perjantai 23. tammikuuta 2009

Kylmä sota

Koska eduskunnalle annettava uusi turvallisuusselonteko on valmis, lienee paikallaan antaa ajatusten viivähtää hetkisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan aiheilla. Kylmän sodan päättymisestä onkin jo kulunut melkein kaksikymmentä vuotta eli se on aidosti historiaa. Trendit vaihtuvat nykyään nopeasti, kylmä sota on väistämättä muotia muutaman vuoden kuluttua, ehkä jo tänä vuonna. Ole siis ajoissa ja aloita tutustumisesi tähän Suomeakin syvältä koskettaneeseen historianjaksoon jo tänään ja tästä blogista.


Kylmä sota muuten muistuttaa meille kuinka historialliset käsitteet ovat monimutkaisia. Koska se alkoi, siitä on monta mielipidettä. Yhtä monta mielipidettä siitä mitä toimia se loppujen lopuksi sisälsi. Varsinaisia vihollistoimiahan ei ollut. Entä oliko se ainutlaatuinen, jatkuuko se vielä jossain? Hyviä kysymyksiä. Kylmän sodan alkumerkille on monta kilpailijaa. Kuuluisin kilpailija on Churchillin rautaesirippu-puhe. Yhtä hyviä alkuja ovat Kennanin pitkä sähke, National Security Act 1947 tai Novikovin sähke. Truman-opin ja Marshall-avun alkuhan oli rahallinen apu Turkin ja Kreikan hallituksille, joista Kreikka kävi ankaraa sisällissotaa kommunistien vastarintaliikettä vastaan.


Kylmää sotaa käytiin konflikteille tyypilliseen tapaan asevarustelun, propagandan, teknisen kilpailun ja vakoilun saroilla. Joukosta puuttuu vain suora aseellinen yhteenotto. Sen esti hulluus, nimittäin MAD, mutually asserted destruction. Kylmän sodan kuumentamiseen ei löytynyt kylliksi hulluutta. Kylmä sota oli sikäli erilainen konflikti, että se voitettiin ilman sodankäyntiä. Molemmat osapuolet kävivät kylläkin ystävällismielisten hallitusten tuella lukuisia ”sätkynukkesotia” ympäri maapalloa.


Marshall avun alkusyy on siis Truman-opissa. Ja koska kylmässä sodassa jokainen liike johti aina vastaliikkeeseen, seurasi tätä NL:n taholta pian Molotov-apu. Nykyään tuo nimi aiheuttaa ainakin itselläni tahatonta hekottelua. Mutta asiaan, Molotov-apu aineellistui pian Comeconiksi, joka joissakin maissa tunnettiin nimellä SEV. Suomi, monen muun puolueettoman maan tapaan sekä kuului että ei kuulunut SEV:iin.


Mutta eihän tämä kylmä sota ole vain kuivaa historiaa. Onhan se innoittanut varsinaisen kylmän sodan rintamilla liikkuva agenttijännärien lajityypin. Mutta omasta mielestäni ei ole tositarinan voittanutta. Siksipä kerron teille tarinan Hedrun Hoferista. Tämä tarina kuvaa mielestäni oivallisesti kuinka kylmä sota oli oikean sodan tapaan kylmä, kyyninen ja ihmiselämää halventava.


Hedrun oli saksalainen, konservatiivisen upseerin tytär. Isän kontaktien kautta Hedrun sai töitä sihteerinä Saksan turvallisuuspalvelussa BND:ssä. Hedrunin isällä puolestaan oli kontakteja Argentiinan ääri-oikeistolaisiin piireihin. Pian hänen huomionsa kiinnittyi erittäin lupaavaan nuorukaiseen nimeltään Hans.


