Televisio

Mikä olisikaan kahvipöytiemme puheenaiheiden yleisemmästä päästä ellei televisio ja ohjelmatarjontansa. Sen sijaan, että jatkuvasti valiteltaisiin tv-ohjelmien heikkoa laatua, mikä on vain vanhan totuuden toistamista, voi keskustelun kääntää uusille yleville aiheille arvuuttelemalla television varhaisinta esiintymää. Monet muistaisivat television esiintyneen ensimmäistä kertaa vuoden 1936 Berliinin kesäolympialaisissa. Väärin, väärin, väärin! Tämän blogin lukija saa nyt armoitetun mahdollisuuden päteä pänttäämällä huolellisesti seuraavan lauseen. Television keksijä ja ensimmäisen televisiokuvan taltioija vuodelta 1925 on skotlantilainen John Logie Baird. Tiettävästi ensimmäisen valituksen tv-ohjelmien heikosta laadusta esitti Bairdin vaimo vuonna 1925 kysymällä ”eikö sieltä tulisi mitään parempaa?”.

Varhaiset televisiotaltioinnit eivät todellakaan näytä kovin kummoisilta, joten aihetta valittamiseen löytynee. Maailman ensimmäisessä televisiotallennuksessakin esiintyy varsinainen puupää. Olivathan nämä toki vasta kokeiluja ja kaikenlaiset lastentaudit vaivasivat. Syy oli mekaanisessa laitteistossa, josta siirtyi tallennukseen kaikenlaista vääristymää ja tärinää. Toisaalta kuvan laadun heikkous selittyy osaksi Bairdin käyttämällä 30 -juovan tekniikalla. Pian jo HDTV:n myötä historiaan siirtyvässä PAL-järjestelmässähän ruudussa päivittyy 576 lomitettua vaakajuovaa. Suttuisesta kuvanlaadusta huolimatta BBC lähetti vuosina 1929-1932 ensimmäiset televisiolähetyksensä Bairdin 30 -juovan tekniikalla. Lähetykset olivat radiolähetysten rinnakkaiskanavalla ja kotona tarvittiin radion lisäksi Televisor lisälaite. Eli huomasitteko? TV-lähetyksissä oli heti mukana ääni. Ensimmäinen virallinen äänielokuva, Jazzlaulaja oli julkaistu vasta 1927 ja vuonna 1929 elokuvan äänitekniikka oli vielä lapsenkengissään, mutta olihan kuva tietysti noin miljoona kertaa terävämpi. Mainittakoon muuten vielä, että ensimmäiset televisio-ohjelma-arvostelut kirjoitettiin lehtiin jo 30 –luvulla.

Aina kun käydään keskustelua ensimmäisistä keksijöistä on tietysti korrektia mainita ettei varhaisuus tai ensimmäisyys ole täytisen varmaa. Historian tutkimuksessa todellisuus on aina hitaasti täydentyvä kokonaisuus. On mahdotonta sanoa kuka oikeasti ja tyhjentymättömästi olisi jonkin laitteen keksijä. Besserwisseriyden vaikutelmaa voikin tässä tapauksessa vaimentaa mainitsemalla joitakin televisiokeksinnän edeltäjiä. Esimerkiksi saksalainen Paul Nipkow kehitti 1883 Nipkowin levyksi kutsutun skannausperiaatteen, jolla parannettiin 1800 -luvun faksien toimintaa. Jo 1846 Alexander Bain oli puolestaan kehittänyt kuvansiirron, eli faksauksen silloisen lennätinjärjestelmän tekniikalla. Television kehittäjiä ja pioneereja löytyy mm. USA:sta, Kanadasta, Neuvostoliitosta, Japanista, Saksasta ja Unkarista. Jos keneen nationalismin puuska iskee, niin varmasti löytää itselleen jonkun sopivan televisiopioneerin. Mutta kuinka sitten voidaan sanoa, että juuri Baird on ”keksinyt” television?

