Sähköuruilla, kuten koko sähkön aikakaudellakin, on jo yli sadan vuoden historia. Kuuluisilla Hammond uruilla on pelitelty jo yli 70 vuotta. Joten jos nyt on sitä tyyppiä, jota kiinnostaa trendikkyys, saattaa sähköurkuharrastus olla sopivasti mielenkiintoinen, kelpo retroilua kannattava harrastus, josta myös kahvipöydissä sopii elegantisti keskustella. Ajan vääjäämätön kulkuhan luo trendikkyyden oudon ilmiön. Sähköurut olivat aikanaan huipputekniikkaa, mutta varsin pian tämän jälkeen kiusallisen keinotekoisia. Sähköurkujen äänihän ei ihan vastaa kirkkourkujen majesteetillista sointia. Pian vertailukohdaksi nostettu kirkkourkujen sointi kuitenkin unohtuu ja sähköurkujen ääni muuttuu musiikkimaailman soundiperuskiveksi Siten saavat sähköurutkin yllensä nostalgisen hohteen ja saavuttavat jopa kulttimainetta.
Ilmanpaineella toimiva pillistö, eli urut, ei ole keksintönä kovinkaan nuori. Ensimmäisiä urkulaitteita on rakennettu jo antiikin aikana ja tämä laite tunnettiin nimellä hydraulos. Hydra-etuliitteestä varmaankin jo arvasitte, että näitä laitteita nimitetään suomennettuna vesiurkujen nimellä. Hydrauloksen perusidea ja nimensä peruste on se, että urun pilleihin työnnetään ilmaa vedenpaineen avulla. Hydrauloksella muuten säestettiin gladiaattorinäytöksiä, mikä onkin mielenkiintoista. Tämä kun toi itselleni välittömästi mieleen elokuvan Lämäri sekä legendaariset Hansonin veljekset, joiden verileikkejä myös säestettiin lakonisella sähköurkusoitannalla. Hydraulos oli myös Rooman keisarien hovin seremoniasoitin. Kävi sitten yksi päivä niin, että Bysantin keisari laittoi Ranskan kuninkaalle lainaan urkuja. Innostus oli Ranskan hovissa suuri, eikä aikaakaan, kun uruilla soiteltiin pitkin Länsi-Euroopan kirkkoja.
"Naapurin sähköurut luo outoa tunnelmaa" Junnu Vainion sanoittamassa kappaleessa. Sähköurkujen oudosti ujeltava ääni ei ehkä kuitenkaan ole ollut se varsinainen tuotekehittelyn lähtökohta. Taitaa olla pikemminkin niin, että kaiken maailman keksijät koettavat aina sovittaa tekniikan viimeisimmät saavutukset uusille alueille. Tällä on vaikutusta taiteisiinkin, ja sähkötekniikan aikakaudella on kehitys tietenkin ollut hyvin nopeaa. Mutta jo höyryn aikakaudella sovellettiin uutta voimansiirron tekniikkaa taiteellisen laitteen rakentamiseen. Höyryurut tunnettiin myös nimellä calliope ja kuten videosta huomasitte, jos videon katsoitte, oli nämä höyryurut viritetty komentosillalle. Aikanaan Missisipin jokilaivoissa oli asiakkaiden houkuttamiseksi höyryurkuohjelmaa. Kapteenilta lienee vaadittu sekä jokilaivurin että konserttipianistin pätevyyttä. Linnanmäen karusellissa istuneet muistanevat kuulleensa samankaltaista musisointia. Ja tosiaankin, aikanaan karnevaaleissa ja karuselleissa on käytetty kaikensorttisia automaattiurkuja ja posetiiveja kansaa viihdyttämässä, niin käsi- kuin höyrykäyttöisiäkin.
Mutta takaisin höyrykoneiden nostalgiasta sähköiseen maailmaan. Ensimmäisten sähköurkujen kehittäjä Thaddeus Cahill on ollut varsinainen aikansa Pelle Peloton. Hänen patenttinsa on ensimmäinen sähköurku nimeltään Telharmonium ja se on keksitty tähän maailmaan vuonna 1897. Cahill oli tietämättään roimasti edellä aikaansa, sillä hänen visionsa mukaan Telharmonium olisi lähettänyt musiikkia asiakkaille puhelinlinjoja myöten. Olisi ollut eräänlainen 1800 -luvun lopun livestream, siis. Loppujen lopuksi Telharmonium laitteita rakennettiin vain kolme, raskain niistä painoi 200 tonnia. Telharmoniumia tai vaikka kirkkourkuja ei rakentamisensa jälkeen oikein voi kantaa mihinkään. Sähkön aikakausi on kuitenkin tehnyt monesta laitteesta kannettavan.
