää käyttää oikotietä. Viikkokausien harhailun jälkeen hän löytää tämän kuuluisan malmisuonensa, valkoisessa kvartsissa esiintyvän kullan, ja onnistuu viikkojen perästä pelastautumaan ihmisten ilmoille malminäytteet mukanaan.

Malminäytteet osoittautuvat uskomattoman rikkaiksi, ne sisältävät kultaa 850 grammaa tonnia kohden. Sitten tapahtuukin jotain tavatonta. Eletään nimittäin Australian kultakuumetta ja Kalgoorlien kultakentillä, lähempänä sivistystä, on runsaasti kultaa saatavilla. Kukaan ei halua lähteä etsintäretkelle Australian sisäosien vaikeille erämaataipaleille kultaa etsimään. Malmin analysoinut maanmittari Harding on kuitenkin löydöstä haltioissaan ja niinpä vuonna 1900 molemmat lähtevät kamelilauman kera etsimään uudelleen malmisuonta.

Matka sujuukin mainiosti, suoni löytyy ja tarkat mittaukset sen sijainnista tehdään. Matkalta palattua paljastuu kuitenkin, että Hardingin kello on jätättänyt 75 minuuttia jo vaikka kuinka kauan. Suonen sijainnin ilmaisevat mittaukset ovat siis yhtä tyhjän kanssa. Lasseter tulee kuitenkin palaamaan suonen etsintään vielä yhden kohtalokkaan kerran 30 vuotta myöhemmin. Sitä ennen hän vahingosta viisastuneena opettelee kirjeopistossa maanmittauksen jalon taidon. Enää ei paikanmäärityksessä virheitä tehtäisi.

30- luvulla Lassiter saa etsintäretkensä sponsoriksi Australian valtion. Rikas kultasuoni kun voitelisi mukavasti silloisen laman kangistamaa taloutta. Useamman hengen etsintäretkikunta lähtee matkaan muuassaan suuri määrä kalustoa, muun muassa lentokone. Mutta siinä missä aikaisempi etsintä tyssäsi tekniseen virheeseen, astuu peliin nyt ihmisluonto. Mitä lähemmäksi kultasuonta päästään sitä vainoharhaisemmaksi Lassiter tulee. Retkikunta joutuu laitteineen teknisiin vaikeuksiin. Leipääntynyt Lassiter riitaantuu muun retkikunnan kanssa ja jatkaa yksin suonen etsintää.

Kun Lassiterista ei kuukausiin kuulu mitään muu retkikunta lähettää Saksalaisen dingonmetsästäjän Lassiterin jäljille. Aborginaalienkin hoivissakin ollut Lassiter löytyy kuolleena, hänen jälkeensä jättämät kartat, päiväkirja ja muistiinpanot suonen sijainnista ovat kaikki kadonneet. Kaivos on ilmeisesti vieläkin kateissa, vaikka monet ovat väittäneet sen löytäneensä. Tosin satelliittiaikaa kun tässä eletään, lienee sen löytyminen vain ajan kysymys. Siis jos Lassetern suoni nyt on ylipäätään olemassa, kukaan ei ole sitä vielä nähnyt. Mutta kyllä olematonkin aarre saa kovasti säpinää aikaiseksi. Jos nyt kenessä syttyi palo lähteä Australiaan täytyy tässä nyt vastuullisena kirjoittajana muistuttaa parista seikasta.

Ensinnäkin on syytä ottaa huoomioon Gibsonin aavikko, joka on hyvin vaativa vastus. Australian keskiosat ovat pahamaineisia kuolemanloukkoja ja outback ylipäätään asettaa kovat vaatimukset survival-friikeillekin. Aborginaalien selviäminen näillä alueilla perustuu puhtaasti perimätietoon, jolla vaikeasti havaittavat vesilähteet ja niukka ravinto näiltä mailta löytyvät. No mitä sillä kultasuonella sitten tekee? Nimittäin Australian valtio varmaankin haluaa löydöstä suurimman osan. Tämän päivän valtioiden legitiimi vaatimus alueiltansa löytyviin aarteisiin hillitsee varmaankin aika lailla moderneja aarteenetsijöitä. Aarteenetsintäretkikuntaan pitää ehdottomasti ottaa mukaan lakimies ja kirjanpitäjä. Onhan sitä toki aarteen löytäjälle luvassa mainetta ja kunniaa. Toisaalta joissakin USA:n osavaltioissa löytäjä saa pitää aarteensa.