Hans kosi Hedrunia. Hedrunin isä antoi ilomielin suostumuksensa. Kului kuusi vuotta aviollista onnea. Tällä välin BND huomasi jossakin organisaatiossaan sijaitsevan vakavan tietovuodon. Huolellisten analyysien jälkeen vuodon alkuperä kohdistui Hedruniin. BND:n vastavakoiluosasto ratsasi Hedrunin ja Hansin kotitalon. Hans pakeni takaoven kautta samalla aikaa kun Hedrun pidätettiin. Kuulustelujen aikana selvisi, että Hedrun oli uskoutunut vain Hansille. Hans oli tietenkin KGB:n agentti. Kuulustelujen aikana Hedrun yritti itsemurhaa hyppäämällä ikkunasta ja halvaantui loppuiäkseen.


Kuvitelkaa muuten hetken mielessänne, millaista asennetta tällainen operaatio agentilta vaatii. Vaihe yksi on hengenvaarallinen soluttautuminen fanaattisiin poliittisiin ja sotilaallisiin organisaatioihin. Yksikin virhe tietää hengenmenoa. Tähän menee monta vuotta. Vaihe kaksi on avioliitto ja aviollinen elämä vieraassa maassa vieraan ihmisen kanssa kuusi kokonaista vuotta kärsivällisesti tietoa lypsäen. Ja sitten lipettiin sekunnin murto-osassa. Pakoreitti ja –suunnitelma oli tietysti valmis ja harjoiteltu. Kenties agentilla oli jopa vaimo ja perhe, jotka odottivat isänmaan sankaria kärsivällisesti takaisin kotiin. Tämä on kylmää sotaa ankarimmillaan, pohjimmiltaan psykologinen sota. Kylmän sota ratkaistiin kuitenkin taloudellisilla areenoilla.


Nimittäin jo 70-luvulla alkoi olla selvää, että NL oli pahassa pulassa. Huomaavaiset tarkkailijat olivat jo panneet merkille tavallisten kansalaisten kehnon taloudellisen aseman. Lännestä tuotu purkkapaketti tai sukkahousupari saattoi hyvinkin olla ylellisen ravintolaillan arvoinen. Neuvostojohto oli enimmäkseen kyvytön reagoimaan uusiin haasteisiin. Tätä kehitystä katsoi sivusta nuori ja lupaava Mihail Gorbachev. Noustuaan valtaan hän aloitti kuuluisien reformien sarjan.


Taloudelliset reformit kuitenkin vain huononsivat NL:n valtiontaloutta. Poliittiset reformit puolestaan söivät jatkuvasti kommunistisen puolueen valtaa ja NL: eri kansallisuudet aiheuttivat jatkuvasti ongelmia. Vuoden 1991 vallankaappausyrityksen jälkeen Gorbachev palasi Moskovaan vain huomatakseen, ettei kukaan enää ottanut vastaan käskyjä. Alkoi Yeltsinin aika.


Tästä on siis tänä vuonna kulunut 18 vuotta. Vähitellen on koittamassa aika, jolloin sodan kuumentamat tunteet jäähtyvät ja saapuu viileän analysoinnin aika. Suomen tapauksessahan on ollut tapana puhua suomettumisesta ja nähdä tämä ilmiö ikään kuin kansallisena häpeänä myöhemmän kehityksen valossa. Jos kuitenkin nojautuisi taaksepäin ja mietiskelisi, josko suomettumisen voisi nähdä kylmän sodan olosuhteista kumpuavana puolueettoman maan strategiana. Ilman muuta joku oli rähmällään, joku on aina, kukin omaan suuntaansa. Mutta suomettumisen voisi myös nähdä Venäjän naapurimaan taitavaa nuorallatanssia kahden vaativan ja vaarallisen suurvallan välissä. Ja vuodesta 1991 alkanut suuntautuminen Eurooppaan saisi arvoisensa taustan.


Se historiasta tällä kertaa. Ensi kerralla aiheena on ajaton ja rajaton, nimittäin avaruus ja sen ihmeet. Mutta mikä on astroniminen objektimme, siitä kuulette ensi viikolla.