Nykyisen tietämyksen mukaan Baird oli ensimmäinen, joka julkisesti esitti toimivan televisiojärjestelmän, eli hän todistettavasti ensin kuvasi ja toisti ilman filmin väliintuloa. Bairdin luomia ovat myös maailman ensimmäiset (löydetyt) televisiokuvan tallenteet. Nämä ovat ihan tavallisia 78rpm gramofonilevyjä, joista asianmukaisella laitteistolla saadaan esille karkeita tv-kuvia. Tutkimus- ja restaurointityön näistä levyistä teki skotlantilainen herrasmies nimeltään Donald F McLean, jonka ansiokas luento on tässä netitse nautittavissa. Ja jotta uljaan keksijämme tarinamme kuulostaisi vielä poskettomammalta voidaan edelleen todeta, että Baird kehitti toimivat prototyypit infrapunakamerasta, väri-tv:stä, 3D-tv:stä, videotykistä ja oli vielä huhujen mukaan mukana kehittämässä tutkaa Toisen maailmansodan aikana. Kaiken tämän hän teki vielä kustannustehokkaasti, luoden mahdollisimman edullisia kokonaisratkaisuja koko tekniselle järjestelmälle. Melkoisen visiönäärinen virittelijä. Jos muuten itse olet harrastukseltasi tai ammatiltasi elektroniikka- tai televisioalan toimijoita ja harrastuneisuutta löytyy yli keskitason, niin tästä löydät ohjeet Bairdin 30 juovaisen televisiolaitteen rakentamiseen. Youtubesta on vielä löytyvillä videoita, joissa näiden projektien aikaansaannoksia voi ihailla.

Miksi emme ole muuten katsoneet televisiota katkeamattomasti 1930 –luvulta lähtien? Syitä on varmasti useita, mutta ne ovat tietenkin varsin yleispäteviä, eli emme voi varmasti tietää. Ensinnäkin eiväthän varhaiset tv-lähetykset olleet mitenkään visuaalisesti häikäiseviä, valkokankaalta sai nautittavakseen varsinaista aikakautensa HD-kuvaa. Ja jos muistatte, niin 30 –luvulla oli eräskin lama, joka on varmasti rajoittanut tätä kotitalouksien ostovoimaa. Ei vastaanottajia, ei lähetyksiä. Siviilipuolen tekniset kehittelyt puolestaan katkaisi Toinen maailmansota. Niinpä varsinainen television valtakausi alkaa vasta 50 –luvun alusta jolloin vähitellen yksi jos toinenkin maa nousee sodan aiheuttamasta lamasta. Suomen televisioituminen vauhdittui sitä mukaa kun yksityiskotien taloudellinen tilanne kohentui. Televisio ja elokuva ovat siitä lähtien olleet toistensa haastajia ja kirittäjiä. Elokuva kehitti vastaiskuksi tv:lle värielokuvan, mikä pakotti myös tv-asemat siirtymään parhaansa mukaan värilähetyksiin. Tähän vastasi elokuva tuomalle esille entistä huikeampia laajakangasformaatteja ja 3D -tekniikan.

TV:n kuolemaa onkin jo pitkään ennustettu. Muun muassa monet rocktähdet ovat tavan takaa tappaneet fyysisesti tuon paheen ja hiipivän flegmatismin epäjumalan. Milloin on ladattu kuula kuvaputkelle, milloin paiskattu vastaanotin erilaisilla tyyleillä keikkahotellin ikkunasta, joskus jopa ensimmäisestä kerroksesta. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että tv olisi toden teolla vaikeuksissa nuoremman sukupolven liikkuessa jo mieluummin internetissä. Internetin teknologia kun on erittäin mukautuva liikuttamaan vaikka minkälaista pakettia mistä vain ihan mihinkä vaan. Nähtäväksi jää se, mihin digitalisaatio ja muut tv:n vastaiskut tämän radiolaitteen tulevaisuutta johtavat. Totta on kuitenkin varmasti se, että kuolemaa julistetaan taajaan huomattavasti etuajassa, siinä missä menestystä usein jo toinen jalka haudassa.

