Varhainen elokuva

Sitä piipahtaa aina silloin tällöin elokuvassa, sivistyneet ihmiset tekevät niin. Multiplexien Imaxin säihkeessä ja Dolby Surroundin jytistessä ei tule useinkaan ajatelleeksi, että elokuviahan on tehty yli sata vuotta. Elokuvalla on siis pitkä historia, mutta millainen oli sen alkutaival? Tutkijat tietenkin kiistelevät, että milloin ensimmäinen elokuvanäytös olisi järjestetty, mutta Lumièren veljekset eivät olleet ensimmäisiä, välttämättä. Muistattehan, että nämä ensimmäisyydet ovat aina vähän epämääräisiä. Ensimmäinen missään muodossa taltioitunut elokuva oli Roundhay Garden Scene, eeppinen alle 20 sekunnin draama. Itse diggailen pioneereista parhainta, Charles-Émile Reynaudia ja hänen Praxinoskooppiin perustuva Théâtre Optiquetaan. Mies maalasi käsin lasilevyille 15 minuutin piirretyn. 18 kuvaa sekunnissa järjestelmällä tämä vastaisi 16 200 maalausta, ihme mies! Mutta voi! Jälkipolville ei ole jäänyt kuin muutama elokuvajuliste ja pari maalattua ruutua.

Koska elokuvan historian läpikäynti on vähintäänkin Raamatun kokoinen urakka, niinpä ajattelin tarkastella historiaa vuoteen 1909. Vaan aloitetaas taas niistä kreikkalaisista. Tiesitte varmaan, että taiteilla on yleensä jokin muusa. Teatterilla niitä on montakin, on Melpomenes, Thalia, Polyhymnia ja kenties muutama muukin. Mutta kukapa olisi elokuvan muusa. Olisiko kenties Morpheus, sillä villien ranskalaisten teoreetikkojen mukaan elokuvissa käynti on kuin unennäköä. Vai kenties oma suosikkini Iiris, tuo vähemmän tunnettu jumalten sanansaattaja, jonka kulku taivaan kannen poikki huomataan sateenkaarena. Kas sateenkaarihan perustuu optiikkaan, valon taittumiseen, kuten elokuvakin. Optiikan historiakin on tietenkin elokuvaa varhempi.

Esimerkiksi arabialaisen tiedemiehen Alhazenin (Ibn al-Haitham) kirjassa vuodelta 1021 on jo mainittu tärkeä kameran esiaste, camera obscura. Sana kamera muuten juontuu näistä sanoista, jotka sananmukaisesti tarkoittavat pimeää huonetta. Mutta tietenkin maailman sivu on ollut myös kaikenlaista varjoteatteria ja vastaavaa esitystä. Muista varhaisista kokeilijoista kannattaa vielä mainita Athanasius Kircher, joka ensimmäisenä lienee laittanut lasilevylle maalatun kuvan, valon ja linssin sillä lailla oikeinpäin yhteen, että on syntynyt projisoitu kuva. Tämä vuoden 1671 kapistus tunnetaan nimellä Laterna Magica, taikalyhty. 1724 Johan Heinrich Schulze keksi hopeanitraatin ja hopeakloridin, jotka tummuvat valossa ja jotka olivat myöhemmin valotettavien filmien perusta. 

Kun lähestytään teollista aikaa, keksitään valokuvauksen tekniikka. Nicéphore Niépce sai historialta luvan edustaa varhaisinta valokuvausta, linkistä näette myös ensimmäisen säilyneen valokuvan vuodelta 1826. Tiesittekö muuten, että Niépce kehitteli varhaista polttomoottoria, jonka polttoaineena toimi Lycopodium suvun eli liekokasvien itiöpöly. Myös monet muut teollisen ajan leikkikalut ja viihdykkeet vihjasivat kohti elokuvaa. Nämä mielikuvituksellisilta kuulostavat lelut, Praxinoskooppi, Zoetrooppi, Zoopraxiscope ja Phenakistoscope, perustuivat sille samalle näön ilmiölle kuin elokuvatkin. Usein virheellisesti mainitaan, että tämä perättäisten kuvien näkeminen jatkuvana liikkeenä perustuisi silmän jälkikuvailmiöön. Ah, miten väärin. Kyseessä on tietysti beta-liike, joka on aivoissa tapahtuva ilmiö eikä liity silmän verkkokalvoon millään lailla. Muistakaas nyt tämä.

