Varhainen elokuva

Sitä piipahtaa aina silloin tällöin elokuvassa, sivistyneet ihmiset tekevät niin. Multiplexien Imaxin säihkeessä ja Dolby Surroundin jytistessä ei tule useinkaan ajatelleeksi, että elokuviahan on tehty yli sata vuotta. Elokuvalla on siis pitkä historia, mutta millainen oli sen alkutaival? Tutkijat tietenkin kiistelevät, että milloin ensimmäinen elokuvanäytös olisi järjestetty, mutta Lumièren veljekset eivät olleet ensimmäisiä, välttämättä. Muistattehan, että nämä ensimmäisyydet ovat aina vähän epämääräisiä. Ensimmäinen missään muodossa taltioitunut elokuva oli Roundhay Garden Scene, eeppinen alle 20 sekunnin draama. Itse diggailen pioneereista parhainta, Charles-Émile Reynaudia ja hänen Praxinoskooppiin perustuva Théâtre Optiquetaan. Mies maalasi käsin lasilevyille 15 minuutin piirretyn. 18 kuvaa sekunnissa järjestelmällä tämä vastaisi 16 200 maalausta, ihme mies! Mutta voi! Jälkipolville ei ole jäänyt kuin muutama elokuvajuliste ja pari maalattua ruutua.

Koska elokuvan historian läpikäynti on vähintäänkin Raamatun kokoinen urakka, niinpä ajattelin tarkastella historiaa vuoteen 1909. Vaan aloitetaas taas niistä kreikkalaisista. Tiesitte varmaan, että taiteilla on yleensä jokin muusa. Teatterilla niitä on montakin, on Melpomenes, Thalia, Polyhymnia ja kenties muutama muukin. Mutta kukapa olisi elokuvan muusa. Olisiko kenties Morpheus, sillä villien ranskalaisten teoreetikkojen mukaan elokuvissa käynti on kuin unennäköä. Vai kenties oma suosikkini Iiris, tuo vähemmän tunnettu jumalten sanansaattaja, jonka kulku taivaan kannen poikki huomataan sateenkaarena. Kas sateenkaarihan perustuu optiikkaan, valon taittumiseen, kuten elokuvakin. Optiikan historiakin on tietenkin elokuvaa varhempi.

Esimerkiksi arabialaisen tiedemiehen Alhazenin (Ibn al-Haitham) kirjassa vuodelta 1021 on jo mainittu tärkeä kameran esiaste, camera obscura. Sana kamera muuten juontuu näistä sanoista, jotka sananmukaisesti tarkoittavat pimeää huonetta. Mutta tietenkin maailman sivu on ollut myös kaikenlaista varjoteatteria ja vastaavaa esitystä. Muista varhaisista kokeilijoista kannattaa vielä mainita Athanasius Kircher, joka ensimmäisenä lienee laittanut lasilevylle maalatun kuvan, valon ja linssin sillä lailla oikeinpäin yhteen, että on syntynyt projisoitu kuva. Tämä vuoden 1671 kapistus tunnetaan nimellä Laterna Magica, taikalyhty. 1724 Johan Heinrich Schulze keksi hopeanitraatin ja hopeakloridin, jotka tummuvat valossa ja jotka olivat myöhemmin valotettavien filmien perusta. 

Kun lähestytään teollista aikaa, keksitään valokuvauksen tekniikka. Nicéphore Niépce sai historialta luvan edustaa varhaisinta valokuvausta, linkistä näette myös ensimmäisen säilyneen valokuvan vuodelta 1826. Tiesittekö muuten, että Niépce kehitteli varhaista polttomoottoria, jonka polttoaineena toimi Lycopodium suvun eli liekokasvien itiöpöly. Myös monet muut teollisen ajan leikkikalut ja viihdykkeet vihjasivat kohti elokuvaa. Nämä mielikuvituksellisilta kuulostavat lelut, Praxinoskooppi, Zoetrooppi, Zoopraxiscope ja Phenakistoscope, perustuivat sille samalle näön ilmiölle kuin elokuvatkin. Usein virheellisesti mainitaan, että tämä perättäisten kuvien näkeminen jatkuvana liikkeenä perustuisi silmän jälkikuvailmiöön. Ah, miten väärin. Kyseessä on tietysti beta-liike, joka on aivoissa tapahtuva ilmiö eikä liity silmän verkkokalvoon millään lailla. Muistakaas nyt tämä.

