Joosef II

Pahoittelen melkoisen pitkää taukoa blogin kirjoittamisessa. Vuorotteluvapaa loppui ja samalla käytettävissä oleva aika supistui. Viimeisimmillään esteeksi koitui lapsen vesirokko. No, selitykset sinällään, jatkan silti blogia ja sinnittelen päästäkseni jonkinlaiseen säännöllisyyteen kirjoittamisessa. Vaan mitäpä tässä jaarittelemaan, pitemmittä puheitta, päivän aihe:

Toisinaan kahvipöydissä keskustellaan mokaamisesta. Surkutellaan kenties omia mokia, ollaan kallella kypärin, tunnetilakin on kuin häviäjällä totossa. Mutta omia mokiaan ei tarvitse surra niin kovin pohjattomasti kunhan tutustuu häviäjien historiaan. Esimerkiksi päivämme nimihenkilö, Josef II, on mokannut kuin mies ja keisari vain voi. Häviäjien historiaahan ei ole koskaan kovin seikkaperäisesti kirjoitettu. Historian saatossa imperiumeja kuitenkin myös katoaa, ikään kuin salaperäisesti ja vailla todistajia. Onneksemme historiankirjoitus on viime vuosikymmeninä monipuolistunut ja saamme myös tietoa tappiosta, niiden syistä ja niiden seurauksista. Tänään aiheenamme on Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Joosef II (1741-1790), jonka syyksi luetaan yksi historian suurimmista yksittäisistä mokista, Karansebesin (toinen) taistelu 1788.

Tarinamme alkaa Wienin keisarinpalatsissa, jossa Joosef II makaa kuolemansairaana 20. helmikuuta 1790. Ystäviensä ja sukulaistensa hylkäämänä, vihamiestensä karttamana hän pohtii sairasvuoteellaan elämänsä ratkaisuja ja aikaansa mahtavan Itävallan imperiumin keisarina. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Ainoa toiveeni on, että Eurooppaan tulisi pysyvä rauha.”. Kuuluisien henkilöiden kuolinsanoihin kiteytyvät aikakautensa ominaispiirteet, jälkiviisaus ja imagon muokkaus. Poliittisten hahmojen viimeiset sanat ruoditaan myös tarkoin valtiollisissa elimissä, usein seuraajien toimesta ja ne ovat epäilemättä virallinen totuus. Mutta mikä mahtoi olla syynä siihen, että Joosef II halusi muistokirjoituksekseen laitettavan: ”Tässä makaa Joosef II, joka epäonnistui kaikissa hankkeissaan.”?

1700 -luvun lopun Itävalta, Pyhä saksalais-roomalainen Keisarikunta, oli eurooppalainen suurvalta johon kuului maita Balkanilta Puolaan ja Belgiasta Romaniaan. Sen alueella puhuttiin kymmeniä kieliä ja sen hallitsijaa pidettiin Rooman keisarien jälkeläisenä. 1700 –luvun loppu oli Euroopassa myös valistuksen aikaa ja onneton Joosef II luetaan Euroopan valistuneiden yksinvaltiaiden joukkoon. Valistuksen tapojen mukaisesti hän vapautti maaorjat, edisti kauppaa, kannatti uskonnon vapautta sekä toimi taiteiden ja tieteiden mesenaattina. Hän muun muassa tilasi Mozartilta saksankielisen oopperan ja näin tehden edisti saksan kielen asemaa alueella. Historian suureksi traagiseksi hahmoksi hänet tekee hyvän tahdon ja taitojen välinen epäsuhta. Hänen historiansa osoittaa myös hyvin sen, että valistus ei välttämättä toimi parhaiten yksinvaltaiselta pohjalta.

Mesenaattina toimiminen kun on vielä suhteellisen helppoa. Hallitsijatoimen suurimpia haasteita ja varsinaisia kuningaslajeja ovat ulkopolitiikka ja sodankäynti. Näissäkin huono hallitsija tulee toimeen mikäli luottaa osaavimpien ja kokeneempien neuvoon. Mutta itsevaltiuteen hyvin sopivalla tavalla Joosef II oli onnettomuudekseen vakuuttunut omasta kyvykkyydestään kaikilla elämän aloilla. Joosef II kohtaloksi koitui epäonnistunut sotaretki, jonka jälkipyykissä hän joutui perumaan kaikki valistuneetkin reforminsa. Itävalta palasi hänen kuolemansa jälkeen kehityksessä taaksepäin.

Sotaretki joka koitui Joosef II:n turmioksi tunnetaan meillä päin Kustaa III:n sotana. Muualla Euroopassa sodittiin Itävallan ja Venäjän Turkin sotaa (1787-1792). Tämä Ruotsin aloitteellisuus Venäjää vastaa oli toki lähtöisin myös Kustaa III:sta, mutta kimmokkeena toimi Preussin kuninkaan Fredrik Wilhelmin tuskastuminen Joosef II:en luokattoman huonoon diplomatiaan. Kirjeitse ilmaistu henkilökohtainen loukkaus Fredrikiä ja Hohenzollernien sukua kohtaan sai hänet solmimaan sotilasliiton Itävallan ainoaa liittolaista Venäjää vastaan. Näin Venäjän mielenkiinto oli sidottu toisaalle, Itämeren suuntaan. Kun Kustaa III haistoi tilaisuutensa tulla soturikuninkaaksi sai Itävalta lähteä vuoden 1788 Balkanin sotaretkelle ilman Venäjän tukea.