Kauhuelokuvan ystäviä kiinnostanee se, että eräs elokuvien esiaste oli Phantasmagoria. Lupaava nimi, vai mitä? Tämä oli pimeässä teatterissa usealla taikalyhdyllä, savuilla, verhoilla ja peileillä toteutettua yleisön pelottelua. Lisukkeena korville esitettiin pahaenteistä musiikkia ja pelottavia ääniä. Musiikkia soitettiin muun muassa lasiharmonikalla, kuunnelkaapa muuten mitenkä aavemainen, mutta ihanan kuulas ja hento ääni siinä on. Kuvastona näytöksissä haamuja, luurankoja, hautausmaita, rämeitä ym. peruskauhukamaa. Kuulemma viktoriaaniset herrasmiehet tykkäsivät viedä naistuttaviaan Phantasmagoria näytöksiin. Paljolti varmaan samasta syystä kuin nykyaikamme teinipojat. Tämän taiteenlajin kehittäjä ja armoitettu keksijä oli nimeltään Étienne-Gaspard Robert. Hän eli hyvin mielenkiintoisen elämän.

Varhaisesta elokuvasta on sellainen mielikuva, että se on suttuista, mykkää ja mustavalkoista. Mutta tiesittekö, että varhaisimmat värijärjestelmät ovat peräisin 1900-luvun alusta? Sellainen oli esimerkiksi Kinemacolor, jonka kehitytti George Albert Smith Englannissa 1906. Kuten näytteestä (joka muuten vilkuu aika voimakkaasti) huomaamme, oli tekniikassa parantamisen varaa. Parempi systeemi oli Pathécolor, joka kehitettiin samoihin aikoihin, jälki näyttää paljon siistimmältä. Mutta Kinemacolor oli kevyt systeemi, jossa väri tuotettiin tallentamalla filmille kaksi väriavainta, joiden arvot siirrettiin lopulliseen printtiin. Pathécolor puolestaan perustui stanssiin tai sabluunaan, joilla värit painettiin esityskopioon. Sabluunan leikkaaminen pitkään elokuvaan oli kova urakka ja vaati suurimmillaan 600 henkeä käsittäneen tehtaan Pariisin liepeillä. Tehtaan työläiset olivat enimmäkseen naisia, ilmeisesti heillä oletettiin sukupuolena omaavan tarkan ja hellän otteen.

Mutta kuka hemmetti on Pathé? Kyseessä on tietenkin varhaisen elokuvan suuri sukuyritys, Société Pathé Frères, jonka perustivat vuonna 1896 veljekset Charles, Émile ja Jacques. Vuonna 1902 Pathé osti Lumièren veljesten patentit ja aloitti tosissaan suurisuuntaisen elokuvabisneksen. Pathé oli ensimmäinen suuri elokuva-alan yritys, jonka toimialaan kuului koko elokuvanteon prosessi: tuotanto, kopioiden valmistus, markkinointi ja levitys, teatteritoiminta sekä tuotekehittely. Yhdessä pahimman kilpailijansa Gaumontin kanssa Pathé hallitsi maailman elokuvamarkkinoita lähes Toiseen Maailmansotaan asti. Bernard Natanin johdon alla Pathé oli 1930 jopa tuomassa televisiota Ranskaan Télévision-Baird-Natan yhtiössä. Tämä on se sama Baird tuosta aikaisemmasta blogista. Suuri lama kuitenkin rapautti yhtiön talouden ja se haettiin konkurssiin 1935.