Muuten, usein kun keskustelu kääntyy haaveiluun tai mielikuvituksellisiin aarteisiin tai muuhun vastaavaan, on joillakin tapana tylysti ja peräti kyynisesti kuitata moisen olevan haihattelua. Älkää tehkö niin. Keskusteluissa on ihanteellista suvaita jonkin verran hassujakin puheen aiheita. Jos tuntuu siltä, että puheenaihe alkaa ylittää sietorajat, kannattaa johdatella keskustelua muille urille tai voi vaikka istua hiljaa ja ajatella muita asioita. Usein keskustelu siirtyy omien lakiensa mukaan muihin aiheisiin. Paitsi jos läsnä on kaksi asiaan höyrähtänyttä erikoisasiantuntijaa, jolloin ainoa kunniallinen keino selvitä täysjärkisenä on pako keskustelupaikalta. Sivistynyt ihminen tekee tämänkin tahdikkaasti ja diskreetisti.

Punaisena lankana tähdentäisinkin sellaista käytöstä, että keskustelijaa ei tahallisesti loukata tai pilkata, vaikka itseä jokin jorina jurppisikin aggressioiden partaalle. Painottaisin myös, näin kolikon kääntöpuolena, että sivistynyt keskustelija ei myöskään kyllästytä muuta seuruetta jorinoillaan omasta erikoisalastaan tai rakkaudestaan. Tarkkailemalla keskustelukumppaneiden huokailua ja silmienpyörittelyä voi päätellä aiheen vaihtamisen optimaalisen ajoituksen jo menneen. Mutta ei ole tuolloinkaan vielä myöhäistä vaihtaa puheenaihetta.

Tämä tästä tällä kertaa. Jakson innoittajana ja lähteenä toimi Janusz Piekalkiewiczin kirja Kadonneen kullan jäljillä. Mainio kirja kaikille aarteista ja seikkailuista kiinnostuneille. Check it out. Ensi kerralla aiheena jotain hieman sähköisempää kuin kaiken maailman pölyttyneet aarteet.

Lastuja:

Aarnikotkasta tuli mieleen, että eikö niitä ole aarnimetsiäkin. Eli aarnimetsissäkö ne aarnikotkat vaanivat aarteinensa? Sanojen alkuperä on hieman epäselvä, mutta ’aarni’ voisi olla germaaniperäistä lainaa, merkiten joko sanassa ’azni’ satoa tai ’arniaz’ jättiläistä. Voisiko sato sanasta sukeutua aarteen merkitys? Aarni tarkoittaa joka tapauksessa aarretta, kuten sanasta aarnihauta voimme päätellä. Voinemme silti ympäripyöreästi todeta, että aarteemme täällä Suomessa ovat metsissä. Aarnikotka on aikanaan myös tunnettu nimillä Wäinön lintu tai vaakalintu.

Kun kansainvälinen yritys kotiutuu uuteen maahan sille tarvitaan mahdollisesti uusi liikenimi. Nokia on aika monessa maassa Nokia, mutta Kiinan markkinoille tarvitaan tietysti nimestä uusi kiinan kirjoitusmerkeillä kirjoitettu versio. Niinpä Nokia on Kiinassa 诺基亚 (nuo ji ya), jonka tönkösti kääntäen kuuluu vaikkapa ”lupaus perusta Aasia”. Eli lupaako Nokia jo siirtää perustansa, peräti pääkonttorinsa Aasiaan? 2010 luvun bisnesstrategiako tässä paljastettuna? Mitä tekee hallitus?