Balkanin sotaretkelle varustettiin 245 000 sotilasta ja jos sodat ratkaistaisiin luvuilla, olisi Joosef II voittanut sotansa. Armeijan kohtaloksi koitui Itävallan sodanjohdon kyvyttömyys (keisari itse johti armeijaa) sekä armeijan monikielisyys. Kuten hyvin tiedämme voi yhteisen kielen puuttuminen organisaatioissa olla melkoisen rampauttavaa. Balkanin sotaretken anti-kliimaksi oli siis tämä Karansebesin taistelu, jossa Itävallan armeija onnistui yön pimeydessä säikyttämään itsensä ja ajoi itsensä pakomatkalle itseään vastaan taistellen. Keisari putosi hevosensa selästä jokeen, räpiköi sieltä kuiville ja piiloutui latoon, mistä hänet kaksi päivää myöhemmin pelastettiin. Turkkilainen armeija, taistelun toinen osapuoli, saapui paikalle kaksi päivää myöhemmin ja saattoi kirjata kunniakseen 10 000 kaatunutta itävaltalaista ilman omia tappioita. Sotilaallisen katastrofin mittasuhteet antavat Joosefin viimeisille sanoille merkityksen. Kunpa kenenkään ei enää koskaan tarvitsisi lähteä sotaan kuten minä kerran lähdin. Jos häpeään voi kuolla keisari Joosef II kuoli siihen, ellei sitten saanut keuhkokuumetta latoseikkailustaan.

Karansebesin taistelu ansaitsee sijansa historian suurissa mokissa ja kertomukset taisteluista ovat kiehtovia. Itävallan armeijan systemaattiset virheet opettavat koulutuksen, kurin ja lahjakkuuden merkityksen sodankäynnissä. Itävallan armeijan vastakohtahan tuli olemaan Napoleonin armeija. Se perustui upseereihin, jotka etenivät ansioiden, ei perittyjen titteleiden varassa. Se perustui myös kovaan koulutukseen ja kuriin, joka teki Napoleonin armeijasta yhtenäisen ja johdonmukaisen, tarkasti komennettavan yksikön. Napoleonin sodissa Ranska pieksi Itävallan armeijan aina mennen tullen. Saattaa olla että Napoleonin armeijoiden tehokkuus ja menestys oli yksi tekijä siinä, miksi Euroopan valtiot 1800 -luvun mittaan siirtyivät aatelisten ja monarkkien johtamista imperiumeista kohti byrokraattien johtamia kansallisvaltiota. Kansojen taistelussa Euroopassa tarvittiin tehokkaita asevelvollisuusarmeijoita, minkä sytykkeeksi ja polttoaineeksi tarvittiin myös nationalismia.

Joosef II:sen virheet eivät hävittäneet Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa jolla oli vielä 140 vuotta elinikää. Napoleonin sotien aikana Itävalta myönsi tappionsa Pressburgin rauhassa (1805), jossa se menetti suuria maa-alueita Italiasta ja Saksasta. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan silloinen hallitsija Frans II, Joosef II:sen veljenpoika, julisti keisarikunnan nyt muuttuneen Itävallaksi. Kutistunut imperiumi jatkoi eloaan Ensimmäiseen maailmansotaan asti. Inhimillisesti erehtynyt keisari Joosef II voi kuitenkin kertoa meille tarinaa katoavista imperiumeista, siitä miten tie helvettiin on kivetty ja kuinka viimein kuolinvuoteella itsevaltiaaseenkin iskee itsesäälin ja realismin sekainen innoitus.

Lastuja:

Goottilaisuus sanalla on monia merkityksiä. On goottien heimo, joka barbaareina riesasi roomalaisia 100-400 –luvuilla. Goottilainen oli arkkitehtuurissa alun perin haukkumasana samaan tapaan kuin vandaali. Puhuttiin halveksuvaan tapaan barbaarien arkkitehtuurista. Nimi otettiin, kenties itseironisesti, käyttöön ja se sai myöhemmin kuvata myös keskiaikaisen goottilaisen arkkitehtuurin ympärillä esiintyvää taidetta. Romantiikan ajan kirjallisuudessa kauhutarinat liikkuivat usein goottilaisen arkkitehtuurin ja kelmeän kuunvalon maisemissa. Lajityypin nimeksi tuli siis goottilainen romantiikka tai goottikauhu. Tämän tyylilajin muumiot, frankenstainit ja vampyyrit ovat siitä edes innoittaneet muun muassa elokuvantekijöitä. Ja innoituksesta kipinän ovat saaneet nämä nykyajan frankenstainit eli goottirokkarit ja goottipunkkarit. Näin voi sanakin vaeltaa läpi historian.

Maailman kulttuureissa väreillä on tietysti monenlaisia merkityksiä. On sinisilmäisiä ihmisiä, keltamaksoja ja niin edelleen. Suomen kulttuuri ja kieli ei koreile väreillä, mutta esimerkiksi englannin ’blue’ on häkellyttävän monimerkityksellinen sana. On tietysti bluesmusiikki ja sanan yleinen alavireisyyttä tarkoittava merkitys. Mutta siniverisen tapaan ’blue’ tarkoittaa myös sivistynyttä tiukan moraalin vartijaa. Itselleni onkin arvoitus, miksi pornoelokuvaa voi myös ilmaista sanalla ’blue movie’. Vielä oudompaa on se, että kiinan kielessä sama ilmaisu kuuluu 黄电影 (huang dian ying) eli keltainen elokuva. Täytyyhän tämä vielä joku päivä selvittää.