Lastuja:

Kuten sivistyneet ihmiset tietävät sanan jälkiliite –fagi merkitsee jonkin syöjää ja se tulee kreikan sanasta phagos. Eli makrofagithan olivat niitä bakteereja syöviä soluja. Mitä sitten syö sarkofagi. No, sarko etuliite tulee kreikan sanasta sárks, joka merkitsee lihaa. Sarkofagi, eli arkku, syö siten lihaa. Mutta tiesittekö että myös sarkasmi sana johtuu kreikan sárks sanasta. Sen kantasana on sarkasmós, joka on johdettu sanasta sarkázein, joka on sananmukaisesti ’raadella, panna lihoiksi’. Brrr, lihan raatelua, silkkaa splatteria tämä sarkasmi.

Oletteko koskaan miettinyt mikä tai kuka siinä painajaisessa oikein painaa. Kielitieteellisten tutkimusten mukaan painajainen on ihmisiä yöllä vainoava olento, joka tulee yöllä istumaan ihmisten rinnan päälle painamaan, tukalaa oloa ja painajaisia aiheuttamaan. Mielenkiintoista on sekin, että edellä mainitut oireet vastaavat hyvin unihalvauksen oireita. No, jälleen yksi hyvä syy nukkua kyljellään.

Joosef II

Pahoittelen melkoisen pitkää taukoa blogin kirjoittamisessa. Vuorotteluvapaa loppui ja samalla käytettävissä oleva aika supistui. Viimeisimmillään esteeksi koitui lapsen vesirokko. No, selitykset sinällään, jatkan silti blogia ja sinnittelen päästäkseni jonkinlaiseen säännöllisyyteen kirjoittamisessa. Vaan mitäpä tässä jaarittelemaan, pitemmittä puheitta, päivän aihe:

Toisinaan kahvipöydissä keskustellaan mokaamisesta. Surkutellaan kenties omia mokia, ollaan kallella kypärin, tunnetilakin on kuin häviäjällä totossa. Mutta omia mokiaan ei tarvitse surra niin kovin pohjattomasti kunhan tutustuu häviäjien historiaan. Esimerkiksi päivämme nimihenkilö, Josef II, on mokannut kuin mies ja keisari vain voi. Häviäjien historiaahan ei ole koskaan kovin seikkaperäisesti kirjoitettu. Historian saatossa imperiumeja kuitenkin myös katoaa, ikään kuin salaperäisesti ja vailla todistajia. Onneksemme historiankirjoitus on viime vuosikymmeninä monipuolistunut ja saamme myös tietoa tappiosta, niiden syistä ja niiden seurauksista. Tänään aiheenamme on Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Joosef II (1741-1790), jonka syyksi luetaan yksi historian suurimmista yksittäisistä mokista, Karansebesin (toinen) taistelu 1788.

Tarinamme alkaa Wienin keisarinpalatsissa, jossa Joosef II makaa kuolemansairaana 20. helmikuuta 1790. Ystäviensä ja sukulaistensa hylkäämänä, vihamiestensä karttamana hän pohtii sairasvuoteellaan elämänsä ratkaisuja ja aikaansa mahtavan Itävallan imperiumin keisarina. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Ainoa toiveeni on, että Eurooppaan tulisi pysyvä rauha.”. Kuuluisien henkilöiden kuolinsanoihin kiteytyvät aikakautensa ominaispiirteet, jälkiviisaus ja imagon muokkaus. Poliittisten hahmojen viimeiset sanat ruoditaan myös tarkoin valtiollisissa elimissä, usein seuraajien toimesta ja ne ovat epäilemättä virallinen totuus. Mutta mikä mahtoi olla syynä siihen, että Joosef II halusi muistokirjoituksekseen laitettavan: ”Tässä makaa Joosef II, joka epäonnistui kaikissa hankkeissaan.”?