Televisio

Mikä olisikaan kahvipöytiemme puheenaiheiden yleisemmästä päästä ellei televisio ja ohjelmatarjontansa. Sen sijaan, että jatkuvasti valiteltaisiin tv-ohjelmien heikkoa laatua, mikä on vain vanhan totuuden toistamista, voi keskustelun kääntää uusille yleville aiheille arvuuttelemalla television varhaisinta esiintymää. Monet muistaisivat television esiintyneen ensimmäistä kertaa vuoden 1936 Berliinin kesäolympialaisissa. Väärin, väärin, väärin! Tämän blogin lukija saa nyt armoitetun mahdollisuuden päteä pänttäämällä huolellisesti seuraavan lauseen. Television keksijä ja ensimmäisen televisiokuvan taltioija vuodelta 1925 on skotlantilainen John Logie Baird. Tiettävästi ensimmäisen valituksen tv-ohjelmien heikosta laadusta esitti Bairdin vaimo vuonna 1925 kysymällä ”eikö sieltä tulisi mitään parempaa?”.

Varhaiset televisiotaltioinnit eivät todellakaan näytä kovin kummoisilta, joten aihetta valittamiseen löytynee. Maailman ensimmäisessä televisiotallennuksessakin esiintyy varsinainen puupää. Olivathan nämä toki vasta kokeiluja ja kaikenlaiset lastentaudit vaivasivat. Syy oli mekaanisessa laitteistossa, josta siirtyi tallennukseen kaikenlaista vääristymää ja tärinää. Toisaalta kuvan laadun heikkous selittyy osaksi Bairdin käyttämällä 30 -juovan tekniikalla. Pian jo HDTV:n myötä historiaan siirtyvässä PAL-järjestelmässähän ruudussa päivittyy 576 lomitettua vaakajuovaa. Suttuisesta kuvanlaadusta huolimatta BBC lähetti vuosina 1929-1932 ensimmäiset televisiolähetyksensä Bairdin 30 -juovan tekniikalla. Lähetykset olivat radiolähetysten rinnakkaiskanavalla ja kotona tarvittiin radion lisäksi Televisor lisälaite. Eli huomasitteko? TV-lähetyksissä oli heti mukana ääni. Ensimmäinen virallinen äänielokuva, Jazzlaulaja oli julkaistu vasta 1927 ja vuonna 1929 elokuvan äänitekniikka oli vielä lapsenkengissään, mutta olihan kuva tietysti noin miljoona kertaa terävämpi. Mainittakoon muuten vielä, että ensimmäiset televisio-ohjelma-arvostelut kirjoitettiin lehtiin jo 30 –luvulla.

Aina kun käydään keskustelua ensimmäisistä keksijöistä on tietysti korrektia mainita ettei varhaisuus tai ensimmäisyys ole täytisen varmaa. Historian tutkimuksessa todellisuus on aina hitaasti täydentyvä kokonaisuus. On mahdotonta sanoa kuka oikeasti ja tyhjentymättömästi olisi jonkin laitteen keksijä. Besserwisseriyden vaikutelmaa voikin tässä tapauksessa vaimentaa mainitsemalla joitakin televisiokeksinnän edeltäjiä. Esimerkiksi saksalainen Paul Nipkow kehitti 1883 Nipkowin levyksi kutsutun skannausperiaatteen, jolla parannettiin 1800 -luvun faksien toimintaa. Jo 1846 Alexander Bain oli puolestaan kehittänyt kuvansiirron, eli faksauksen silloisen lennätinjärjestelmän tekniikalla. Television kehittäjiä ja pioneereja löytyy mm. USA:sta, Kanadasta, Neuvostoliitosta, Japanista, Saksasta ja Unkarista. Jos keneen nationalismin puuska iskee, niin varmasti löytää itselleen jonkun sopivan televisiopioneerin. Mutta kuinka sitten voidaan sanoa, että juuri Baird on ”keksinyt” television?