Entä olivatko elokuvat täysin mykkiä? Eivätpä tietenkään edes 1900-luvun alussa. Vailla ääniraitaa olevissa elokuvissa oli usein musiikkisäestys. Toisinaan niissä saattoi olla luennoitsija, joka tyylilajiin sopivalla otteella spiikkasi filmin yleisölle. Myös varhaisimmat kokeilut varsinaisen kuvan kanssa synkronoidun ääniraidan kanssa tehtiin jo varhaisessa vaiheessa. Jo 1895 Edisonin Kinetoskooppi tuotekehiteltiin edelleen Kinetofoniksi, jossa kuva ja ääni olivat synkronoituna. Tämä Edisonin tirkistelykoppi ei kuitenkaan ollut vielä täysiveristä elokuvaa. Äänitys- ja äänentoistotekniikan alkeellisuus oli suuri este, sillä äänentallennus ja -toisto oli vielä auttamattoman heikkotehoista ja laitteistot miestä suurempia. Toinen vaikeus piili kuvan ja äänen synkronisaatiossa. Gramofoniin perustuvat äänisysteemit eivät millään tahtoneet pysyä kuvan kanssa synkassa ja tämähän on tietysti äärimmäisen häiritsevää. Äänielokuvan suuret ongelmat ratkaistiin vasta 1920-luvulla ja ensimmäinen varsinainen kokoillan äänielokuva, varmaan tiedättekin, oli vuoden 1927 Jazzlaulaja.

Kuvan ja äänen synkronisaatio toimi vasta kun ääniraita saatiin printattua kuvan viereen filmille. Tämä vaikutti myös käytettävän filmin kuvasuhteeseen, sillä ääniraita vei osan kuvaruudun tilasta. Syntyi ns. Academy ratio, 1.37:1, jonka nimen akatemia on se sama instanssi, joka jakaa vuotuiset Oscar palkinnot. Mielenkiintoista kyllä aikaisempi mykkäelokuvien kuvasuhde, eli 1.33:1, jäi television kuvasuhteeksi. No, toisaalta kaikki nämä muuntautuivat myöhemmin erilaisiksi laajakangasformaateiksi.

Huh huh, kun katsahtaa vain näinkin lyhyeksi ajaksi elokuvan varhaishistoriaan, levittäytyy silmien eteen oitis mielikuvituksellisen laaja ilmiö, jolla on ollut jo alusta asti suunnaton vaikutus yhteiskuntiin, talouteen, tekniikkaan ja viestintään. Elokuva ei ole mikään pikkujuttu. Vaan annetaas jo olla. Ensi kerralla olkoon kohteenamme elokuvan tuikkeen asemasta planeetan vakaa ja rauhallinen valo. Mutta mikä on planeetta, siitä enemmän ensi kerralla.

Lastuja:

Vaasan marssissa lauletaan, että pois unteluus ja hervakkuus. Aika hassua, mutta mistäs nykynuoriso voisi tietää, että mitkä pois? No täältä internetistä tietenkin Untelo on unelias ja raukea, uneen vaipuminen on runollisesti ilmaistuna untuamista. Ja tämä hervakas, tietysti sama kuin hervoton, mikä tarkoittaa rentoa. Eli pois rento uneliaisuus. Eipä taida tämä sanoma tavoittaa edes nykyaikuistoa.

Temperamenttisen ihimisen ajatellaan usein tarkoittavan äkäistä ihmistä. No, tämä on sillä lailla pielessä, että sana tarkoittaa yksilön tunne-elämän peruslaatua. Vaan mistä sana juontuu? Tämä lainasana on latinasta peräisin, temperare on sekoittaa ja temperamentum tarkoittaa oikeaa sekoitussuhdetta. Mutta mitä kummaa tässä sekoitetaan? Nähkääs kun muinaisten kreikkalaisten mukaan ihmisen perusluonne määrittyy neljän eri perusnesteen, veren, liman, keltaisen ja mustan sapen, suhteista. Luonnekuvaus "sapekas" lienee täältä peräisin, kenties myös nuorten naisten suosiossa oleva "limainen ääliö".

Terrorismi

Puheenaiheeksi nousee toisinaan vakaviakin asioita. Varsinkin kun tässä pari kuukautta takaperin muisteltiin kuuluisia terrori-iskuja. Se on okei, aikuisina ihmisinä osaamme varmasti keskustella näistäkin. Siis paitsi tietenkin kun aiheena on tämä terrorismi. Silloin on vakavana vaarana, että keskustelu kuitenkin ajautuu kohtuullisen vihaiseksi stereotypioiden heittelyksi. Yleiseksi teemaksi muodostuu, että arabit ovat terroristeja, minkä vuoksi terroristit ovat arabeja. Kuten jokainen normaali muistilla ja ällillä varustettu tietää, on tämä linja metsästä. Aika moni terroristi on eurooppalainen ja omaa kristillisen arvomaailman. Toisaalta monien vasemmistoterroristin arvomaailma taitaa olla ateistisella pohjalla. Terroristejakin on moneen junaan.