Keventyneissä sähkölaitteissa on viimein päästy aivan taskukokoisiin laitteisiin, joissa ongelmaksi tosin muodostuu mielekkään näppäimistön kehittäminen. Tämä tuote-evoluutiohan on tuttu kännyköistä. Siinä mielessä mielenkiintoisen vastauksen näppäimistöongelmaan esittää 60 -luvun innovaatio, Stylophone niminen tasku-urku. Kuten nimestä voi päätellä laitetta soitetaan kynällä. Ja kas, myös tässä ratkaisussa sähköurku on käynyt modernien päätelaitteiden edeltä. Tsekatkaapa muuten tämä mielettömän sielukas Stylophone ensemblen esitys Albinonin Adagiosta. Mutta onko todellakin niin, että sähköisyys olisi tuonut urkuihin kannettavuuden? Tämä on tietenkin höpöttelyä. Nimittäin olihan niitä kannettavia urkuja jo keskiajalla.
Sähköisellä aikakauden uruilla on omat legendansa. Kukapa ei olisi kuullut Moogista tai Hammondista. Jos et ole kuullut, niin älä myönnä suoralta kädeltä, esitä huonomuistista. Hammondinhan voi vielä luokitella uruksi, mutta Moog on jo syntetisaattori. Siitä voi tietysti saivarrella loputtomiin, että onko mikäkin soitin piano, urku tai syntetisaattori. Haitarihan on tietysti kannettava urku, jolla sitä paitsi monesti on alun perin soitettu juuri kirkkomusiikkia. Paitsi että teknisesti haitari on kuitenkin eri soitin, sillä se on vapaalehdykkäinen, kun taas uruissa soi pilli. Syntetisaattorissa taas ei soi pilli eikä lehtikään, vaan ääni tulee suoraan taajuusmodulaattorista kaiuttimeen. Yhtä kaikki, kaikissa kolmessa soittimesta löytyy käyttäjäpäästä vanha tuttu "ebony ja ivory". Saivartelun hyödyttömyyden huomaa muuten heti silloin, kun äkkiseltään ilman teoreettista koulutusta yrittää luokitella Theremin nimistä soitinta. On omalaatuinen, sähköurkuinen ääni, mutta missäs koskettimet?
Thereminin kehitti vuonna 1919 herra nimeltään Leon Theremin ja hänelle pisteet myös omalaatuisen nimen kehittämisestä. Thereminin sointi saattaa muuten kuulostaa etäisesti tutulta, sillä sitä on käytetty tehosteena elokuvissa, näiden ollessa tietenkin aiheeltaan toismaailmallisia kauhu tai sci-fi -elokuvia. Ääni on tuttu myös Beach Boysin "Good Vibrations" kappaleesta. Leon Theremin oli erittäin ansioitunut neuvostokansalainen, mikä yleisessä puhunnassa tietenkin tarkoittaa myös pakollista Siperian työleirikeikkaa. Neuvostoliiton valtionpalkinnon hän sai suunniteltuaan nerokkaita vakoilulaitteita, joilla sitten kuunneltiin länsivaltojen Moskovan lähetystöjen luottamuksellisuutta. Hänen nerokkain luomuksensa oli "The Thing", jonka USA:n lähetystö sai kätkettynä lahjana koululaisluokalta 1945 juhlistamaan hyvin menestynyttä liittolaissuhdetta ja voitettua sotaa. Vakoilun maailmahan on, mitä ilmeisemmin, hassunhauskan hykerryttävyden ja jääkylmän kyynisyyden yhteenristeytymä. Luultavasti jälkimaailma muistaa Leon Thereminiä kuitenkin maailman tasa-arvoisimman soittimen kehittämisestä. Soittamisen opetteleminen sujuu miltei intuitio pohjalta. Ajatelkaas muuten, että aikanaan oli kokonaisia Theremin orkestereja. Sitä ulinan määrää…
Tällä kertaa aiheena ja inspiraationa sähkön ja soittimen yhteinen elämä. Ensi kerralla liitossa sähkö ja ihminen. Onko se sähkötuoli, onko se sähkömies? Ei, se on…
Lastuja:
Tiesitkö sen, että jo sana on al-alkuinen, niin se on luultavasti perua arabian kielestä. Nyt tietenkin se nokkela ihminen huomauttaa, että alkukin on al-alkuinen? Tahdon tietysti tarkoittaa joitakin lainasanoja. Esimeriksi alkovi tulee alun perin arabian sanasta al-qobba ja algebra puolestaan sanasta al-jebr. Samaa juurta on myös alkoholi, alun perin al-kohl, jonka käyttäminen täten onkin varsin hienosteleva tapa puhua viinasta. Paitsi että viina on tietenkin alkujaan latinalaista lainaa. Arabiasta eurooppalaisiin kieliin sana alkoholi on kuulemma tullut alkemisti Paracelsuksen kautta.