Nykyisen tietämyksen mukaan Baird oli ensimmäinen, joka julkisesti esitti toimivan televisiojärjestelmän, eli hän todistettavasti ensin kuvasi ja toisti ilman filmin väliintuloa. Bairdin luomia ovat myös maailman ensimmäiset (löydetyt) televisiokuvan tallenteet. Nämä ovat ihan tavallisia 78rpm gramofonilevyjä, joista asianmukaisella laitteistolla saadaan esille karkeita tv-kuvia. Tutkimus- ja restaurointityön näistä levyistä teki skotlantilainen herrasmies nimeltään Donald F McLean, jonka ansiokas luento on tässä netitse nautittavissa. Ja jotta uljaan keksijämme tarinamme kuulostaisi vielä poskettomammalta voidaan edelleen todeta, että Baird kehitti toimivat prototyypit infrapunakamerasta, väri-tv:stä, 3D-tv:stä, videotykistä ja oli vielä huhujen mukaan mukana kehittämässä tutkaa Toisen maailmansodan aikana. Kaiken tämän hän teki vielä kustannustehokkaasti, luoden mahdollisimman edullisia kokonaisratkaisuja koko tekniselle järjestelmälle. Melkoisen visiönäärinen virittelijä. Jos muuten itse olet harrastukseltasi tai ammatiltasi elektroniikka- tai televisioalan toimijoita ja harrastuneisuutta löytyy yli keskitason, niin tästä löydät ohjeet Bairdin 30 juovaisen televisiolaitteen rakentamiseen. Youtubesta on vielä löytyvillä videoita, joissa näiden projektien aikaansaannoksia voi ihailla.

Miksi emme ole muuten katsoneet televisiota katkeamattomasti 1930 –luvulta lähtien? Syitä on varmasti useita, mutta ne ovat tietenkin varsin yleispäteviä, eli emme voi varmasti tietää. Ensinnäkin eiväthän varhaiset tv-lähetykset olleet mitenkään visuaalisesti häikäiseviä, valkokankaalta sai nautittavakseen varsinaista aikakautensa HD-kuvaa. Ja jos muistatte, niin 30 –luvulla oli eräskin lama, joka on varmasti rajoittanut tätä kotitalouksien ostovoimaa. Ei vastaanottajia, ei lähetyksiä. Siviilipuolen tekniset kehittelyt puolestaan katkaisi Toinen maailmansota. Niinpä varsinainen television valtakausi alkaa vasta 50 –luvun alusta jolloin vähitellen yksi jos toinenkin maa nousee sodan aiheuttamasta lamasta. Suomen televisioituminen vauhdittui sitä mukaa kun yksityiskotien taloudellinen tilanne kohentui. Televisio ja elokuva ovat siitä lähtien olleet toistensa haastajia ja kirittäjiä. Elokuva kehitti vastaiskuksi tv:lle värielokuvan, mikä pakotti myös tv-asemat siirtymään parhaansa mukaan värilähetyksiin. Tähän vastasi elokuva tuomalle esille entistä huikeampia laajakangasformaatteja ja 3D -tekniikan.

TV:n kuolemaa onkin jo pitkään ennustettu. Muun muassa monet rocktähdet ovat tavan takaa tappaneet fyysisesti tuon paheen ja hiipivän flegmatismin epäjumalan. Milloin on ladattu kuula kuvaputkelle, milloin paiskattu vastaanotin erilaisilla tyyleillä keikkahotellin ikkunasta, joskus jopa ensimmäisestä kerroksesta. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että tv olisi toden teolla vaikeuksissa nuoremman sukupolven liikkuessa jo mieluummin internetissä. Internetin teknologia kun on erittäin mukautuva liikuttamaan vaikka minkälaista pakettia mistä vain ihan mihinkä vaan. Nähtäväksi jää se, mihin digitalisaatio ja muut tv:n vastaiskut tämän radiolaitteen tulevaisuutta johtavat. Totta on kuitenkin varmasti se, että kuolemaa julistetaan taajaan huomattavasti etuajassa, siinä missä menestystä usein jo toinen jalka haudassa.