Eräs historian myytti liittyy mielenkiintoisella tavalla terrorismiin. Tiedättehän tietysti, mistä englanninkin sana "assasin" juontaa. Tietenkin assasiinien lahkosta, joka vaikutti 1000 luvun Lähi-idässä, myös nykyisen Teheranin liepeillä Alamutin linnakkeessa. He olivat Abbasidien kalifaatin sisäisessä konfliktissa sotilaallisesti alakynteen jääneitä Nizariineja, jotka päättivät muuttaa taktiikkaa. Avoimen konfliktin sijaan he soluttautuivat syrjäseuduille, rakensivat hyvin piilotettuja linnakkeita ja käännyttivät paikallisia asukkaita asiansa kannattajaksi. Nämä ovat nykyajankin terrorismille tuttuja taktiikoita. Nykyään on ollut muodikasta myös puhua asymmetrisestä sodasta, mitä assasiinienkin taktiikka edusti.

Assasiinit elivät täysin vihamielisessä ympäristössä ja heidän oma historiankirjoituksensa tuhoutui Alamutin linnakkeen piirityksessä. Mutta ympäröivät uskonveljetkään eivät kyenneet propagandassaan Marco Polon mielikuvituksen tasolle. Hänen kuvauksensa mukaan assasiinit heiluivat hasispäissään ja tavoittelivat paratiisia neitsyineen itsemurhatehtävissään, eli olisivat olleet varsin rumalla tavalla harhaanjohdettuja. Tämä Marcohan väitti käyneensä Alamutissa 1273 ja todistaneensa assasiinien toimintaa. Melkoisen mahdotonta, sillä Alamutin linnake oli tuolloin jo raunioina ja vailla asukkaita, sillä mongolien Hülegü-kaani oli hävittänyt sen 1256. Ei kovin luotettava muistelija tuo Marco, laittakaapa tämäkin korvan taa. Mutta legenda ääriuskonnollisesta huumepäissään sekoilevasta arabiterroristista oli syntynyt. Unohtamatta nyt sitä, että pontimena toimivat paratiisin neitsyet.

Assasiinit murhasivat urhokkaasti tikarilla, siitähän jää siis lähes aina kiinni ja kun oli pimeä keskiaika, voinette kuvitella mitä seuraavaksi assasiinillemme tapahtui. Terrorismin luonne muuttui kertaheitolla, kun Alfred Nobel keksi dynamiitin. Dynamiitti aloitti teollisen räjähteiden kehittelyn. Nykyään onkin vaikea visualisoida terrorismia ilman että näkee silmissään räjähdyksen oranssin tulipallon (joka nousee taivaisiin, ainakin Hollywood elokuvissa). Nobel oli aatteiltaan pasifisti ja ajatteli tehokkaiden räjähdysaineiden lopettavan sodat. Ihmisen mielikuvitus ja sopeutumiskyky on kuitenkin rajaton. Sotaa käydään mitä tehokkaimmin räjähtein ja hävinneet jatkavat asymmetristä sotaansa, terrorismia räjähtein ja pommein. Terroristien autoissa ja itsessään muiluttavat pommit ovat tietenkin melkoisen ahdistava uhkakuva siviileille. Mutta ellet asu Bagdadissa tai Beirutissa on mahdollisuus onneksi melko pieni. Valtiollisten tahojen suurempia pommeja ei ole juuri siviilikohteisiin koeteltu, luojan kiitos. Tässäpä muuten video maailman suurimmasta ihmisen tuottamasta räjähdyksestä.