Alkoholista puheen ollen, minkälainen ihminen on mukiinmenevä? Onkohan alkoholisti, kun mukiin tipahtaa, vai mikäs se on? Tahtoisiko tämä tunkea itsensä mukiin tavoitteenaan ilmeisesti Guinnesin ennätyskirja. No eipä suinkaan. Tämä muki tässä sanonnassa ei ole kuppi, vaan muka-sanan monikollinen illatiivi, josta yksikön muoto on mukaan. Stadissahan tavataan sanoa: "lähetsä messiin?". Tähän voi nokkela kielimies vastata että: "toki, olenhan mukiinmenevä". Toisaalta mahtaakohan tällaista vitsailua kukaan ymmärtää?
maanantai 17. elokuuta 2009
maanantai 3. elokuuta 2009
Aarre
Nyt kun on tätä lamaakin, voisi hetken makustella äkkirikastumisella. Kaikenlaisia tapoja rikastumiseen tietenkin löytyy, mutta kulttuurihistoriallisesti antoisimmin rikastuu aarteella. Tarkoitan tässä nimenomaisesti tarumaisia kätkettyjä, eli hukattuja aarteita, vaikka muunlaisiakin aarteita toki ihmiselon varrelta löytyy. Eipä tarvitse olla edes lomautettu tai pienituloinen, jotta haaveilu aarteiden löytämisestä tuntuisi mukavalta. Aarteiden etsinnässä kun on tarjolla sitä kaikkea - seikkailuja, rikkauksia, kuuluisuutta, vauhtia ja vaaratilanteita. Nämä kyllä peittoavat lottokupongin täyttämisestä syntyvän kutinan. Maailmassahan ei loppujen lopuksi ole kovin monia asioita, jotka villitsisivät ihmisiä tekemään älyttömyyksiä. Vaikka onhan sitä tietenkin Rock’n’roll.
Mutta klassisempi ja hienostelijoillekin passeli villitsijä on kadonnut aarre ja ajanvietteistä parhain on mielikuvituksen lento sen etsimistä ajatellessa. Ajatelkaas että jossakin epämääräisen huhun tai repaleisen kartan osoittamassa paikassa odottaa poimijaansa miljardien arvoinen kulta-aarre. Piankos sitä sitten rynnättäisiin, lähestulkoon suinpäin, aavikolle tai viidakkoon. Muistakaa kuitenkin että ryntäily ei ole herrasmiehille, tai ladylle, suotavaa. Ryntäilijän palkaksi ei ole pahimmillaan muuta koitunut kuin henkikullan menetys.
Onnekkaimmat ovat tällaisesta selvinneet vain omaisuutensa menetyksellä. Ainoa rikastuja on useimmiten paikallinen kauppias, joka älyää tarjota hakkuja ja vaskooleja, metallinpaljastimia ja muuleja kymmenkertaisella hinnalla äkkirikastumista tavoitteleville. Kunnon seikkailutarinoissa aarretta kuitenkin vartioi aina hirviö eikä poikakirjain seikkailijan ole tarpeen menehtyä janoon ja uupumukseen.
Hirviöitä ja aarteita yhdistää toinenkin seikka. Se on tietenkin se, että molempia löytyy parhaiten tiettömän taipaleen takaa, kaukana ihmisasutuksesta. Siksipä niistä ei ole saatavilla tolkullista havaintoa. Eikö olekin kummalista, että kaikki outo ja tarunomainen on löytyy aina sieltä missä pippuri kasvaa? Mutta tiesittekö, että klassisen mytologian mukaan aarretta vartioi aina hirviö, joka on usein griippi eli aarnikotka? Kreikkalaisen historioitsijan Aristeaksen (n. 600 e.a.a.) mukaan kaukana skyyttien mailla griipit vartioivat kullalla vuorattuja pesiään, joiden aarteita yksisilmäiset arimaspit jatkuvasti tavoittelevat.
Tämä on mielikuvituksellista, mutta vielä jännittävämpi on amerikkalaisen antiikin folkloristin Adrienne Mayorin teoria griippimytologian synnystä. Hänen mukaansa griippien innoittajana on ollut Keski-Aasian aavikkojen proceratops fossiilien haukannokkainen ulkonäkö. Tuulieroosio olisi kuluttanut maanpintaa ja tuonut luurangot näkyville. Dinosaurusten pesät olisivat toimineet vaskoolien tapaan, jolloin niihin olisi rikastunut aikojen saatossa kultaa. Minkä lisäksi antiikin ihmisen mielikuvitus on kirjaimellisesti antanut luurangolle siivet. Villiä! Muistanette, että suomalaisten suohautojen aarteita vartioi aarni tai kratti ja paikalle löytää kun juhannuksena törmäilee suolle virvatulten perässä.