Lastuja:

Kuten sivistyneet ihmiset tietävät sanan jälkiliite –fagi merkitsee jonkin syöjää ja se tulee kreikan sanasta phagos. Eli makrofagithan olivat niitä bakteereja syöviä soluja. Mitä sitten syö sarkofagi. No, sarko etuliite tulee kreikan sanasta sárks, joka merkitsee lihaa. Sarkofagi, eli arkku, syö siten lihaa. Mutta tiesittekö että myös sarkasmi sana johtuu kreikan sárks sanasta. Sen kantasana on sarkasmós, joka on johdettu sanasta sarkázein, joka on sananmukaisesti ’raadella, panna lihoiksi’. Brrr, lihan raatelua, silkkaa splatteria tämä sarkasmi.

Oletteko koskaan miettinyt mikä tai kuka siinä painajaisessa oikein painaa. Kielitieteellisten tutkimusten mukaan painajainen on ihmisiä yöllä vainoava olento, joka tulee yöllä istumaan ihmisten rinnan päälle painamaan, tukalaa oloa ja painajaisia aiheuttamaan. Mielenkiintoista on sekin, että edellä mainitut oireet vastaavat hyvin unihalvauksen oireita. No, jälleen yksi hyvä syy nukkua kyljellään.

Joosef II

Pahoittelen melkoisen pitkää taukoa blogin kirjoittamisessa. Vuorotteluvapaa loppui ja samalla käytettävissä oleva aika supistui. Viimeisimmillään esteeksi koitui lapsen vesirokko. No, selitykset sinällään, jatkan silti blogia ja sinnittelen päästäkseni jonkinlaiseen säännöllisyyteen kirjoittamisessa. Vaan mitäpä tässä jaarittelemaan, pitemmittä puheitta, päivän aihe:

Toisinaan kahvipöydissä keskustellaan mokaamisesta. Surkutellaan kenties omia mokia, ollaan kallella kypärin, tunnetilakin on kuin häviäjällä totossa. Mutta omia mokiaan ei tarvitse surra niin kovin pohjattomasti kunhan tutustuu häviäjien historiaan. Esimerkiksi päivämme nimihenkilö, Josef II, on mokannut kuin mies ja keisari vain voi. Häviäjien historiaahan ei ole koskaan kovin seikkaperäisesti kirjoitettu. Historian saatossa imperiumeja kuitenkin myös katoaa, ikään kuin salaperäisesti ja vailla todistajia. Onneksemme historiankirjoitus on viime vuosikymmeninä monipuolistunut ja saamme myös tietoa tappiosta, niiden syistä ja niiden seurauksista. Tänään aiheenamme on Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Joosef II (1741-1790), jonka syyksi luetaan yksi historian suurimmista yksittäisistä mokista, Karansebesin (toinen) taistelu 1788.

Tarinamme alkaa Wienin keisarinpalatsissa, jossa Joosef II makaa kuolemansairaana 20. helmikuuta 1790. Ystäviensä ja sukulaistensa hylkäämänä, vihamiestensä karttamana hän pohtii sairasvuoteellaan elämänsä ratkaisuja ja aikaansa mahtavan Itävallan imperiumin keisarina. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Ainoa toiveeni on, että Eurooppaan tulisi pysyvä rauha.”. Kuuluisien henkilöiden kuolinsanoihin kiteytyvät aikakautensa ominaispiirteet, jälkiviisaus ja imagon muokkaus. Poliittisten hahmojen viimeiset sanat ruoditaan myös tarkoin valtiollisissa elimissä, usein seuraajien toimesta ja ne ovat epäilemättä virallinen totuus. Mutta mikä mahtoi olla syynä siihen, että Joosef II halusi muistokirjoituksekseen laitettavan: ”Tässä makaa Joosef II, joka epäonnistui kaikissa hankkeissaan.”?

