Varhainen elokuva

Sitä piipahtaa aina silloin tällöin elokuvassa, sivistyneet ihmiset tekevät niin. Multiplexien Imaxin säihkeessä ja Dolby Surroundin jytistessä ei tule useinkaan ajatelleeksi, että elokuviahan on tehty yli sata vuotta. Elokuvalla on siis pitkä historia, mutta millainen oli sen alkutaival? Tutkijat tietenkin kiistelevät, että milloin ensimmäinen elokuvanäytös olisi järjestetty, mutta Lumièren veljekset eivät olleet ensimmäisiä, välttämättä. Muistattehan, että nämä ensimmäisyydet ovat aina vähän epämääräisiä. Ensimmäinen missään muodossa taltioitunut elokuva oli Roundhay Garden Scene, eeppinen alle 20 sekunnin draama. Itse diggailen pioneereista parhainta, Charles-Émile Reynaudia ja hänen Praxinoskooppiin perustuva Théâtre Optiquetaan. Mies maalasi käsin lasilevyille 15 minuutin piirretyn. 18 kuvaa sekunnissa järjestelmällä tämä vastaisi 16 200 maalausta, ihme mies! Mutta voi! Jälkipolville ei ole jäänyt kuin muutama elokuvajuliste ja pari maalattua ruutua.

Koska elokuvan historian läpikäynti on vähintäänkin Raamatun kokoinen urakka, niinpä ajattelin tarkastella historiaa vuoteen 1909. Vaan aloitetaas taas niistä kreikkalaisista. Tiesitte varmaan, että taiteilla on yleensä jokin muusa. Teatterilla niitä on montakin, on Melpomenes, Thalia, Polyhymnia ja kenties muutama muukin. Mutta kukapa olisi elokuvan muusa. Olisiko kenties Morpheus, sillä villien ranskalaisten teoreetikkojen mukaan elokuvissa käynti on kuin unennäköä. Vai kenties oma suosikkini Iiris, tuo vähemmän tunnettu jumalten sanansaattaja, jonka kulku taivaan kannen poikki huomataan sateenkaarena. Kas sateenkaarihan perustuu optiikkaan, valon taittumiseen, kuten elokuvakin. Optiikan historiakin on tietenkin elokuvaa varhempi.

Esimerkiksi arabialaisen tiedemiehen Alhazenin (Ibn al-Haitham) kirjassa vuodelta 1021 on jo mainittu tärkeä kameran esiaste, camera obscura. Sana kamera muuten juontuu näistä sanoista, jotka sananmukaisesti tarkoittavat pimeää huonetta. Mutta tietenkin maailman sivu on ollut myös kaikenlaista varjoteatteria ja vastaavaa esitystä. Muista varhaisista kokeilijoista kannattaa vielä mainita Athanasius Kircher, joka ensimmäisenä lienee laittanut lasilevylle maalatun kuvan, valon ja linssin sillä lailla oikeinpäin yhteen, että on syntynyt projisoitu kuva. Tämä vuoden 1671 kapistus tunnetaan nimellä Laterna Magica, taikalyhty. 1724 Johan Heinrich Schulze keksi hopeanitraatin ja hopeakloridin, jotka tummuvat valossa ja jotka olivat myöhemmin valotettavien filmien perusta. 

Kun lähestytään teollista aikaa, keksitään valokuvauksen tekniikka. Nicéphore Niépce sai historialta luvan edustaa varhaisinta valokuvausta, linkistä näette myös ensimmäisen säilyneen valokuvan vuodelta 1826. Tiesittekö muuten, että Niépce kehitteli varhaista polttomoottoria, jonka polttoaineena toimi Lycopodium suvun eli liekokasvien itiöpöly. Myös monet muut teollisen ajan leikkikalut ja viihdykkeet vihjasivat kohti elokuvaa. Nämä mielikuvituksellisilta kuulostavat lelut, Praxinoskooppi, Zoetrooppi, Zoopraxiscope ja Phenakistoscope, perustuivat sille samalle näön ilmiölle kuin elokuvatkin. Usein virheellisesti mainitaan, että tämä perättäisten kuvien näkeminen jatkuvana liikkeenä perustuisi silmän jälkikuvailmiöön. Ah, miten väärin. Kyseessä on tietysti beta-liike, joka on aivoissa tapahtuva ilmiö eikä liity silmän verkkokalvoon millään lailla. Muistakaas nyt tämä.