Lastuja:


Kristinuskohan tuli lännestä, mutta sana raamattu idästä. Tämä sana nimittäin pohjautuu kreikan sanaan grammata, kirjaimia merkitsevän sanan monikkomuotoon. Monista kirjaimista tulee tietysti kirja ja Virossa sana raamat merkitsee vieläkin kirjaa. Aikoinaan raamatun kilpailijana Suomessa sinnitteli sana biblia, mutta raamattu kaiketi soinnahtaa paremmalta.


Tiesittekö että on olemassa sellainenkin soitin kuin orffsoitin? Mikä se on? Oikeastaan se on ryhmä soittimia. Säveltäjä Carl Orff oli erittäin kiinnostunut musiikkipedagogiasta. Niinpä hän suunnitteli ja teetätti erityisen instrumenttien sarjan, joka sopi erityisesti alaluokkien lapsille. Jos olette ala-asteella joutuneet jotain soittamaan, se on ollut luultavasti orffsoitin. Näitä ovat mm. nokkahuilu, palikat, ksylofoni (sellainen pieni) ja tamburiini. Heräsikö muistoja? Jos ne ovat ikäviä, tiedätte nyt ainakin kenelle syy kuuluu.

perjantai 16. tammikuuta 2009

Teknologiasta

Teknologiasta tai tekniikasta kuulee puhuttavan ihmisestä riippuen eri sävyisesti. Joidenkin keskustelijoiden mielestä tekniikka on pelastanut ihmiskunnan kituliaasta marjanpoiminnasta. Toisten mielestä tekniikan liiallinen käyttö johtaa ihmiskunnan kohti kituliasta marjanpoimintaa – vieläpä huonossa säässä. Teknologiaa puolustavat tyypillisesti huolellisesti pukeutuneet ja asialliset insinöörityyppiset ihmiset. Yhtä ennakkoluuloisesti katsellen toista tyyppiä edustaa Mari-paitaan pukeutunut epäsiisti idunsyöjä. Ilmastonmuutos onkin suosittu puheenaihe tässä oikeaa talvea odotellessa. Tämä keskustelu pyörii paljolti luonnon ja teknologian merkityksien ympärillä. Ehkä siksi on paikallaan hieman pöyhiä tätäkin asiaa.


Sanan tekniikka alkuperäinen merkitys on ’taito’, joka johtuu kreikan sana ’tekhne’, mikä taas viittaa käden taitoon. Teknologian ’logos’ taas oli antiikin kreikkalaisille maailman perusjärjestys tai järjestävä periaate. Ja nämä yhdessä: taito, joka perustuu maailman periaatteisiin. Nykysuomen sanakirjan (1973) mukaan teknologia on ”oppi raaka-aineiden jalostusmenetelmistä.” Tekniikka puolestaan on ”elottoman luonnon ja sen lakien käyttö ihmisen tarkoituksiin.”


Siinä niitä etymologisia lähtökohtia. Mutta mikä teknologiassa ja sen käytössä kiihottaa esille suuria tunteita, kyyneliä ja draamaa? Itse pystyn vaivatta muistamaan seuraamiani keskusteluja ydinvoimasta, joissa ei naamojen punehtumisilta vältytty. Suurien tunteiden läsnäolo kielii pohjimmiltaan moraalisen ristiriidan, närkästyksen läsnäolosta. Miten elottoman luonnon käyttö ihmisen tarkoituksiin päätyy moraaliseksi teemaksi? Kenties debatisteja kaihertaa eniten ihmisen ristiriitainen ja epämääräinen asema luonnon ja teknologian välissä.


Emmekö ihmislajina kuitenkin aina ole olleet luonnon hyväksikäyttäjiä? Toisaalta voisi väittää, että kaikki eläinlajit käytävät hyväkseen luontoa, jolloin herääkin kysymys, mitä tämä ”hyväkseen” oikein pitää sisällään. Kenties omahyväisyyttä, kunnioituksen puutetta. Ollaan niin ollakseen, kun käytetään hyväkseen. Puuttuuko ihmiseltä siis kunnioitusta luontoa kohtaan, kun hän käy puun kimppuun kirveineen polttamistarkoituksessa? Onko kirves, eli työkalu, tämä pahuuden lähde?


