Pahis

Nyt kun illat pimenevät tuntuu nurkissa ja kaduilla pyörivän kaikenlaisia pahantekijöitä. Perinteinen hirviöiden pelotusfestivaali, eli Halloween oli tässä käymässä. Miksipä ei siis hieman kurkistettaisi pimeyden ytimeen ja tutkailtaisi pahiksia. Pahis on mukava kattotermi kaikille myyttisille pahantekijöille joita ihmisen mielikuvitus ja kulttuuri on tuottanut sankan joukon. Ja mikäs onkaan se kaiken pahan alku ja juuri, ellei juuri vanha kehno, vihtahousu.

Paholainen on teologisessa mielessä syntyisin Lähi-idästä. Vanhimmissa apokryfiteksteissä puhutaan mm. Vahtijasta tai Grigorista nimeltään Satanel. Tästä ei viralliseen juutalaisuuteen poikinut sielun vihollista eikä manalan herraa, heillä kun ei virallisesti ole paholaista. Kristityillä puolestaan paholainen on tuo kapinallinen enkeli joka nähtiin parhaaksi syöstä tuliseen järveen. Vanhassa testamentissa häntä on kuvattu myös syyttäjänä ja käärmeenä. Päätoimena hänellä on tämä ihmisten viekoittaminen huonoille teille. Varsinainen syntipukki.

Mutta se on kiehtovaa, että kuinka langenneesta enkelistä, sanomattoman ihanasta ja kauniista, tuli keskiajalla vähemmän kaunis pukinsarvinen ja -sorkkainen häntäheikki. Keskiaikainen saatana muistuttaa ulkonäöltään huomattavan paljon kreikkalaisen mytologian Pan jumaluutta. Olihan Pan seksuaalisesti melkoisen viriili ja armoton musiikkimies. Sopinee häntä siitä kirkollisesti paheksua. Myös kelttien sarvipäinen jumaluus Cernunnos vaikuttaa sopivalta esikuvalta. Eikä muuten tässä yhteydessä sovi unohtaa suomalaista Hiittäkään. Hiisihän oli kalmistojen ja hautapaikkojen jumaluus. Että tällainen alamaailman kytkös.

Mutta nythän tässä jumitetaan näissä Mooseksen aikuisissa monoteistisissä uskonnoissa. Vaan kukahan se olisi tuo Aasian uskontojen arkkipaha. Sehän on tietysti sinä itse, mikä on kiehtovaa, sillä asiaahan ei aina muista ihan näin päin tarkastella. Jos muistatte Karman lain, niin sen mukaan olet itse valinnoillasi vaikuttanut kaikkeen siihen pahaan, jonka koet. No, kun usein on kyseessä edellisen elämän valinnat, tämä oma itse, jonka kanssa pitäisi parannuksesta kommunikoida, etääntyy ajan ja paikan muurin taa. Ei kovin hyvä lähtökohta oman itsensä tuntemiselle. Vaikka onhan tämä tyypillinen länsimaalainen itsekeskeinen näkökulma, tämä että kaikki on itsestä kiinni. Olemme riipineet tämänkin vaikutteen idän uskonnoista.

Pahuutta voi myös luokitella sen mukaan onko paha ja hyvä erotettu toisistaan sekä myös sen mukaan onko paha ulkoistettu omaksi olennokseen. Hindulaisuus erittäin mukautuvana uskontona ikään kuin tekee tämän kaiken yhtä aikaa. Periaatteessa ulkoistettua pahaa, pahan jumaluutta ei ole olemassa. Tyypilliseen panteistiseen tapaan Hindulaisuudessa jokaisesta jumalasta löytyy niin hyvää kuin pahaakin. Pahuus on väärinkäsitystä ja harhaa. Mutta tietenkin jumaluudet voivat luoda maailman avattaria sotkemaan kuolevaisten elämää, millä on joskus tietenkin aika pahat seuraukset.