Kauhuelokuvan ystäviä kiinnostanee se, että eräs elokuvien esiaste oli Phantasmagoria. Lupaava nimi, vai mitä? Tämä oli pimeässä teatterissa usealla taikalyhdyllä, savuilla, verhoilla ja peileillä toteutettua yleisön pelottelua. Lisukkeena korville esitettiin pahaenteistä musiikkia ja pelottavia ääniä. Musiikkia soitettiin muun muassa lasiharmonikalla, kuunnelkaapa muuten mitenkä aavemainen, mutta ihanan kuulas ja hento ääni siinä on. Kuvastona näytöksissä haamuja, luurankoja, hautausmaita, rämeitä ym. peruskauhukamaa. Kuulemma viktoriaaniset herrasmiehet tykkäsivät viedä naistuttaviaan Phantasmagoria näytöksiin. Paljolti varmaan samasta syystä kuin nykyaikamme teinipojat. Tämän taiteenlajin kehittäjä ja armoitettu keksijä oli nimeltään Étienne-Gaspard Robert. Hän eli hyvin mielenkiintoisen elämän.

Varhaisesta elokuvasta on sellainen mielikuva, että se on suttuista, mykkää ja mustavalkoista. Mutta tiesittekö, että varhaisimmat värijärjestelmät ovat peräisin 1900-luvun alusta? Sellainen oli esimerkiksi Kinemacolor, jonka kehitytti George Albert Smith Englannissa 1906. Kuten näytteestä (joka muuten vilkuu aika voimakkaasti) huomaamme, oli tekniikassa parantamisen varaa. Parempi systeemi oli Pathécolor, joka kehitettiin samoihin aikoihin, jälki näyttää paljon siistimmältä. Mutta Kinemacolor oli kevyt systeemi, jossa väri tuotettiin tallentamalla filmille kaksi väriavainta, joiden arvot siirrettiin lopulliseen printtiin. Pathécolor puolestaan perustui stanssiin tai sabluunaan, joilla värit painettiin esityskopioon. Sabluunan leikkaaminen pitkään elokuvaan oli kova urakka ja vaati suurimmillaan 600 henkeä käsittäneen tehtaan Pariisin liepeillä. Tehtaan työläiset olivat enimmäkseen naisia, ilmeisesti heillä oletettiin sukupuolena omaavan tarkan ja hellän otteen.

Mutta kuka hemmetti on Pathé? Kyseessä on tietenkin varhaisen elokuvan suuri sukuyritys, Société Pathé Frères, jonka perustivat vuonna 1896 veljekset Charles, Émile ja Jacques. Vuonna 1902 Pathé osti Lumièren veljesten patentit ja aloitti tosissaan suurisuuntaisen elokuvabisneksen. Pathé oli ensimmäinen suuri elokuva-alan yritys, jonka toimialaan kuului koko elokuvanteon prosessi: tuotanto, kopioiden valmistus, markkinointi ja levitys, teatteritoiminta sekä tuotekehittely. Yhdessä pahimman kilpailijansa Gaumontin kanssa Pathé hallitsi maailman elokuvamarkkinoita lähes Toiseen Maailmansotaan asti. Bernard Natanin johdon alla Pathé oli 1930 jopa tuomassa televisiota Ranskaan Télévision-Baird-Natan yhtiössä. Tämä on se sama Baird tuosta aikaisemmasta blogista. Suuri lama kuitenkin rapautti yhtiön talouden ja se haettiin konkurssiin 1935.