Jos sitten halajaa sukeltelemaan, niin merenalaisia aarteita pitäisi suurella todennäköisyydellä löytyä merireitiltä, joka kulkee Karibian mereltä ja Etelä-Amerikan rannikolta Espanjaan. Tällä reitillä nimittäin Espanja laivasi kaljuunoillaan Etelä-Amerikan kultaa ja hopeaa. Siirrettyjen rikkauksien määrä oli tolkuton ja tolkutonta oli myös tuon logistisen prosessin hävikki. Osa aarrekaljuunoista upposi raskaassa lastissa meren myrskyihin ja kuuluisat Karibianmeren piraatit veivät sen toisen osan. Hyvin usein tämä merirosvojen saalis vietiin turvaan yksinäiselle saarelle, haudattiin ja laadittiin vielä aarrekartta. Kävipä vielä usein niinkin, että aarteen muodossa odottava merirosvojen eläkekassa jäi noutamatta kun kapteeni miehistöineen päätyi hirsipuun nokkaan salaisuuksineen.
Huhuja aarresaarista riittää Atlantin puolella Kanadan rannikolta aina Tyynen valtameren Costa Rican rannikolle saakka. Erilaisten perimätietojen ja kellastuneiden pergamenttien perässä on sitten juossut satoja aarteenetsintä retkikuntia, retkien rahoitukseen on perustettu lukuisia yhtiöitä ja konglomeraatteja. Nykyajan huijauksien kyynistämä nettikansalainen tuskin ostaisi aarteenetsintäyhtiön osakekirjoja, mutta ennen vanhaan näilläkin sai hyviä summia kasaan. Vaikka osa yhtiöistä oli jopa vilpittömällä asialla, ei voittoja osakkaille useinkaan kotiutettu. Aarrelaivoja uppoaa muuten vieläkin eteläisellä Atlantilla.
Aarteenetsinnän poltteelle vetää vertoja vain kultakuume. Näitä ryntäyksiä onkin ollut monia, joista kuuluisin on Kalifornian kultaryntäys ja tarinat näistä ovat myös erittäin mielenkiintoisia ja opettavaisia. Mutta koska aiheenamme on kadonnut aarre siirrymme erittäin kiehtovaan kadonneen kaivoksen legendaan. Tämä on tarina Lasseterin kadonneesta kultasuonesta, miljardien dollarien arvoisesta malmiesiintymästä.
Harold Bell Lasseter jätti 1897 matruusin hommat sikseen, rantautui ja päätti lähteä ystävänsä neuvosta etsimään rubiineja Macdonnel vuorilta. Paikan päällä osoittautuu, että rubiinit olivatkin vain punaista kvartsia. Pettynyt Lasseter lähtee paluumatkalle ja tekee klassisen kömmähdyksen, hän päättää käyttää oikotietä. Viikkokausien harhailun jälkeen hän löytää tämän kuuluisan malmisuonensa, valkoisessa kvartsissa esiintyvän kullan, ja onnistuu viikkojen perästä pelastautumaan ihmisten ilmoille malminäytteet mukanaan.
Malminäytteet osoittautuvat uskomattoman rikkaiksi, ne sisältävät kultaa 850 grammaa tonnia kohden. Sitten tapahtuukin jotain tavatonta. Eletään nimittäin Australian kultakuumetta ja Kalgoorlien kultakentillä, lähempänä sivistystä, on runsaasti kultaa saatavilla. Kukaan ei halua lähteä etsintäretkelle Australian sisäosien vaikeille erämaataipaleille kultaa etsimään. Malmin analysoinut maanmittari Harding on kuitenkin löydöstä haltioissaan ja niinpä vuonna 1900 molemmat lähtevät kamelilauman kera etsimään uudelleen malmisuonta.
Matka sujuukin mainiosti, suoni löytyy ja tarkat mittaukset sen sijainnista tehdään. Matkalta palattua paljastuu kuitenkin, että Hardingin kello on jätättänyt 75 minuuttia jo vaikka kuinka kauan. Suonen sijainnin ilmaisevat mittaukset ovat siis yhtä tyhjän kanssa. Lasseter tulee kuitenkin palaamaan suonen etsintään vielä yhden kohtalokkaan kerran 30 vuotta myöhemmin. Sitä ennen hän vahingosta viisastuneena opettelee kirjeopistossa maanmittauksen jalon taidon. Enää ei paikanmäärityksessä virheitä tehtäisi.
30- luvulla Lassiter saa etsintäretkensä sponsoriksi Australian valtion. Rikas kultasuoni kun voitelisi mukavasti silloisen laman kangistamaa taloutta. Useamman hengen etsintäretkikunta lähtee matkaan muuassaan suuri määrä kalustoa, muun muassa lentokone. Mutta siinä missä aikaisempi etsintä tyssäsi tekniseen virheeseen, astuu peliin nyt ihmisluonto. Mitä lähemmäksi kultasuonta päästään sitä vainoharhaisemmaksi Lassiter tulee. Retkikunta joutuu laitteineen teknisiin vaikeuksiin. Leipääntynyt Lassiter riitaantuu muun retkikunnan kanssa ja jatkaa yksin suonen etsintää.