1700 -luvun lopun Itävalta, Pyhä saksalais-roomalainen Keisarikunta, oli eurooppalainen suurvalta johon kuului maita Balkanilta Puolaan ja Belgiasta Romaniaan. Sen alueella puhuttiin kymmeniä kieliä ja sen hallitsijaa pidettiin Rooman keisarien jälkeläisenä. 1700 –luvun loppu oli Euroopassa myös valistuksen aikaa ja onneton Joosef II luetaan Euroopan valistuneiden yksinvaltiaiden joukkoon. Valistuksen tapojen mukaisesti hän vapautti maaorjat, edisti kauppaa, kannatti uskonnon vapautta sekä toimi taiteiden ja tieteiden mesenaattina. Hän muun muassa tilasi Mozartilta saksankielisen oopperan ja näin tehden edisti saksan kielen asemaa alueella. Historian suureksi traagiseksi hahmoksi hänet tekee hyvän tahdon ja taitojen välinen epäsuhta. Hänen historiansa osoittaa myös hyvin sen, että valistus ei välttämättä toimi parhaiten yksinvaltaiselta pohjalta.

Mesenaattina toimiminen kun on vielä suhteellisen helppoa. Hallitsijatoimen suurimpia haasteita ja varsinaisia kuningaslajeja ovat ulkopolitiikka ja sodankäynti. Näissäkin huono hallitsija tulee toimeen mikäli luottaa osaavimpien ja kokeneempien neuvoon. Mutta itsevaltiuteen hyvin sopivalla tavalla Joosef II oli onnettomuudekseen vakuuttunut omasta kyvykkyydestään kaikilla elämän aloilla. Joosef II kohtaloksi koitui epäonnistunut sotaretki, jonka jälkipyykissä hän joutui perumaan kaikki valistuneetkin reforminsa. Itävalta palasi hänen kuolemansa jälkeen kehityksessä taaksepäin.

Sotaretki joka koitui Joosef II:n turmioksi tunnetaan meillä päin Kustaa III:n sotana. Muualla Euroopassa sodittiin Itävallan ja Venäjän Turkin sotaa (1787-1792). Tämä Ruotsin aloitteellisuus Venäjää vastaa oli toki lähtöisin myös Kustaa III:sta, mutta kimmokkeena toimi Preussin kuninkaan Fredrik Wilhelmin tuskastuminen Joosef II:en luokattoman huonoon diplomatiaan. Kirjeitse ilmaistu henkilökohtainen loukkaus Fredrikiä ja Hohenzollernien sukua kohtaan sai hänet solmimaan sotilasliiton Itävallan ainoaa liittolaista Venäjää vastaan. Näin Venäjän mielenkiinto oli sidottu toisaalle, Itämeren suuntaan. Kun Kustaa III haistoi tilaisuutensa tulla soturikuninkaaksi sai Itävalta lähteä vuoden 1788 Balkanin sotaretkelle ilman Venäjän tukea.

Balkanin sotaretkelle varustettiin 245 000 sotilasta ja jos sodat ratkaistaisiin luvuilla, olisi Joosef II voittanut sotansa. Armeijan kohtaloksi koitui Itävallan sodanjohdon kyvyttömyys (keisari itse johti armeijaa) sekä armeijan monikielisyys. Kuten hyvin tiedämme voi yhteisen kielen puuttuminen organisaatioissa olla melkoisen rampauttavaa. Balkanin sotaretken anti-kliimaksi oli siis tämä Karansebesin taistelu, jossa Itävallan armeija onnistui yön pimeydessä säikyttämään itsensä ja ajoi itsensä pakomatkalle itseään vastaan taistellen. Keisari putosi hevosensa selästä jokeen, räpiköi sieltä kuiville ja piiloutui latoon, mistä hänet kaksi päivää myöhemmin pelastettiin. Turkkilainen armeija, taistelun toinen osapuoli, saapui paikalle kaksi päivää myöhemmin ja saattoi kirjata kunniakseen 10 000 kaatunutta itävaltalaista ilman omia tappioita. Sotilaallisen katastrofin mittasuhteet antavat Joosefin viimeisille sanoille merkityksen. Kunpa kenenkään ei enää koskaan tarvitsisi lähteä sotaan kuten minä kerran lähdin. Jos häpeään voi kuolla keisari Joosef II kuoli siihen, ellei sitten saanut keuhkokuumetta latoseikkailustaan.