Silloin ihmisen siirtyminen pois paratiisista ajoittuisi neoliittisen kauden tekniseen vallankumoukseen. Mutta eihän tämä ihan niin helppoa ole. Työkaluja käyttivät jo muutkin ihmisapinat kuin Homo Sapiens. Ehkäpä teknologia kuitenkin liittyy enemmän siihen tapaan, jolla ihminen muokkaa luontoa. Teknologia on korvien välissä, se on muista eläimistä poikkeavaa suhtautumista luontoon. Tätä sopii pohdiskella kaukolämmitetyssä kerrostalossa sammalla kun vaihtaa mullat viherkasveihin.


Jos teknologiaa ei voi määrittää vain työkalujen käytöllä, niin milläpä sitten? Olisiko teknologia kulttuuria? Jotkut itsensä kulturelliksi mieltävät ihmiset tosin julistavat periaatteellista etäisyyttään teknologiaan. Voisiko kulttuuri olla ikään kuin teknologian vastakohta? Toisaalta työkalua ja sen manuaalia, tekniikkaa ja kulttuuria, ei voi selkeästi erottaa toisistaan. Taitaakin olla niin, että kulturellin ihmisen asenne tarkoittaakin moraalinvartijan roolia ihmisen ja luonnon välissä. Se onkin yksi klassisista teemoista, joka yltää antiikin kreikan mytologiasta nykypäivän Hollywoodiin, tämä Prometheuksen ja Pandoran myytti.


Kuten muistatte, näissä tarinoissa ihminen sotkeutuu luonnon prosesseihin hyötymis- tai nautintotarkoituksessa. Totta kai siinä aina käy huonosti, moraalitarinassa. Tällaisia tarinoita on lukemattomia: Frankestein, Godzilla, Vedenpaisumus, 50-luvun B-elokuvat mutanttihämähäkkeineen, Sammon tarina jne. Jatkuvana teemana kulkee varoitus: ihminen, älä sotkeudu omaan näppäryyteesi, sillä tekniikalla on rajansa ja luonto kerkeästi kostaa. Esimerkiksi kauhuelokuvissa on tapana käydä temaattisesti läpi niitä huonoja asioita, joista täytyy ihmispoloja aina varoittaa. Uusin teknologiasta varoittava kauhuelokuva-genre liittyykin bio-teknologiaan.


Niin, bioteknologia. Mikä onkaan pohjimmiltaan ihmisen, luonnon ja tekniikan suhde? Enää tekniikka ei puuhastele elottoman luonnon parissa vaan raaka-aineena on DNA. Ehkä uudemmissa sanakirjoissa on parempia määritelmiä. Kannattaa muuten muistaa, että ihminen on aina käyttänyt bioteknologiaa. Kasveja ja eläimiä on jo kauan jalostettu. Mutta siinä missä neoliittinen tiedemies käytti vain havaintokykyään, nykyajan tiedemiehellä on elektronimikroskooppi. Siksi nykyajan jalostaja saakin aikaan perustavampia muutoksia luontoon. Sikäli kuin elollisen luonnon voi käsittää pyhänä asiana, voi tämä teknologian uusin kehitys jo aiheuttaa moraalista närkästystä – siistissä insinöörissäkin.


Jokohan sitten löytyi se moraalin punainen lanka? Lähtökohtaisesti luonto, johon ihminen kuuluu, muokkaa luontoa, johon ihminen kuuluu. Mutta ihminen on hyvin erilainen eläin, jonka kulttuuri, kieli, historia luovat käsityskyvyn yli oman rajallisen aikamme. Siitä seuraa sekä suuri kyky muokata luontoa, myös suuri ymmärrys ja vastuu. Vastuu menneille ihmisille, joiden kurjuudessa ja puutteessa vietetty elämä on merkityksetön, jos tulevat sukupolvet hukkaavat ihmiskulttuurin perinnön. Vastuu tuleville ihmisille, jottei heidän mahdollisuuksiaan ihmisen kulttuurin jatkajina heikennetä. Jokainen meistä kantaa oman roolinsa.