Kun Lassiterista ei kuukausiin kuulu mitään muu retkikunta lähettää Saksalaisen dingonmetsästäjän Lassiterin jäljille. Aborginaalienkin hoivissakin ollut Lassiter löytyy kuolleena, hänen jälkeensä jättämät kartat, päiväkirja ja muistiinpanot suonen sijainnista ovat kaikki kadonneet. Kaivos on ilmeisesti vieläkin kateissa, vaikka monet ovat väittäneet sen löytäneensä. Tosin satelliittiaikaa kun tässä eletään, lienee sen löytyminen vain ajan kysymys. Siis jos Lassetern suoni nyt on ylipäätään olemassa, kukaan ei ole sitä vielä nähnyt. Mutta kyllä olematonkin aarre saa kovasti säpinää aikaiseksi. Jos nyt kenessä syttyi palo lähteä Australiaan täytyy tässä nyt vastuullisena kirjoittajana muistuttaa parista seikasta.
Ensinnäkin on syytä ottaa huoomioon Gibsonin aavikko, joka on hyvin vaativa vastus. Australian keskiosat ovat pahamaineisia kuolemanloukkoja ja outback ylipäätään asettaa kovat vaatimukset survival-friikeillekin. Aborginaalien selviäminen näillä alueilla perustuu puhtaasti perimätietoon, jolla vaikeasti havaittavat vesilähteet ja niukka ravinto näiltä mailta löytyvät. No mitä sillä kultasuonella sitten tekee? Nimittäin Australian valtio varmaankin haluaa löydöstä suurimman osan. Tämän päivän valtioiden legitiimi vaatimus alueiltansa löytyviin aarteisiin hillitsee varmaankin aika lailla moderneja aarteenetsijöitä. Aarteenetsintäretkikuntaan pitää ehdottomasti ottaa mukaan lakimies ja kirjanpitäjä. Onhan sitä toki aarteen löytäjälle luvassa mainetta ja kunniaa. Toisaalta joissakin USA:n osavaltioissa löytäjä saa pitää aarteensa.
Muuten, usein kun keskustelu kääntyy haaveiluun tai mielikuvituksellisiin aarteisiin tai muuhun vastaavaan, on joillakin tapana tylysti ja peräti kyynisesti kuitata moisen olevan haihattelua. Älkää tehkö niin. Keskusteluissa on ihanteellista suvaita jonkin verran hassujakin puheen aiheita. Jos tuntuu siltä, että puheenaihe alkaa ylittää sietorajat, kannattaa johdatella keskustelua muille urille tai voi vaikka istua hiljaa ja ajatella muita asioita. Usein keskustelu siirtyy omien lakiensa mukaan muihin aiheisiin. Paitsi jos läsnä on kaksi asiaan höyrähtänyttä erikoisasiantuntijaa, jolloin ainoa kunniallinen keino selvitä täysjärkisenä on pako keskustelupaikalta. Sivistynyt ihminen tekee tämänkin tahdikkaasti ja diskreetisti.
Punaisena lankana tähdentäisinkin sellaista käytöstä, että keskustelijaa ei tahallisesti loukata tai pilkata, vaikka itseä jokin jorina jurppisikin aggressioiden partaalle. Painottaisin myös, näin kolikon kääntöpuolena, että sivistynyt keskustelija ei myöskään kyllästytä muuta seuruetta jorinoillaan omasta erikoisalastaan tai rakkaudestaan. Tarkkailemalla keskustelukumppaneiden huokailua ja silmienpyörittelyä voi päätellä aiheen vaihtamisen optimaalisen ajoituksen jo menneen. Mutta ei ole tuolloinkaan vielä myöhäistä vaihtaa puheenaihetta.
Tämä tästä tällä kertaa. Jakson innoittajana ja lähteenä toimi Janusz Piekalkiewiczin kirja Kadonneen kullan jäljillä. Mainio kirja kaikille aarteista ja seikkailuista kiinnostuneille. Check it out. Ensi kerralla aiheena jotain hieman sähköisempää kuin kaiken maailman pölyttyneet aarteet.
Lastuja:
Aarnikotkasta tuli mieleen, että eikö niitä ole aarnimetsiäkin. Eli aarnimetsissäkö ne aarnikotkat vaanivat aarteinensa? Sanojen alkuperä on hieman epäselvä, mutta ’aarni’ voisi olla germaaniperäistä lainaa, merkiten joko sanassa ’azni’ satoa tai ’arniaz’ jättiläistä. Voisiko sato sanasta sukeutua aarteen merkitys? Aarni tarkoittaa joka tapauksessa aarretta, kuten sanasta aarnihauta voimme päätellä. Voinemme silti ympäripyöreästi todeta, että aarteemme täällä Suomessa ovat metsissä. Aarnikotka on aikanaan myös tunnettu nimillä Wäinön lintu tai vaakalintu.