Tyypillisesti terrorismin uhriksi mieltyy keskiverto kapunkikansalainen, joka ostoksille lähtiessään päätyy uhriksi. Miksi muuten näin? Tietenkin tämä liittyy terrorismin taktiikoihin. Niissähän pyritään kylvämään pelkoa vihollisväestöön, mutta tämä on kuitenkin vain yksi lähtökohdista. Jos pelon ja kauhun lietsonta olisi ainoa motiivi, terrorismin kannatus tukialueensa tavallisen kansan parissa olisi kohtuullisen vähäistä. Mielikuvissamme hullut ja eristetyt terroristisolut hikoilevat kälyisissä hotellihuoneissaan. Tosiasia kuitenkin on, että jatkuva terrorismi tarvitsee toimialueellaan väestöltä huomattavaa tukea. Tarvitaan rahaa, kontakteja, materiaaleja, turvapaikkoja ym. apua. Saksalaisella RAF:llä arvioidaan olleen enimmillään 200 000 kannattajaa ja tukijaa. Jos terrorismilla ei ole poliittista kannatusta, se voi olla vain satunnaisterrorismia. Siksi esimerkiksi Madridin junapommi jäi viiteryhmänsä ainoaksi, siinä missä ETA:n pommikampanjat tulevat ja menevät kuin vuodenajat. Tosin ETA:n poliittinen kannatus heikkenee jatkuvasti ja sitä myötä myös toimintamahdollisuutensa, josta on ollut jo merkkejä. Mutta kuvioon täytyy vielä vetää media, joita ilman terrorismilla ei olisi juurikaan vaikutusta elämäämme.

Sillä siellä missä on politiikkaa, siellä myös mediaa tarvitaan. Terroristi sekä hänen poliittinen taustayhteisönsä tarvitsevat yleensä huomiota asialleen, joka yleensä on jotakin ryhmää kohdannut ahdinko ja tunne siitä, että he eivät ole tulleet kuulluksi asiassaan. Täytyy siis päästä uutisiin. Siinähän ei ole mitään hauskaa, että terrorismi kylvää kuolemaa. Mutta terroristi-isku on onnettomuus ja monesti uutisointi iskusta seuraakin onnettomuuden uutisoinnin logiikkaa. Tässä ensin viritetään katsoja samaistumaan uhreihin (se voisit olla vaikka sinä), minkä jälkeen asiantuntija lyhyesti toteaa mistä on kyse ja mikä on mittakaava (voisiko se tapahtua uudelleen sinulle).

Eräs esimerkki median ja terrorismin suhteesta tarjoaa RAF:n ja Springer-lehtien suhde Saksan vasemmistoterrorismin kautena. Springer-lehdistä, erityisesti Bild Zeitungista, tuli tietyssä mielessä jopa konfliktin osapuoli, mikä ei varmaankaan käy hyvän journalismin malliesimerkistä. Hyvin toimitetussa journalismissa selvitetään mistä on kyse, mitkä ovat konfliktin osapuolet ja mitä he ovat tehneet. Tärkeää olisi esimerkiksi kertoa mikä on ollut kunkin osapuolen viitseliäisyys sovinnon aikaan saamiseksi. Useinhan pitkään jatkunut terrorismi oikeuttaa itse itsensä, poliitikot elävät siitä, terroristit/taistelijat saavat siitä elantonsa, sidosryhmät rahaa ja media uutisia. Koston kierre vain syvenee vuosi vuodelta.

Tuossa aikaisemmin loin stereotyyppisen mielikuvan hikoilevista terroristeista ja seurasin tietysti taas Hollywood kaavaa. Tyypillisessä stereotypiassa pahantekijät ja terroristit ovat lähtökohtaisesti mielenvikaisia eikä heillä ole poliittisia motiiveja kuin silmänlumeeksi. Niin, toisaalta tämä on varmasti tottakin. Eiköhän mahdollisuus väkivaltaan aina houkuttele puoleensa tyyppejä, jotka eivät aina ole ihan tasapainossa. Mutta täytyy muistaa, että samoin pontimin mielipuolet hakeutuvat myös kaiken maailman armeijoihin, miliiseihin ja poliisivoimiin. On myös käynyt niin, että kansalaisten suojeluun tarkoitetut poliisi- ja sotilasvoimat kääntyvät kansaansa vastaan. Tällöin puhutaan selvyyden vuoksi valtioterrorismista, jonka esimerkkinä käyvät niin Neuvostoliittokin (kaikissa kehitysvaiheissaan) kuin Latinalaisen Amerikan "likainen sotakin".