1700 -luvun lopun Itävalta, Pyhä saksalais-roomalainen Keisarikunta, oli eurooppalainen suurvalta johon kuului maita Balkanilta Puolaan ja Belgiasta Romaniaan. Sen alueella puhuttiin kymmeniä kieliä ja sen hallitsijaa pidettiin Rooman keisarien jälkeläisenä. 1700 –luvun loppu oli Euroopassa myös valistuksen aikaa ja onneton Joosef II luetaan Euroopan valistuneiden yksinvaltiaiden joukkoon. Valistuksen tapojen mukaisesti hän vapautti maaorjat, edisti kauppaa, kannatti uskonnon vapautta sekä toimi taiteiden ja tieteiden mesenaattina. Hän muun muassa tilasi Mozartilta saksankielisen oopperan ja näin tehden edisti saksan kielen asemaa alueella. Historian suureksi traagiseksi hahmoksi hänet tekee hyvän tahdon ja taitojen välinen epäsuhta. Hänen historiansa osoittaa myös hyvin sen, että valistus ei välttämättä toimi parhaiten yksinvaltaiselta pohjalta.

Mesenaattina toimiminen kun on vielä suhteellisen helppoa. Hallitsijatoimen suurimpia haasteita ja varsinaisia kuningaslajeja ovat ulkopolitiikka ja sodankäynti. Näissäkin huono hallitsija tulee toimeen mikäli luottaa osaavimpien ja kokeneempien neuvoon. Mutta itsevaltiuteen hyvin sopivalla tavalla Joosef II oli onnettomuudekseen vakuuttunut omasta kyvykkyydestään kaikilla elämän aloilla. Joosef II kohtaloksi koitui epäonnistunut sotaretki, jonka jälkipyykissä hän joutui perumaan kaikki valistuneetkin reforminsa. Itävalta palasi hänen kuolemansa jälkeen kehityksessä taaksepäin.

Sotaretki joka koitui Joosef II:n turmioksi tunnetaan meillä päin Kustaa III:n sotana. Muualla Euroopassa sodittiin Itävallan ja Venäjän Turkin sotaa (1787-1792). Tämä Ruotsin aloitteellisuus Venäjää vastaa oli toki lähtöisin myös Kustaa III:sta, mutta kimmokkeena toimi Preussin kuninkaan Fredrik Wilhelmin tuskastuminen Joosef II:en luokattoman huonoon diplomatiaan. Kirjeitse ilmaistu henkilökohtainen loukkaus Fredrikiä ja Hohenzollernien sukua kohtaan sai hänet solmimaan sotilasliiton Itävallan ainoaa liittolaista Venäjää vastaan. Näin Venäjän mielenkiinto oli sidottu toisaalle, Itämeren suuntaan. Kun Kustaa III haistoi tilaisuutensa tulla soturikuninkaaksi sai Itävalta lähteä vuoden 1788 Balkanin sotaretkelle ilman Venäjän tukea.

Balkanin sotaretkelle varustettiin 245 000 sotilasta ja jos sodat ratkaistaisiin luvuilla, olisi Joosef II voittanut sotansa. Armeijan kohtaloksi koitui Itävallan sodanjohdon kyvyttömyys (keisari itse johti armeijaa) sekä armeijan monikielisyys. Kuten hyvin tiedämme voi yhteisen kielen puuttuminen organisaatioissa olla melkoisen rampauttavaa. Balkanin sotaretken anti-kliimaksi oli siis tämä Karansebesin taistelu, jossa Itävallan armeija onnistui yön pimeydessä säikyttämään itsensä ja ajoi itsensä pakomatkalle itseään vastaan taistellen. Keisari putosi hevosensa selästä jokeen, räpiköi sieltä kuiville ja piiloutui latoon, mistä hänet kaksi päivää myöhemmin pelastettiin. Turkkilainen armeija, taistelun toinen osapuoli, saapui paikalle kaksi päivää myöhemmin ja saattoi kirjata kunniakseen 10 000 kaatunutta itävaltalaista ilman omia tappioita. Sotilaallisen katastrofin mittasuhteet antavat Joosefin viimeisille sanoille merkityksen. Kunpa kenenkään ei enää koskaan tarvitsisi lähteä sotaan kuten minä kerran lähdin. Jos häpeään voi kuolla keisari Joosef II kuoli siihen, ellei sitten saanut keuhkokuumetta latoseikkailustaan.