Erittäin kimurantti puheenaihe tämä moraali. Moraaliset kannanotot kun herättävät väistämättä tunteita. Muistakaa kuitenkin, oi keskustelijat, että vaikka suuria teemoja ja suuria tunteita käsitellään, sivistynyt keskustelija hillitsee silti aina itsensä ja pidättyy henkilökohtaisuuksista tai mauttomuuksista. Nämä ylilyönnit nimittäin tappavat keskustelun silmänräpäyksessä ja siirrytään ns. silmien nokkimistilaan. No, toisillahan on sellainen lähestymistapa keskusteluun, että se on taistelua elämästä ja kuolemasta. Vanha totuus kuuluukin, että sitä saa mitä tilaa.


Kerta kaikkiaan vakava aihe tällä kertaa eikä paatokseltakaan voinut välttyä. Tunnustan myös, että tämä aihe voi olla monille hyvin vaikeasti sulava. Suvaitkaa vastaanottaa pahoitteluni. Olen ottanut tässä blogissa haasteeksi kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta. No, nyt on haasteeseen jälleen vastattu. Ehkä ensi kerralla kuitenkin jotain enemmän ajallisesti rajattua. Olenkin jo ajatellut käsitellä lyhyesti erästä tärkeää historian ajanjaksoa. Mutta siitä sitten ensi viikolla, stay tuned.


Lastuja:


Kiinan opiskelijana kuulee tietysti usein termin mandariinikiina. On jäänyt vähän vaivaamaan, että miten miljardin ihmisen kieli liittyy sitrushedelmiin? No, sana perustuu sanskritin sanaan ’mantrin’, joka tarkoittaa neuvonantajaa. Myös ’mandar’, käskemistä tarkoittava verbi on mahdollinen lähde. Pidginenglannin kautta, kansan suussa tämä Intian virkamies on ”ihan sama” kuin Kiinankin, molemmathan ovat jossain idässä päin. Sitrushedelmä on luultavasti saanut nimensä keisarillisesta oranssinkeltaisesta väristä.


Tiesittekö, että hattu on: ”jäykästä aineesta tehty päähine, jonka pääosat ovat kupu ja lieri, vrt. lakki, myssy”? Joten olkaa nyt varovaisia siellä ulkona ja muistakaa käyttää sanaa hattu oikein.

perjantai 9. tammikuuta 2009

Magma

Toisinaan keskustelut liikkuvat musiikin aihepiirissä. Tuolloin on varsinkin vanhempien ihmisten tapana ollut valittaa, että rock- tai popmusiikin sanoista ei saa selvää. Rock-vokalistin ääntämyshän voi olla jotain korinan ja örinän välimaastosta. Toisaalta yhtyeen miksaus voi olla sellaisella metelin ja kokeellisen musiikin tasolla, että äänipuurosta ei kuulu kuin murinaa ja särinää. Tämän aiheen tiimoilta on sivistynyt veto kääntää keskustelu superyhtyeeseen nimeltä Magma.

On tietenkin magmaa ja Magmaa. Puheenaiheena tänään on tuo isolla kirjaimella kirjoitettu, joka on eräs omalaatuisimmista progressiivisen rockin yhtyeistä. Magma on niin omaa luokkaansa, että sen musiikkilajille on annettu oma nimikin: Zeuhl. Magma on ranskalainen yhtye, mutta mistään chansonista ei ole kysymys.