Mielenkiintoisen ja omituisen esimerkin valtioterrorismista tarjoaa Naton puitteissa toteutettu kylmän sodan aikainen operaatio Gladio. Kyseessä oli kyllä alun perin ihan hyvä idea. Nato nimittäin varautui Neuvostoliiton Euroopan miehitykseen perustamalla salaisia vastarintaorganisaatioita, jokaiseen maahan erikseen, myös puolueettomaan Sveitsiin ja Ruotsiin. Tämä malli oli toiminut valtavan hyvin Toisen Maailmansodan aikana saksalaisia vastaan. Operaatio Gladion toimintaan kuului sotilaskoulutusta valikoiduille siviileille, asekätkentää ja verkostojen rakentamista. Koulutukseen valittiin äärimmäisen neuvostovastaisia elementtejä, eli mitä äärevämpi oikea, sitä parempi. Jopa siinä määrin, että saksassa toiminut Gehlenin organisaation henkilöstö perustui täysin entisten natsien ja SS-miesten miehittämään Wehrmachtin sotilastiedusteluun. Amerikkalaiset hoitivat heille armahduksen ja työrauhan.

Historiallisessa mielessä hassua tässä on se, että kun Neuvostoliitto sanoi länsivaltojen suojelevan fasistisia elementtejä, he olivat oikeassa. Tietenkin Neuvostoliiton tiedustelu ja poliittinen eliitti tiesivät Gehlenin organisaatiosta ja Gladiosta tasan tarkkaan. Esimerkiksi osa Gehlenin organisaation vakoilijasoluista oli 100 prosenttisesti KGB:n ja NKVD:n miehittämiä. Me länsimaiden kansalaiset emme tästä tienneet ja luulimme Neuvostoliiton puheita liioittelevaksi propagandaksi.

Mutta se mikä Gladiossa meni vikaan, oli se, että puolivirallista ja erittäin salaista organisaatiota ei voinut mitenkään kontrolloida. CIA:n, DIA:n ja MI6:sen toimesta ja Naton puitteissa aseistettiin äärioikeistolaisia fanaatikkoja, jotka pian näkivät kommunismia joka puun takana. Heidän uhreikseen olivat pian joutumassa niin maltilliset vasemmistolaiset ja oikeistolaiset voimat sekä tavalliset kansalaiset. Italiassa Gladio ryhmät suorittivat pommi-iskuja vasemmistoryhmien nimissä. Ranskassa kohteena oli tietenkin kenraali DeGaulle. Turkissa äärinationalistinen Harmaat Sudet pitävät vieläkin kansalaisoikeuksia pilkkanaan. Kärjistäen voisi sanoa, että Nato on rahoittanut terrorismia Euroopassa, mutta viileästi analysoiden kyseessä oli pikemminkin virhearviointi kuin tavoitteellinen toiminta. USA:han teki logiikaltaan samanlaisen virhearvioinnin Afganistanissa aseistaessaan ja kouluttaessaan Mujahideen ryhmittymiä. Muuten, jos Gladio herätti mielenkiinnon, niin kannatta tutustua Daniele Ganserin kirjaan Nato's Secret Armies.

Mitä taas tulee etnisiin ja uskonnollisiin stereotypioihin on naurettavan helppo aina keksiä vastaesimerkki. Apuvälineenä käy esimerkiksi Federation of American Scientistin terrorismilista. Netti on varmaan muutenkin pullollaan tietoa ko. aiheesta. Kehotan tässäkin keskustelijoita analyyttisyyteen ja viileyteen. Tämähän nostaa keskustelun tasoa, jos siis tasoa etsii, ja saattaa saada aikaiseksi ahdistavan aiheen purkamisen joksikin muuksikin kuin mykäksi suruksi ja vihaksi. Suosittelen lämpimimmin hyviä keskusteluja pimeiden syksyiltojen ratoksi. Ensi kerralla, noin kahden viikon päästä, mennäänkin ihan viihteen puolelle.

Lastuja:

Viime blogissahan ponnahti esiin tuo hiisi sana ja se soitti jotain kelloa mielessäni. Hyvä että soitti, nimittäin hiisi sana liittyy Helsinkiin. Suomen sana helsingit on ollut käytössä Perä-pohjolassa ja viitannut myyttiseen helsinkien heimoon. Heitä on pidetty jättiläisinä ja hiisihän voi myös tarkoittaa jättiläistä. Nykysuomen sanakirja tunteekin helsinki sanan lievänä kirosanana, esimerkiksi "painu helsinkiin". On ne etelän herrat yksiä perkeleitä, ei voi muuta sanoa.

