Sähköurut

Sähköuruilla, kuten koko sähkön aikakaudellakin, on jo yli sadan vuoden historia. Kuuluisilla Hammond uruilla on pelitelty jo yli 70 vuotta. Joten jos nyt on sitä tyyppiä, jota kiinnostaa trendikkyys, saattaa sähköurkuharrastus olla sopivasti mielenkiintoinen, kelpo retroilua kannattava harrastus, josta myös kahvipöydissä sopii elegantisti keskustella. Ajan vääjäämätön kulkuhan luo trendikkyyden oudon ilmiön. Sähköurut olivat aikanaan huipputekniikkaa, mutta varsin pian tämän jälkeen kiusallisen keinotekoisia. Sähköurkujen äänihän ei ihan vastaa kirkkourkujen majesteetillista sointia. Pian vertailukohdaksi nostettu kirkkourkujen sointi kuitenkin unohtuu ja sähköurkujen ääni muuttuu musiikkimaailman soundiperuskiveksi Siten saavat sähköurutkin yllensä nostalgisen hohteen ja saavuttavat jopa kulttimainetta.

Ilmanpaineella toimiva pillistö, eli urut, ei ole keksintönä kovinkaan nuori. Ensimmäisiä urkulaitteita on rakennettu jo antiikin aikana ja tämä laite tunnettiin nimellä hydraulos. Hydra-etuliitteestä varmaankin jo arvasitte, että näitä laitteita nimitetään suomennettuna vesiurkujen nimellä. Hydrauloksen perusidea ja nimensä peruste on se, että urun pilleihin työnnetään ilmaa vedenpaineen avulla. Hydrauloksella muuten säestettiin gladiaattorinäytöksiä, mikä onkin mielenkiintoista. Tämä kun toi itselleni välittömästi mieleen elokuvan Lämäri sekä legendaariset Hansonin veljekset, joiden verileikkejä myös säestettiin lakonisella sähköurkusoitannalla. Hydraulos oli myös Rooman keisarien hovin seremoniasoitin. Kävi sitten yksi päivä niin, että Bysantin keisari laittoi Ranskan kuninkaalle lainaan urkuja. Innostus oli Ranskan hovissa suuri, eikä aikaakaan, kun uruilla soiteltiin pitkin Länsi-Euroopan kirkkoja.

"Naapurin sähköurut luo outoa tunnelmaa" Junnu Vainion sanoittamassa kappaleessa. Sähköurkujen oudosti ujeltava ääni ei ehkä kuitenkaan ole ollut se varsinainen tuotekehittelyn lähtökohta. Taitaa olla pikemminkin niin, että kaiken maailman keksijät koettavat aina sovittaa tekniikan viimeisimmät saavutukset uusille alueille. Tällä on vaikutusta taiteisiinkin, ja sähkötekniikan aikakaudella on kehitys tietenkin ollut hyvin nopeaa. Mutta jo höyryn aikakaudella sovellettiin uutta voimansiirron tekniikkaa taiteellisen laitteen rakentamiseen. Höyryurut tunnettiin myös nimellä calliope ja kuten videosta huomasitte, jos videon katsoitte, oli nämä höyryurut viritetty komentosillalle. Aikanaan Missisipin jokilaivoissa oli asiakkaiden houkuttamiseksi höyryurkuohjelmaa. Kapteenilta lienee vaadittu sekä jokilaivurin että konserttipianistin pätevyyttä. Linnanmäen karusellissa istuneet muistanevat kuulleensa samankaltaista musisointia. Ja tosiaankin, aikanaan karnevaaleissa ja karuselleissa on käytetty kaikensorttisia automaattiurkuja ja posetiiveja kansaa viihdyttämässä, niin käsi- kuin höyrykäyttöisiäkin.

Mutta takaisin höyrykoneiden nostalgiasta sähköiseen maailmaan. Ensimmäisten sähköurkujen kehittäjä Thaddeus Cahill on ollut varsinainen aikansa Pelle Peloton. Hänen patenttinsa on ensimmäinen sähköurku nimeltään Telharmonium ja se on keksitty tähän maailmaan vuonna 1897. Cahill oli tietämättään roimasti edellä aikaansa, sillä hänen visionsa mukaan Telharmonium olisi lähettänyt musiikkia asiakkaille puhelinlinjoja myöten. Olisi ollut eräänlainen 1800 -luvun lopun livestream, siis. Loppujen lopuksi Telharmonium laitteita rakennettiin vain kolme, raskain niistä painoi 200 tonnia. Telharmoniumia tai vaikka kirkkourkuja ei rakentamisensa jälkeen oikein voi kantaa mihinkään. Sähkön aikakausi on kuitenkin tehnyt monesta laitteesta kannettavan.