Magman tapauksessa sanat voi kyllä kuulla, mutta laulusta ei siltikään saa selvää. Yhtyeen johtajan ja rumpalin Christian Vanderin älynväläys oli nimittäin luoda musiikin lisäksi uusi laulujen kieli. Eikä hän luonut vain kieltä, vaan kokonaisen mytologian planeetta Kobaianista ja sen asukkaista. Tämän planeetan kieli on Kobaian, ja se on siis kaikkien Magma-albumien virallinen laulettu kieli. Varsinaista Kobaianin mytologiaa käydään läpi kolmen Magma-albumin verran. Mutta koska laulu on vierailla kielillä, ei tarinan kulusta ole ihan perillä. Onneksi fanit pitävät yllä sanakirjaa. Kaikkiaan Magma on julkaissut 10 studioalbumia.


Christian Vander asettuu taiteilijana J.R.R Tolkienin ja Marc Okrandin rinnalle. Ensin mainittu loi kirjasarjaansa Keskimaan haltiakielen, kuten ehkä olettekin kuulleet. Viime mainittu on amerikkalainen kielitieteilijä, joka loi tuotantoyhtiön pyynnöstä klingonin kielen ja kieliopin Star Trek –elokuvien sarjaan. Kaikki kolme liikkuvat omalla tasollaan viitseliäisyyden saralla. Tunnetteko ehkä muita? Itselle tulee vielä mieleen elokuvan Uhkavaatimus maalle tehostekieli, jonka kuuluisin lause ”Klaatu, barada nikto” on innoittanut kanadalaista proge-bändiä nimeltään Klaatu. Mihinköhän kategoriaan laittaisi rumpali Remu Aaltosen svenglannin?


Näiden viitteiden valossa onkin yllättävää, että Vanderin mukaan Kobaianin idea ei ole ottanut vaikutteita minkään sorttisesta fantasiasta tai tieteiskirjallisuudesta. Hän vannoo henkilökohtaisen visionsa nimeen. Oli visio sitten mikä hyvänsä, kaupallinen tai ei, niin Magman musiikki on ainakin hyvin näkemyksellistä. Vanderin mukaan Magma todellakin viittaa laavaan, tuliseen ja notkeaan ja Magman musiikki onkin intensiivistä, virtaavaa ja vaihtelevaa. Vander itse on rumpalina varsin kovaa luokkaa. Katsokaa ja vaikuttukaa. Huomasitte videosta varmaankin sen, että kokoonpanossa on kaksi rumpalia. Vanderin mukaan tämä on tarpeellista, koska hänellä itsellään on niin paljon muutakin laulettavaa ja musisoitavaa. Ihan kokonaisvaltainen muusikko tämä Vander, eikä mikään turhanaikainen kannujenpaukuttaja.


Magman musiikille on mainittu monia vaikuttajia, mutta Vander itse korostaa John Coltranen merkitystä. Muita mainittuja ovat Carl Orff ja Igor Stravinsky. Vanderin lisäksi bändin pysyvin jäsen ja taiteellinen voimavara on basisti Yannick Top. Eli rumpalin ja basistin johtama bändi. Muuten bändin koostumus on vaihdellut jatkuvasti ja samalla muodostaa ranskalaisen popmusiikin kuka kukin on –kirjan. Vander keikkailee nykyään jazzia soittavan Christian Vander Quartetin kanssa enimmäkseen Ranskassa.


Sellaista tällä kertaa. Ensi kerralla taidankin saivarrella meille kaikille tutusta sanasta, mutta mistä, siitä kuulette ensi viikolla.


Lastuja:


Muistattehan sen vanhan vitsin, jonka mukaan eräs ulkopolitiikan merkkihenkilö totesi ulkomaan eläintarhoissa majailevan vain ”tankeroita”, kaikissa häkeissä luki ”tankerous”. Niinpä niin, mutta tiesittekö sitä, että englannin kielessä on oikeasti olemassa sana ”cantankerous”. Se tarkoittaa riitaisaa, hapanta ja huonoluonteista ihmistä.