Tarttui korvaani sattumalta runolliselta kalskahtava lause: "[Jokin asia] on vaikea ja yhä vain vaikenee". Aluksi se kuulosti normaalilta, mutta pianpa sen hoksasin, miten kauniita mahdollisuuksia suomen vaikea kieli tarjoaakaan. Käyttäkääpä lähipiirissänne ja tarkkailkaa reaktioita.

Pahis

Nyt kun illat pimenevät tuntuu nurkissa ja kaduilla pyörivän kaikenlaisia pahantekijöitä. Perinteinen hirviöiden pelotusfestivaali, eli Halloween oli tässä käymässä. Miksipä ei siis hieman kurkistettaisi pimeyden ytimeen ja tutkailtaisi pahiksia. Pahis on mukava kattotermi kaikille myyttisille pahantekijöille joita ihmisen mielikuvitus ja kulttuuri on tuottanut sankan joukon. Ja mikäs onkaan se kaiken pahan alku ja juuri, ellei juuri vanha kehno, vihtahousu.

Paholainen on teologisessa mielessä syntyisin Lähi-idästä. Vanhimmissa apokryfiteksteissä puhutaan mm. Vahtijasta tai Grigorista nimeltään Satanel. Tästä ei viralliseen juutalaisuuteen poikinut sielun vihollista eikä manalan herraa, heillä kun ei virallisesti ole paholaista. Kristityillä puolestaan paholainen on tuo kapinallinen enkeli joka nähtiin parhaaksi syöstä tuliseen järveen. Vanhassa testamentissa häntä on kuvattu myös syyttäjänä ja käärmeenä. Päätoimena hänellä on tämä ihmisten viekoittaminen huonoille teille. Varsinainen syntipukki.

Mutta se on kiehtovaa, että kuinka langenneesta enkelistä, sanomattoman ihanasta ja kauniista, tuli keskiajalla vähemmän kaunis pukinsarvinen ja -sorkkainen häntäheikki. Keskiaikainen saatana muistuttaa ulkonäöltään huomattavan paljon kreikkalaisen mytologian Pan jumaluutta. Olihan Pan seksuaalisesti melkoisen viriili ja armoton musiikkimies. Sopinee häntä siitä kirkollisesti paheksua. Myös kelttien sarvipäinen jumaluus Cernunnos vaikuttaa sopivalta esikuvalta. Eikä muuten tässä yhteydessä sovi unohtaa suomalaista Hiittäkään. Hiisihän oli kalmistojen ja hautapaikkojen jumaluus. Että tällainen alamaailman kytkös.

Mutta nythän tässä jumitetaan näissä Mooseksen aikuisissa monoteistisissä uskonnoissa. Vaan kukahan se olisi tuo Aasian uskontojen arkkipaha. Sehän on tietysti sinä itse, mikä on kiehtovaa, sillä asiaahan ei aina muista ihan näin päin tarkastella. Jos muistatte Karman lain, niin sen mukaan olet itse valinnoillasi vaikuttanut kaikkeen siihen pahaan, jonka koet. No, kun usein on kyseessä edellisen elämän valinnat, tämä oma itse, jonka kanssa pitäisi parannuksesta kommunikoida, etääntyy ajan ja paikan muurin taa. Ei kovin hyvä lähtökohta oman itsensä tuntemiselle. Vaikka onhan tämä tyypillinen länsimaalainen itsekeskeinen näkökulma, tämä että kaikki on itsestä kiinni. Olemme riipineet tämänkin vaikutteen idän uskonnoista.

Pahuutta voi myös luokitella sen mukaan onko paha ja hyvä erotettu toisistaan sekä myös sen mukaan onko paha ulkoistettu omaksi olennokseen. Hindulaisuus erittäin mukautuvana uskontona ikään kuin tekee tämän kaiken yhtä aikaa. Periaatteessa ulkoistettua pahaa, pahan jumaluutta ei ole olemassa. Tyypilliseen panteistiseen tapaan Hindulaisuudessa jokaisesta jumalasta löytyy niin hyvää kuin pahaakin. Pahuus on väärinkäsitystä ja harhaa. Mutta tietenkin jumaluudet voivat luoda maailman avattaria sotkemaan kuolevaisten elämää, millä on joskus tietenkin aika pahat seuraukset.