Karansebesin taistelu ansaitsee sijansa historian suurissa mokissa ja kertomukset taisteluista ovat kiehtovia. Itävallan armeijan systemaattiset virheet opettavat koulutuksen, kurin ja lahjakkuuden merkityksen sodankäynnissä. Itävallan armeijan vastakohtahan tuli olemaan Napoleonin armeija. Se perustui upseereihin, jotka etenivät ansioiden, ei perittyjen titteleiden varassa. Se perustui myös kovaan koulutukseen ja kuriin, joka teki Napoleonin armeijasta yhtenäisen ja johdonmukaisen, tarkasti komennettavan yksikön. Napoleonin sodissa Ranska pieksi Itävallan armeijan aina mennen tullen. Saattaa olla että Napoleonin armeijoiden tehokkuus ja menestys oli yksi tekijä siinä, miksi Euroopan valtiot 1800 -luvun mittaan siirtyivät aatelisten ja monarkkien johtamista imperiumeista kohti byrokraattien johtamia kansallisvaltiota. Kansojen taistelussa Euroopassa tarvittiin tehokkaita asevelvollisuusarmeijoita, minkä sytykkeeksi ja polttoaineeksi tarvittiin myös nationalismia.

Joosef II:sen virheet eivät hävittäneet Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa jolla oli vielä 140 vuotta elinikää. Napoleonin sotien aikana Itävalta myönsi tappionsa Pressburgin rauhassa (1805), jossa se menetti suuria maa-alueita Italiasta ja Saksasta. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan silloinen hallitsija Frans II, Joosef II:sen veljenpoika, julisti keisarikunnan nyt muuttuneen Itävallaksi. Kutistunut imperiumi jatkoi eloaan Ensimmäiseen maailmansotaan asti. Inhimillisesti erehtynyt keisari Joosef II voi kuitenkin kertoa meille tarinaa katoavista imperiumeista, siitä miten tie helvettiin on kivetty ja kuinka viimein kuolinvuoteella itsevaltiaaseenkin iskee itsesäälin ja realismin sekainen innoitus.

Lastuja:

Goottilaisuus sanalla on monia merkityksiä. On goottien heimo, joka barbaareina riesasi roomalaisia 100-400 –luvuilla. Goottilainen oli arkkitehtuurissa alun perin haukkumasana samaan tapaan kuin vandaali. Puhuttiin halveksuvaan tapaan barbaarien arkkitehtuurista. Nimi otettiin, kenties itseironisesti, käyttöön ja se sai myöhemmin kuvata myös keskiaikaisen goottilaisen arkkitehtuurin ympärillä esiintyvää taidetta. Romantiikan ajan kirjallisuudessa kauhutarinat liikkuivat usein goottilaisen arkkitehtuurin ja kelmeän kuunvalon maisemissa. Lajityypin nimeksi tuli siis goottilainen romantiikka tai goottikauhu. Tämän tyylilajin muumiot, frankenstainit ja vampyyrit ovat siitä edes innoittaneet muun muassa elokuvantekijöitä. Ja innoituksesta kipinän ovat saaneet nämä nykyajan frankenstainit eli goottirokkarit ja goottipunkkarit. Näin voi sanakin vaeltaa läpi historian.

Maailman kulttuureissa väreillä on tietysti monenlaisia merkityksiä. On sinisilmäisiä ihmisiä, keltamaksoja ja niin edelleen. Suomen kulttuuri ja kieli ei koreile väreillä, mutta esimerkiksi englannin ’blue’ on häkellyttävän monimerkityksellinen sana. On tietysti bluesmusiikki ja sanan yleinen alavireisyyttä tarkoittava merkitys. Mutta siniverisen tapaan ’blue’ tarkoittaa myös sivistynyttä tiukan moraalin vartijaa. Itselleni onkin arvoitus, miksi pornoelokuvaa voi myös ilmaista sanalla ’blue movie’. Vielä oudompaa on se, että kiinan kielessä sama ilmaisu kuuluu 黄电影 (huang dian ying) eli keltainen elokuva. Täytyyhän tämä vielä joku päivä selvittää.