Aikanaan suomalaiset kielitieteilijät virittivät teoriaa suomen ja latinan kielen sukulaisuussuhteesta. Siitä huolimatta latinan termi ”non possumus” ei tarkoita esimerkiksi ”ei sikailua” eikä muutakaan sikamaista. Sen sijaan se tarkoittaa ”emme voi” ja se on paavin epäävä vastaus maallisen vallan vaatimuksiin, nykyään käytössä myös muussa diplomatian kielessä. Jos puoliso pyytää tiskaamaan, voi ylhäisesti vastata ”non possumus”. Olisikohan siitä apua?

perjantai 2. tammikuuta 2009

Sparta

Tämä on ensimmäinen teksti, joten on parasta hieman esittäytyä ja esitellä. Olen 39 –vuotias kiinan kielen ja kulttuurin opiskelija Helsingin Yliopistolla. Perheeseen kuuluu Iiris, 4 –vuotias tyttö, sekä Saara, vaimo. Yleisesti olen kiinnostunut yhteiskunnasta, kielestä, historiasta ja kulttuurista. Harrastan musiikin kuuntelua, elokuvien diggailua, juoksua, kirjoittamista ja lukemista.


Tämän blogin ajatuksena on rohkaista ihmisiä keskustelemaan niitä näitä aiheesta kuin aiheesta. Keskusteluissa ei ole koskaan pakko olla asiantuntija, riittää että omaa yleissivistyksen tapaisesti joitakin tietoja. Suomalaisessa keskustelu- kulttuurissahan on toisinaan se ikävä tapa, että keskustelija teilataan oitis, jos hän ei omaa tohtorin väitöskirjan tasoisia tietoja aiheesta.


Mutta mistä puhuttais? Vastauksena yritän tarjota noin kerran viikossa joitakin puheenaiheita ja samalla kevyen johdatuksen aiheeseen. Varsinaisessa tekstissä käsitellään jokin asia laajemmin. Tekstin jälkeen ”lastuja” osiossa on pari kolme lyhyttä knoppia jostakin muusta. Tekstin sisälle laitan linkkejä niille, jotka haluavat syventää tietojaan. Muutenkin pyrin laittamaan esille lähteitä. Mutta, arvoisat lukijat, pitemmittä puheitta, ensimmäinen blogi:


Puhutaanpa Spartasta. No, useinhan tämä aihe ei ponnahda spontaanisti esiin ja se voi tuntua vähän oudolta, akateemiselta tai kuivalta. Toisaalta puhe voi joskus kääntyä antiikin Kreikkaan. Siitä puhuttaessa viitataan usein Ateenaan jolloin puheenaihetta voikin kätevästi laventaa muistuttamalla siitä, että oli niitä kaupunkivaltioita muitakin. Näistä helpoiten muistaa Spartan, ja puhumalla Spartasta voi keskustelua johdattaa eteenpäin. Samalla voi antaa itsestään sivistyneen kuvan. Siitä ei ole haittaakaan…


Sparta oli Ateenan merkittävin liittolainen ja vastustaja. Ateena kukistui lopulta Spartalaisten toimesta ja Spartan imperiumin kohtaloksi koitui puolestaan Makedonian nousu. Tilanteet olivat vaihtelevia antiikissakin. Sparta on jättänyt länsimaisiin kulttuureihin lähes yhtä merkittävän perinnön kuin Ateena. Silti Sparta muistetaan huonommin.


Ateenan perintöä ovat tietenkin demokratia ja vapausihanteet. Kuten adjektiivista spartalainen voimme todeta, on Spartan perintö ­­ – Nykysuomen sanakirjan mukaan – kuv. ankara, yksinkertainen ja karu. Jos Ateenan vapaita miehiä kiinnosti filosofia ja kaupankäynti, he olivat toisin sanoen sanan ja ajatuksen ihmisiä, niin Spartalaiset olivat tässä mielessä yksitotisempia. Heitä kiinnosti lähestulkoon vain sota ja siihen valmistautuminen. Miksikä lähestulkoon? No, he olivat kiinnostuneita myös musiikista, lähinnä kuorolaulusta, sekä tanssimisesta. Muistinko muuten mainita, että antiikin hurjimmat soturit olivat, totta kai, pitkätukkaisia ja homoseksuaalisuuteen taipuvaisia. Ja pitivät tanssimisesta. Kannattaa siis miettiä tarkasti, mitä tarkoittaa sillä, että pitää yllä spartalaisia ihanteita.