Mutta mitäpä paholaisesta, kun Halloweenina katuja kansoittavat minikokoiset Hollywood-hirviöt. Nämä muumiot, draculat, zombiet ja frankensteinit ovat mainio esimerkki näistä ulkoistetuista pahan ruumiillistumista. Toisinaan draamallisista syistä heihin on myös istutettu hitunen hyvyyttä. Ruma hirviön naamari olisi vain pintaa ja rinnassa sykkisi todellisen filantroopin sydän. Toiminnallisimmissa elokuvissa, niissä joissa ammutaan tai roiskutellaan verta, kuten elokuvissa Starship Troopers tai Halloween, paha on läpeensä paha, konemainen ja hyönteismäinen. Läpeensä paha ei reagoi muihin kuin tappamalla, hänelle ei voi puhua ja hän on perustelujen ulottumattomissa. Olivat sitten kumpia tahansa, nämä hirviöt ovat lähteiltään kansanmytologisia.

Sellaisena nämä tulevat likemmälle kuin raamatullinen paha. Siinä miten arkielämän kauhut tulevat iholle, ruumiillistuvat näissä villeissä hirviöissä, on jotakin kaunista. Mestarikirjailija Stephen King on loistava esimerkki siitä, miten arkipäiväinen ja yliluonnollinen saadaan hitsattua yhteen niin, että saumaa ei juuri näy. Kauhufiktio on omanlaisensa manaamismyytti, jolla tavallinen aliluonnollinen paha koetaan karkottaa elinpiirin ulkopuolelle. Valtionkirkkommehan tarjoaa tähän aika rajalliset mahdollisuudet. Katoliset papit saattavat sentään joskus kotikäynnillä pienen manaamisenkin pyöräyttää.

Stephen Kingin mukaan kaikkein hirvittävin kauhu on nimetön kauhu, The Thing. Tämä on se, jota emme näe, mutta joka kolistelee oven takana mylvien aikomuksenaan poiketa kylään. Tässä oliossa on kamalinta se, että mitä emme näe, sen mielikuvituksemme täyttää. Yleensä mielikuvituksemme täyttää sen mielemme ydinpeloilla, traumoilla ja kauhuilla, joita emme ole pystyneet kohtaamaan emmekä kyllä haluaisikaan. Mestari King itse pitää tästä visuaalisesta syystä radiota kaikkein parhaimpana kauhumediana. Nimittäin kauhuelokuvassa se kohta, jossa hirviö pomppaa oven läpi uhrin kimppuun, on yleensä antikliimaksi. Hirviö ei ole puoliakaan niin kamala kuin kuvittelimme ja siltä näkyy vielä vetoketjukin. Näitä Kingin analyyseja voi muuten lukea lisää englannin kielellä erinomaisen viihdyttävästä tietokirjasta nimeltään Dance Macabre.

Mutta jätetään jo kauhut omaan rauhaansa ja kallistutaan kohti joulua ja suurta kulutusjuhlaa. Suurella todennäköisyydellä seuraava blogi syntyy kahden viikon sisällä. Siihen mennessä, älkää menkö suihkuun yksin yöllä, varsinkin jos olette kaunis nuori nainen yksin suuressa talossa, jossa ulko-ovikin on auki ja paikallisesta mielisairaalasta on karannut…

Lastuja:

Olisi lapsellisen helppoa olettaa, että sanat evä ja eväs olisivat jotenkin samaa juurta. Eväkästä evääksi, eikö niin? Mutta tieteellisessä etymologiassa spekuloidaan, että sana eväs olisi samaa juurta kuin jyvä, joille olisi rekonstruoitu yhteinen indoeurooppalainen kantasana jevos. Eli evääksi sittenkin jyväs?

Sen sijaan tuhma ja tyhmä ovat samanjuurisia sanoja, usein eri murteissakin samaa tarkoittavia ja sekaisin käytettyjä. Karjalan tuhma on tyhmä, paha, rivo, huono ja vaikea. Onhan niin, että tuhma lapsi on myös tyhmä, ajattelematon ja varmasti vaikeakin. Ehkei sentään paha tai rivo.