Keventyneissä sähkölaitteissa on viimein päästy aivan taskukokoisiin laitteisiin, joissa ongelmaksi tosin muodostuu mielekkään näppäimistön kehittäminen. Tämä tuote-evoluutiohan on tuttu kännyköistä. Siinä mielessä mielenkiintoisen vastauksen näppäimistöongelmaan esittää 60 -luvun innovaatio, Stylophone niminen tasku-urku. Kuten nimestä voi päätellä laitetta soitetaan kynällä. Ja kas, myös tässä ratkaisussa sähköurku on käynyt modernien päätelaitteiden edeltä. Tsekatkaapa muuten tämä mielettömän sielukas Stylophone ensemblen esitys Albinonin Adagiosta. Mutta onko todellakin niin, että sähköisyys olisi tuonut urkuihin kannettavuuden? Tämä on tietenkin höpöttelyä. Nimittäin olihan niitä kannettavia urkuja jo keskiajalla.

Sähköisellä aikakauden uruilla on omat legendansa. Kukapa ei olisi kuullut Moogista tai Hammondista. Jos et ole kuullut, niin älä myönnä suoralta kädeltä, esitä huonomuistista. Hammondinhan voi vielä luokitella uruksi, mutta Moog on jo syntetisaattori. Siitä voi tietysti saivarrella loputtomiin, että onko mikäkin soitin piano, urku tai syntetisaattori. Haitarihan on tietysti kannettava urku, jolla sitä paitsi monesti on alun perin soitettu juuri kirkkomusiikkia. Paitsi että teknisesti haitari on kuitenkin eri soitin, sillä se on vapaalehdykkäinen, kun taas uruissa soi pilli. Syntetisaattorissa taas ei soi pilli eikä lehtikään, vaan ääni tulee suoraan taajuusmodulaattorista kaiuttimeen. Yhtä kaikki, kaikissa kolmessa soittimesta löytyy käyttäjäpäästä vanha tuttu "ebony ja ivory". Saivartelun hyödyttömyyden huomaa muuten heti silloin, kun äkkiseltään ilman teoreettista koulutusta yrittää luokitella Theremin nimistä soitinta. On omalaatuinen, sähköurkuinen ääni, mutta missäs koskettimet?

Thereminin kehitti vuonna 1919 herra nimeltään Leon Theremin ja hänelle pisteet myös omalaatuisen nimen kehittämisestä. Thereminin sointi saattaa muuten kuulostaa etäisesti tutulta, sillä sitä on käytetty tehosteena elokuvissa, näiden ollessa tietenkin aiheeltaan toismaailmallisia kauhu tai sci-fi -elokuvia. Ääni on tuttu myös Beach Boysin "Good Vibrations" kappaleesta. Leon Theremin oli erittäin ansioitunut neuvostokansalainen, mikä yleisessä puhunnassa tietenkin tarkoittaa myös pakollista Siperian työleirikeikkaa. Neuvostoliiton valtionpalkinnon hän sai suunniteltuaan nerokkaita vakoilulaitteita, joilla sitten kuunneltiin länsivaltojen Moskovan lähetystöjen luottamuksellisuutta. Hänen nerokkain luomuksensa oli "The Thing", jonka USA:n lähetystö sai kätkettynä lahjana koululaisluokalta 1945 juhlistamaan hyvin menestynyttä liittolaissuhdetta ja voitettua sotaa. Vakoilun maailmahan on, mitä ilmeisemmin, hassunhauskan hykerryttävyden ja jääkylmän kyynisyyden yhteenristeytymä. Luultavasti jälkimaailma muistaa Leon Thereminiä kuitenkin maailman tasa-arvoisimman soittimen kehittämisestä. Soittamisen opetteleminen sujuu miltei intuitio pohjalta. Ajatelkaas muuten, että aikanaan oli kokonaisia Theremin orkestereja. Sitä ulinan määrää…

Tällä kertaa aiheena ja inspiraationa sähkön ja soittimen yhteinen elämä. Ensi kerralla liitossa sähkö ja ihminen. Onko se sähkötuoli, onko se sähkömies? Ei, se on…

Lastuja:

Tiesitkö sen, että jo sana on al-alkuinen, niin se on luultavasti perua arabian kielestä. Nyt tietenkin se nokkela ihminen huomauttaa, että alkukin on al-alkuinen? Tahdon tietysti tarkoittaa joitakin lainasanoja. Esimeriksi alkovi tulee alun perin arabian sanasta al-qobba ja algebra puolestaan sanasta al-jebr. Samaa juurta on myös alkoholi, alun perin al-kohl, jonka käyttäminen täten onkin varsin hienosteleva tapa puhua viinasta. Paitsi että viina on tietenkin alkujaan latinalaista lainaa. Arabiasta eurooppalaisiin kieliin sana alkoholi on kuulemma tullut alkemisti Paracelsuksen kautta.

Alkoholista puheen ollen, minkälainen ihminen on mukiinmenevä? Onkohan alkoholisti, kun mukiin tipahtaa, vai mikäs se on? Tahtoisiko tämä tunkea itsensä mukiin tavoitteenaan ilmeisesti Guinnesin ennätyskirja. No eipä suinkaan. Tämä muki tässä sanonnassa ei ole kuppi, vaan muka-sanan monikollinen illatiivi, josta yksikön muoto on mukaan. Stadissahan tavataan sanoa: "lähetsä messiin?". Tähän voi nokkela kielimies vastata että: "toki, olenhan mukiinmenevä". Toisaalta mahtaakohan tällaista vitsailua kukaan ymmärtää?