Mutta mitäpä paholaisesta, kun Halloweenina katuja kansoittavat minikokoiset Hollywood-hirviöt. Nämä muumiot, draculat, zombiet ja frankensteinit ovat mainio esimerkki näistä ulkoistetuista pahan ruumiillistumista. Toisinaan draamallisista syistä heihin on myös istutettu hitunen hyvyyttä. Ruma hirviön naamari olisi vain pintaa ja rinnassa sykkisi todellisen filantroopin sydän. Toiminnallisimmissa elokuvissa, niissä joissa ammutaan tai roiskutellaan verta, kuten elokuvissa Starship Troopers tai Halloween, paha on läpeensä paha, konemainen ja hyönteismäinen. Läpeensä paha ei reagoi muihin kuin tappamalla, hänelle ei voi puhua ja hän on perustelujen ulottumattomissa. Olivat sitten kumpia tahansa, nämä hirviöt ovat lähteiltään kansanmytologisia.

Sellaisena nämä tulevat likemmälle kuin raamatullinen paha. Siinä miten arkielämän kauhut tulevat iholle, ruumiillistuvat näissä villeissä hirviöissä, on jotakin kaunista. Mestarikirjailija Stephen King on loistava esimerkki siitä, miten arkipäiväinen ja yliluonnollinen saadaan hitsattua yhteen niin, että saumaa ei juuri näy. Kauhufiktio on omanlaisensa manaamismyytti, jolla tavallinen aliluonnollinen paha koetaan karkottaa elinpiirin ulkopuolelle. Valtionkirkkommehan tarjoaa tähän aika rajalliset mahdollisuudet. Katoliset papit saattavat sentään joskus kotikäynnillä pienen manaamisenkin pyöräyttää.

Stephen Kingin mukaan kaikkein hirvittävin kauhu on nimetön kauhu, The Thing. Tämä on se, jota emme näe, mutta joka kolistelee oven takana mylvien aikomuksenaan poiketa kylään. Tässä oliossa on kamalinta se, että mitä emme näe, sen mielikuvituksemme täyttää. Yleensä mielikuvituksemme täyttää sen mielemme ydinpeloilla, traumoilla ja kauhuilla, joita emme ole pystyneet kohtaamaan emmekä kyllä haluaisikaan. Mestari King itse pitää tästä visuaalisesta syystä radiota kaikkein parhaimpana kauhumediana. Nimittäin kauhuelokuvassa se kohta, jossa hirviö pomppaa oven läpi uhrin kimppuun, on yleensä antikliimaksi. Hirviö ei ole puoliakaan niin kamala kuin kuvittelimme ja siltä näkyy vielä vetoketjukin. Näitä Kingin analyyseja voi muuten lukea lisää englannin kielellä erinomaisen viihdyttävästä tietokirjasta nimeltään Dance Macabre.

Mutta jätetään jo kauhut omaan rauhaansa ja kallistutaan kohti joulua ja suurta kulutusjuhlaa. Suurella todennäköisyydellä seuraava blogi syntyy kahden viikon sisällä. Siihen mennessä, älkää menkö suihkuun yksin yöllä, varsinkin jos olette kaunis nuori nainen yksin suuressa talossa, jossa ulko-ovikin on auki ja paikallisesta mielisairaalasta on karannut…

Lastuja:

Olisi lapsellisen helppoa olettaa, että sanat evä ja eväs olisivat jotenkin samaa juurta. Eväkästä evääksi, eikö niin? Mutta tieteellisessä etymologiassa spekuloidaan, että sana eväs olisi samaa juurta kuin jyvä, joille olisi rekonstruoitu yhteinen indoeurooppalainen kantasana jevos. Eli evääksi sittenkin jyväs?

Sen sijaan tuhma ja tyhmä ovat samanjuurisia sanoja, usein eri murteissakin samaa tarkoittavia ja sekaisin käytettyjä. Karjalan tuhma on tyhmä, paha, rivo, huono ja vaikea. Onhan niin, että tuhma lapsi on myös tyhmä, ajattelematon ja varmasti vaikeakin. Ehkei sentään paha tai rivo.