Karansebesin taistelu ansaitsee sijansa historian suurissa mokissa ja kertomukset taisteluista ovat kiehtovia. Itävallan armeijan systemaattiset virheet opettavat koulutuksen, kurin ja lahjakkuuden merkityksen sodankäynnissä. Itävallan armeijan vastakohtahan tuli olemaan Napoleonin armeija. Se perustui upseereihin, jotka etenivät ansioiden, ei perittyjen titteleiden varassa. Se perustui myös kovaan koulutukseen ja kuriin, joka teki Napoleonin armeijasta yhtenäisen ja johdonmukaisen, tarkasti komennettavan yksikön. Napoleonin sodissa Ranska pieksi Itävallan armeijan aina mennen tullen. Saattaa olla että Napoleonin armeijoiden tehokkuus ja menestys oli yksi tekijä siinä, miksi Euroopan valtiot 1800 -luvun mittaan siirtyivät aatelisten ja monarkkien johtamista imperiumeista kohti byrokraattien johtamia kansallisvaltiota. Kansojen taistelussa Euroopassa tarvittiin tehokkaita asevelvollisuusarmeijoita, minkä sytykkeeksi ja polttoaineeksi tarvittiin myös nationalismia.

Joosef II:sen virheet eivät hävittäneet Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa jolla oli vielä 140 vuotta elinikää. Napoleonin sotien aikana Itävalta myönsi tappionsa Pressburgin rauhassa (1805), jossa se menetti suuria maa-alueita Italiasta ja Saksasta. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan silloinen hallitsija Frans II, Joosef II:sen veljenpoika, julisti keisarikunnan nyt muuttuneen Itävallaksi. Kutistunut imperiumi jatkoi eloaan Ensimmäiseen maailmansotaan asti. Inhimillisesti erehtynyt keisari Joosef II voi kuitenkin kertoa meille tarinaa katoavista imperiumeista, siitä miten tie helvettiin on kivetty ja kuinka viimein kuolinvuoteella itsevaltiaaseenkin iskee itsesäälin ja realismin sekainen innoitus.

Lastuja:

Goottilaisuus sanalla on monia merkityksiä. On goottien heimo, joka barbaareina riesasi roomalaisia 100-400 –luvuilla. Goottilainen oli arkkitehtuurissa alun perin haukkumasana samaan tapaan kuin vandaali. Puhuttiin halveksuvaan tapaan barbaarien arkkitehtuurista. Nimi otettiin, kenties itseironisesti, käyttöön ja se sai myöhemmin kuvata myös keskiaikaisen goottilaisen arkkitehtuurin ympärillä esiintyvää taidetta. Romantiikan ajan kirjallisuudessa kauhutarinat liikkuivat usein goottilaisen arkkitehtuurin ja kelmeän kuunvalon maisemissa. Lajityypin nimeksi tuli siis goottilainen romantiikka tai goottikauhu. Tämän tyylilajin muumiot, frankenstainit ja vampyyrit ovat siitä edes innoittaneet muun muassa elokuvantekijöitä. Ja innoituksesta kipinän ovat saaneet nämä nykyajan frankenstainit eli goottirokkarit ja goottipunkkarit. Näin voi sanakin vaeltaa läpi historian.

Maailman kulttuureissa väreillä on tietysti monenlaisia merkityksiä. On sinisilmäisiä ihmisiä, keltamaksoja ja niin edelleen. Suomen kulttuuri ja kieli ei koreile väreillä, mutta esimerkiksi englannin ’blue’ on häkellyttävän monimerkityksellinen sana. On tietysti bluesmusiikki ja sanan yleinen alavireisyyttä tarkoittava merkitys. Mutta siniverisen tapaan ’blue’ tarkoittaa myös sivistynyttä tiukan moraalin vartijaa. Itselleni onkin arvoitus, miksi pornoelokuvaa voi myös ilmaista sanalla ’blue movie’. Vielä oudompaa on se, että kiinan kielessä sama ilmaisu kuuluu 黄电影 (huang dian ying) eli keltainen elokuva. Täytyyhän tämä vielä joku päivä selvittää.