Kun kansainvälinen yritys kotiutuu uuteen maahan sille tarvitaan mahdollisesti uusi liikenimi. Nokia on aika monessa maassa Nokia, mutta Kiinan markkinoille tarvitaan tietysti nimestä uusi kiinan kirjoitusmerkeillä kirjoitettu versio. Niinpä Nokia on Kiinassa 诺基亚 (nuo ji ya), jonka tönkösti kääntäen kuuluu vaikkapa ”lupaus perusta Aasia”. Eli lupaako Nokia jo siirtää perustansa, peräti pääkonttorinsa Aasiaan? 2010 luvun bisnesstrategiako tässä paljastettuna? Mitä tekee hallitus?
Mutta klassisempi ja hienostelijoillekin passeli villitsijä on kadonnut aarre ja ajanvietteistä parhain on mielikuvituksen lento sen etsimistä ajatellessa. Ajatelkaas että jossakin epämääräisen huhun tai repaleisen kartan osoittamassa paikassa odottaa poimijaansa miljardien arvoinen kulta-aarre. Piankos sitä sitten rynnättäisiin, lähestulkoon suinpäin, aavikolle tai viidakkoon. Muistakaa kuitenkin että ryntäily ei ole herrasmiehille, tai ladylle, suotavaa. Ryntäilijän palkaksi ei ole pahimmillaan muuta koitunut kuin henkikullan menetys.
Onnekkaimmat ovat tällaisesta selvinneet vain omaisuutensa menetyksellä. Ainoa rikastuja on useimmiten paikallinen kauppias, joka älyää tarjota hakkuja ja vaskooleja, metallinpaljastimia ja muuleja kymmenkertaisella hinnalla äkkirikastumista tavoitteleville. Kunnon seikkailutarinoissa aarretta kuitenkin vartioi aina hirviö eikä poikakirjain seikkailijan ole tarpeen menehtyä janoon ja uupumukseen.
Hirviöitä ja aarteita yhdistää toinenkin seikka. Se on tietenkin se, että molempia löytyy parhaiten tiettömän taipaleen takaa, kaukana ihmisasutuksesta. Siksipä niistä ei ole saatavilla tolkullista havaintoa. Eikö olekin kummalista, että kaikki outo ja tarunomainen on löytyy aina sieltä missä pippuri kasvaa? Mutta tiesittekö, että klassisen mytologian mukaan aarretta vartioi aina hirviö, joka on usein griippi eli aarnikotka? Kreikkalaisen historioitsijan Aristeaksen (n. 600 e.a.a.) mukaan kaukana skyyttien mailla griipit vartioivat kullalla vuorattuja pesiään, joiden aarteita yksisilmäiset arimaspit jatkuvasti tavoittelevat.
Tämä on mielikuvituksellista, mutta vielä jännittävämpi on amerikkalaisen antiikin folkloristin Adrienne Mayorin teoria griippimytologian synnystä. Hänen mukaansa griippien innoittajana on ollut Keski-Aasian aavikkojen proceratops fossiilien haukannokkainen ulkonäkö. Tuulieroosio olisi kuluttanut maanpintaa ja tuonut luurangot näkyville. Dinosaurusten pesät olisivat toimineet vaskoolien tapaan, jolloin niihin olisi rikastunut aikojen saatossa kultaa. Minkä lisäksi antiikin ihmisen mielikuvitus on kirjaimellisesti antanut luurangolle siivet. Villiä! Muistanette, että suomalaisten suohautojen aarteita vartioi aarni tai kratti ja paikalle löytää kun juhannuksena törmäilee suolle virvatulten perässä.
Jos sitten halajaa sukeltelemaan, niin merenalaisia aarteita pitäisi suurella todennäköisyydellä löytyä merireitiltä, joka kulkee Karibian mereltä ja Etelä-Amerikan rannikolta Espanjaan. Tällä reitillä nimittäin Espanja laivasi kaljuunoillaan Etelä-Amerikan kultaa ja hopeaa. Siirrettyjen rikkauksien määrä oli tolkuton ja tolkutonta oli myös tuon logistisen prosessin hävikki. Osa aarrekaljuunoista upposi raskaassa lastissa meren myrskyihin ja kuuluisat Karibianmeren piraatit veivät sen toisen osan. Hyvin usein tämä merirosvojen saalis vietiin turvaan yksinäiselle saarelle, haudattiin ja laadittiin vielä aarrekartta. Kävipä vielä usein niinkin, että aarteen muodossa odottava merirosvojen eläkekassa jäi noutamatta kun kapteeni miehistöineen päätyi hirsipuun nokkaan salaisuuksineen.