Entä olivatko elokuvat täysin mykkiä? Eivätpä tietenkään edes 1900-luvun alussa. Vailla ääniraitaa olevissa elokuvissa oli usein musiikkisäestys. Toisinaan niissä saattoi olla luennoitsija, joka tyylilajiin sopivalla otteella spiikkasi filmin yleisölle. Myös varhaisimmat kokeilut varsinaisen kuvan kanssa synkronoidun ääniraidan kanssa tehtiin jo varhaisessa vaiheessa. Jo 1895 Edisonin Kinetoskooppi tuotekehiteltiin edelleen Kinetofoniksi, jossa kuva ja ääni olivat synkronoituna. Tämä Edisonin tirkistelykoppi ei kuitenkaan ollut vielä täysiveristä elokuvaa. Äänitys- ja äänentoistotekniikan alkeellisuus oli suuri este, sillä äänentallennus ja -toisto oli vielä auttamattoman heikkotehoista ja laitteistot miestä suurempia. Toinen vaikeus piili kuvan ja äänen synkronisaatiossa. Gramofoniin perustuvat äänisysteemit eivät millään tahtoneet pysyä kuvan kanssa synkassa ja tämähän on tietysti äärimmäisen häiritsevää. Äänielokuvan suuret ongelmat ratkaistiin vasta 1920-luvulla ja ensimmäinen varsinainen kokoillan äänielokuva, varmaan tiedättekin, oli vuoden 1927 Jazzlaulaja.

Kuvan ja äänen synkronisaatio toimi vasta kun ääniraita saatiin printattua kuvan viereen filmille. Tämä vaikutti myös käytettävän filmin kuvasuhteeseen, sillä ääniraita vei osan kuvaruudun tilasta. Syntyi ns. Academy ratio, 1.37:1, jonka nimen akatemia on se sama instanssi, joka jakaa vuotuiset Oscar palkinnot. Mielenkiintoista kyllä aikaisempi mykkäelokuvien kuvasuhde, eli 1.33:1, jäi television kuvasuhteeksi. No, toisaalta kaikki nämä muuntautuivat myöhemmin erilaisiksi laajakangasformaateiksi.

Huh huh, kun katsahtaa vain näinkin lyhyeksi ajaksi elokuvan varhaishistoriaan, levittäytyy silmien eteen oitis mielikuvituksellisen laaja ilmiö, jolla on ollut jo alusta asti suunnaton vaikutus yhteiskuntiin, talouteen, tekniikkaan ja viestintään. Elokuva ei ole mikään pikkujuttu. Vaan annetaas jo olla. Ensi kerralla olkoon kohteenamme elokuvan tuikkeen asemasta planeetan vakaa ja rauhallinen valo. Mutta mikä on planeetta, siitä enemmän ensi kerralla.

Lastuja:

Vaasan marssissa lauletaan, että pois unteluus ja hervakkuus. Aika hassua, mutta mistäs nykynuoriso voisi tietää, että mitkä pois? No täältä internetistä tietenkin Untelo on unelias ja raukea, uneen vaipuminen on runollisesti ilmaistuna untuamista. Ja tämä hervakas, tietysti sama kuin hervoton, mikä tarkoittaa rentoa. Eli pois rento uneliaisuus. Eipä taida tämä sanoma tavoittaa edes nykyaikuistoa.

Temperamenttisen ihimisen ajatellaan usein tarkoittavan äkäistä ihmistä. No, tämä on sillä lailla pielessä, että sana tarkoittaa yksilön tunne-elämän peruslaatua. Vaan mistä sana juontuu? Tämä lainasana on latinasta peräisin, temperare on sekoittaa ja temperamentum tarkoittaa oikeaa sekoitussuhdetta. Mutta mitä kummaa tässä sekoitetaan? Nähkääs kun muinaisten kreikkalaisten mukaan ihmisen perusluonne määrittyy neljän eri perusnesteen, veren, liman, keltaisen ja mustan sapen, suhteista. Luonnekuvaus "sapekas" lienee täältä peräisin, kenties myös nuorten naisten suosiossa oleva "limainen ääliö".