Mitä sanan Sparta johdannaisia tulee mieleen? Johdannaisten etsiminen sanalle on muuten kätevä tapa pitää yllä keskustelua. Ensimmäisenä mieleen tulee Spartacus, kuuluisa orjien kapinan johtaja, myös Stanley Kubrickin elokuva. Hän ei saanut nimeään suoraan Spartasta, vaan sen arvellaan tulleen Mustanmeren kreikkalaiskolonioiden kuningashuoneelta. Entäpä Spartakiadit? Ne olivat muinaisen Neuvostoliiton ja ns. Punaisen urheiluinternationaalin epäonnistunut yritys korvata aristokraattiseksi koetut Olympialaiset työläisten kansainvälisellä kisalla. Spartakistit? Sehän on Saksassa 1917 syntynyt äärivasemmistolainen ryhmä.


Vasemmiston viehätys spartalaisuuteen nousee edellisistä esimerkeistä esiin. Tämä tulee ilmeisesti sekä Kreikan Spartasta, että Spartacuksesta. Spartacushan johti orjien kapinaa, selvästikin hyvin vasemmistolaista. Ankaran Spartan taas katsottiin olevan vastakohta Ateenan pehmeälle aristokraattisuudelle. Tämä on virhe siksi, että Sparta oli myös aristokraattisen eliitin johtama valtio.


Länsimaisessa traditiossa ihaillaan monessa muodossa Ateenan perinteen lisäksi Spartan perintöä. Spartalla on ollut vaikutuksensa niin Rooman kuin Brittiläisenkin imperiumin ihanteisiin. Päivänselvää on myös se, että kaikkien maiden armeijoissa ihannoidaan spartalaisten askeettisuutta ja kurinalaisuutta.


Mutta tiesittekö, että sana ”lakonisuus” johtuu myös kautta rantain Spartasta? Muinaiset kreikkalaiset kutsuivat Spartaa nimellä Lakedaimon ja tämä alue onkin nyky- Kreikan Laconia niminen provinssi. Eli lakonisuus olisi jotenkin perispartalaista. Kysehän on tietenkin eräästä ominaisuudesta, joka pyrittiin istuttamaan jokaiselle spartalaiselle lapselle. Spartalaisen tuli osata vastata kysymyksiin ja keskustella mahdollisimman lyhyesti ja nasevasti, sotilastyylille uskollisesti. Todellisia jaarittelevien Ateenalaisten vastakohtia tässäkin mielessä.


Tämän ensimmäisen blogin aihe on antiikin maailmasta. Vaan ei pidä huolestua – eikä kyllästyä. Jatkossa ei ole tarkoitus liikkua vain ns. akateemisessa maailmassa. Blogeja on luvassa arkisemmistakin asioista. Tosin, kuten sivupalkissa mainitsen, julkkiksista ja urheilusta tuskin tulee blogeja. No ehkä joskus urheilusta. Esimerkiksi ensi kerralla ajattelin kirjoittaa populaarimusiikista, mutta mistä lajista, siitä kuulette ensi viikolla…


Lastuja:


Rakkaus on ruma sana, sen tiesi jo Alangon Ismokin. Uusimman käsityksen mukaan ”rakas” olisi lainasana ja juontuu kantagermaanin sanasta ”frakaz”, joka tietenkin tarkoittaa ahnetta ja himokasta. Mistä muuten juontuu Helsingin slangin sana ”fragis”? Sehän tarkoittaa tappelua.


Kiinalaiset ottavat konkreettisesti silmän käteensä ja katsovat. Katsomista tarkoittava merkki ’kan’ koostuu merkeistä ’shou’, käsi ja ’mu’, silmä.


Laittakaahan muuten ehdotuksia, korjauksia ja täsmennyksiä tulemaan niin keskustellaan.