Huhuja aarresaarista riittää Atlantin puolella Kanadan rannikolta aina Tyynen valtameren Costa Rican rannikolle saakka. Erilaisten perimätietojen ja kellastuneiden pergamenttien perässä on sitten juossut satoja aarteenetsintä retkikuntia, retkien rahoitukseen on perustettu lukuisia yhtiöitä ja konglomeraatteja. Nykyajan huijauksien kyynistämä nettikansalainen tuskin ostaisi aarteenetsintäyhtiön osakekirjoja, mutta ennen vanhaan näilläkin sai hyviä summia kasaan. Vaikka osa yhtiöistä oli jopa vilpittömällä asialla, ei voittoja osakkaille useinkaan kotiutettu. Aarrelaivoja uppoaa muuten vieläkin eteläisellä Atlantilla.
Aarteenetsinnän poltteelle vetää vertoja vain kultakuume. Näitä ryntäyksiä onkin ollut monia, joista kuuluisin on Kalifornian kultaryntäys ja tarinat näistä ovat myös erittäin mielenkiintoisia ja opettavaisia. Mutta koska aiheenamme on kadonnut aarre siirrymme erittäin kiehtovaan kadonneen kaivoksen legendaan. Tämä on tarina Lasseterin kadonneesta kultasuonesta, miljardien dollarien arvoisesta malmiesiintymästä.
Harold Bell Lasseter jätti 1897 matruusin hommat sikseen, rantautui ja päätti lähteä ystävänsä neuvosta etsimään rubiineja Macdonnel vuorilta. Paikan päällä osoittautuu, että rubiinit olivatkin vain punaista kvartsia. Pettynyt Lasseter lähtee paluumatkalle ja tekee klassisen kömmähdyksen, hän päättää käyttää oikotietä. Viikkokausien harhailun jälkeen hän löytää tämän kuuluisan malmisuonensa, valkoisessa kvartsissa esiintyvän kullan, ja onnistuu viikkojen perästä pelastautumaan ihmisten ilmoille malminäytteet mukanaan.
Malminäytteet osoittautuvat uskomattoman rikkaiksi, ne sisältävät kultaa 850 grammaa tonnia kohden. Sitten tapahtuukin jotain tavatonta. Eletään nimittäin Australian kultakuumetta ja Kalgoorlien kultakentillä, lähempänä sivistystä, on runsaasti kultaa saatavilla. Kukaan ei halua lähteä etsintäretkelle Australian sisäosien vaikeille erämaataipaleille kultaa etsimään. Malmin analysoinut maanmittari Harding on kuitenkin löydöstä haltioissaan ja niinpä vuonna 1900 molemmat lähtevät kamelilauman kera etsimään uudelleen malmisuonta.
Matka sujuukin mainiosti, suoni löytyy ja tarkat mittaukset sen sijainnista tehdään. Matkalta palattua paljastuu kuitenkin, että Hardingin kello on jätättänyt 75 minuuttia jo vaikka kuinka kauan. Suonen sijainnin ilmaisevat mittaukset ovat siis yhtä tyhjän kanssa. Lasseter tulee kuitenkin palaamaan suonen etsintään vielä yhden kohtalokkaan kerran 30 vuotta myöhemmin. Sitä ennen hän vahingosta viisastuneena opettelee kirjeopistossa maanmittauksen jalon taidon. Enää ei paikanmäärityksessä virheitä tehtäisi.
30- luvulla Lassiter saa etsintäretkensä sponsoriksi Australian valtion. Rikas kultasuoni kun voitelisi mukavasti silloisen laman kangistamaa taloutta. Useamman hengen etsintäretkikunta lähtee matkaan muuassaan suuri määrä kalustoa, muun muassa lentokone. Mutta siinä missä aikaisempi etsintä tyssäsi tekniseen virheeseen, astuu peliin nyt ihmisluonto. Mitä lähemmäksi kultasuonta päästään sitä vainoharhaisemmaksi Lassiter tulee. Retkikunta joutuu laitteineen teknisiin vaikeuksiin. Leipääntynyt Lassiter riitaantuu muun retkikunnan kanssa ja jatkaa yksin suonen etsintää.
Kun Lassiterista ei kuukausiin kuulu mitään muu retkikunta lähettää Saksalaisen dingonmetsästäjän Lassiterin jäljille. Aborginaalienkin hoivissakin ollut Lassiter löytyy kuolleena, hänen jälkeensä jättämät kartat, päiväkirja ja muistiinpanot suonen sijainnista ovat kaikki kadonneet. Kaivos on ilmeisesti vieläkin kateissa, vaikka monet ovat väittäneet sen löytäneensä. Tosin satelliittiaikaa kun tässä eletään, lienee sen löytyminen vain ajan kysymys. Siis jos Lassetern suoni nyt on ylipäätään olemassa, kukaan ei ole sitä vielä nähnyt. Mutta kyllä olematonkin aarre saa kovasti säpinää aikaiseksi. Jos nyt kenessä syttyi palo lähteä Australiaan täytyy tässä nyt vastuullisena kirjoittajana muistuttaa parista seikasta.
Ensinnäkin on syytä ottaa huoomioon Gibsonin aavikko, joka on hyvin vaativa vastus. Australian keskiosat ovat pahamaineisia kuolemanloukkoja ja outback ylipäätään asettaa kovat vaatimukset survival-friikeillekin. Aborginaalien selviäminen näillä alueilla perustuu puhtaasti perimätietoon, jolla vaikeasti havaittavat vesilähteet ja niukka ravinto näiltä mailta löytyvät. No mitä sillä kultasuonella sitten tekee? Nimittäin Australian valtio varmaankin haluaa löydöstä suurimman osan. Tämän päivän valtioiden legitiimi vaatimus alueiltansa löytyviin aarteisiin hillitsee varmaankin aika lailla moderneja aarteenetsijöitä. Aarteenetsintäretkikuntaan pitää ehdottomasti ottaa mukaan lakimies ja kirjanpitäjä. Onhan sitä toki aarteen löytäjälle luvassa mainetta ja kunniaa. Toisaalta joissakin USA:n osavaltioissa löytäjä saa pitää aarteensa.
Muuten, usein kun keskustelu kääntyy haaveiluun tai mielikuvituksellisiin aarteisiin tai muuhun vastaavaan, on joillakin tapana tylysti ja peräti kyynisesti kuitata moisen olevan haihattelua. Älkää tehkö niin. Keskusteluissa on ihanteellista suvaita jonkin verran hassujakin puheen aiheita. Jos tuntuu siltä, että puheenaihe alkaa ylittää sietorajat, kannattaa johdatella keskustelua muille urille tai voi vaikka istua hiljaa ja ajatella muita asioita. Usein keskustelu siirtyy omien lakiensa mukaan muihin aiheisiin. Paitsi jos läsnä on kaksi asiaan höyrähtänyttä erikoisasiantuntijaa, jolloin ainoa kunniallinen keino selvitä täysjärkisenä on pako keskustelupaikalta. Sivistynyt ihminen tekee tämänkin tahdikkaasti ja diskreetisti.
Punaisena lankana tähdentäisinkin sellaista käytöstä, että keskustelijaa ei tahallisesti loukata tai pilkata, vaikka itseä jokin jorina jurppisikin aggressioiden partaalle. Painottaisin myös, näin kolikon kääntöpuolena, että sivistynyt keskustelija ei myöskään kyllästytä muuta seuruetta jorinoillaan omasta erikoisalastaan tai rakkaudestaan. Tarkkailemalla keskustelukumppaneiden huokailua ja silmienpyörittelyä voi päätellä aiheen vaihtamisen optimaalisen ajoituksen jo menneen. Mutta ei ole tuolloinkaan vielä myöhäistä vaihtaa puheenaihetta.
Tämä tästä tällä kertaa. Jakson innoittajana ja lähteenä toimi Janusz Piekalkiewiczin kirja Kadonneen kullan jäljillä. Mainio kirja kaikille aarteista ja seikkailuista kiinnostuneille. Check it out. Ensi kerralla aiheena jotain hieman sähköisempää kuin kaiken maailman pölyttyneet aarteet.
Lastuja:
Aarnikotkasta tuli mieleen, että eikö niitä ole aarnimetsiäkin. Eli aarnimetsissäkö ne aarnikotkat vaanivat aarteinensa? Sanojen alkuperä on hieman epäselvä, mutta ’aarni’ voisi olla germaaniperäistä lainaa, merkiten joko sanassa ’azni’ satoa tai ’arniaz’ jättiläistä. Voisiko sato sanasta sukeutua aarteen merkitys? Aarni tarkoittaa joka tapauksessa aarretta, kuten sanasta aarnihauta voimme päätellä. Voinemme silti ympäripyöreästi todeta, että aarteemme täällä Suomessa ovat metsissä. Aarnikotka on aikanaan myös tunnettu nimillä Wäinön lintu tai vaakalintu.
Kun kansainvälinen yritys kotiutuu uuteen maahan sille tarvitaan mahdollisesti uusi liikenimi. Nokia on aika monessa maassa Nokia, mutta Kiinan markkinoille tarvitaan tietysti nimestä uusi kiinan kirjoitusmerkeillä kirjoitettu versio. Niinpä Nokia on Kiinassa 诺基亚 (nuo ji ya), jonka tönkösti kääntäen kuuluu vaikkapa ”lupaus perusta Aasia”. Eli lupaako Nokia jo siirtää perustansa, peräti pääkonttorinsa Aasiaan? 2010 luvun bisnesstrategiako tässä paljastettuna? Mitä tekee hallitus?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