Kauhuelokuvan ystäviä kiinnostanee se, että eräs elokuvien esiaste oli Phantasmagoria. Lupaava nimi, vai mitä? Tämä oli pimeässä teatterissa usealla taikalyhdyllä, savuilla, verhoilla ja peileillä toteutettua yleisön pelottelua. Lisukkeena korville esitettiin pahaenteistä musiikkia ja pelottavia ääniä. Musiikkia soitettiin muun muassa lasiharmonikalla, kuunnelkaapa muuten mitenkä aavemainen, mutta ihanan kuulas ja hento ääni siinä on. Kuvastona näytöksissä haamuja, luurankoja, hautausmaita, rämeitä ym. peruskauhukamaa. Kuulemma viktoriaaniset herrasmiehet tykkäsivät viedä naistuttaviaan Phantasmagoria näytöksiin. Paljolti varmaan samasta syystä kuin nykyaikamme teinipojat. Tämän taiteenlajin kehittäjä ja armoitettu keksijä oli nimeltään Étienne-Gaspard Robert. Hän eli hyvin mielenkiintoisen elämän.

Varhaisesta elokuvasta on sellainen mielikuva, että se on suttuista, mykkää ja mustavalkoista. Mutta tiesittekö, että varhaisimmat värijärjestelmät ovat peräisin 1900-luvun alusta? Sellainen oli esimerkiksi Kinemacolor, jonka kehitytti George Albert Smith Englannissa 1906. Kuten näytteestä (joka muuten vilkuu aika voimakkaasti) huomaamme, oli tekniikassa parantamisen varaa. Parempi systeemi oli Pathécolor, joka kehitettiin samoihin aikoihin, jälki näyttää paljon siistimmältä. Mutta Kinemacolor oli kevyt systeemi, jossa väri tuotettiin tallentamalla filmille kaksi väriavainta, joiden arvot siirrettiin lopulliseen printtiin. Pathécolor puolestaan perustui stanssiin tai sabluunaan, joilla värit painettiin esityskopioon. Sabluunan leikkaaminen pitkään elokuvaan oli kova urakka ja vaati suurimmillaan 600 henkeä käsittäneen tehtaan Pariisin liepeillä. Tehtaan työläiset olivat enimmäkseen naisia, ilmeisesti heillä oletettiin sukupuolena omaavan tarkan ja hellän otteen.

Mutta kuka hemmetti on Pathé? Kyseessä on tietenkin varhaisen elokuvan suuri sukuyritys, Société Pathé Frères, jonka perustivat vuonna 1896 veljekset Charles, Émile ja Jacques. Vuonna 1902 Pathé osti Lumièren veljesten patentit ja aloitti tosissaan suurisuuntaisen elokuvabisneksen. Pathé oli ensimmäinen suuri elokuva-alan yritys, jonka toimialaan kuului koko elokuvanteon prosessi: tuotanto, kopioiden valmistus, markkinointi ja levitys, teatteritoiminta sekä tuotekehittely. Yhdessä pahimman kilpailijansa Gaumontin kanssa Pathé hallitsi maailman elokuvamarkkinoita lähes Toiseen Maailmansotaan asti. Bernard Natanin johdon alla Pathé oli 1930 jopa tuomassa televisiota Ranskaan Télévision-Baird-Natan yhtiössä. Tämä on se sama Baird tuosta aikaisemmasta blogista. Suuri lama kuitenkin rapautti yhtiön talouden ja se haettiin konkurssiin 1935.

Entä olivatko elokuvat täysin mykkiä? Eivätpä tietenkään edes 1900-luvun alussa. Vailla ääniraitaa olevissa elokuvissa oli usein musiikkisäestys. Toisinaan niissä saattoi olla luennoitsija, joka tyylilajiin sopivalla otteella spiikkasi filmin yleisölle. Myös varhaisimmat kokeilut varsinaisen kuvan kanssa synkronoidun ääniraidan kanssa tehtiin jo varhaisessa vaiheessa. Jo 1895 Edisonin Kinetoskooppi tuotekehiteltiin edelleen Kinetofoniksi, jossa kuva ja ääni olivat synkronoituna. Tämä Edisonin tirkistelykoppi ei kuitenkaan ollut vielä täysiveristä elokuvaa. Äänitys- ja äänentoistotekniikan alkeellisuus oli suuri este, sillä äänentallennus ja -toisto oli vielä auttamattoman heikkotehoista ja laitteistot miestä suurempia. Toinen vaikeus piili kuvan ja äänen synkronisaatiossa. Gramofoniin perustuvat äänisysteemit eivät millään tahtoneet pysyä kuvan kanssa synkassa ja tämähän on tietysti äärimmäisen häiritsevää. Äänielokuvan suuret ongelmat ratkaistiin vasta 1920-luvulla ja ensimmäinen varsinainen kokoillan äänielokuva, varmaan tiedättekin, oli vuoden 1927 Jazzlaulaja.

Kuvan ja äänen synkronisaatio toimi vasta kun ääniraita saatiin printattua kuvan viereen filmille. Tämä vaikutti myös käytettävän filmin kuvasuhteeseen, sillä ääniraita vei osan kuvaruudun tilasta. Syntyi ns. Academy ratio, 1.37:1, jonka nimen akatemia on se sama instanssi, joka jakaa vuotuiset Oscar palkinnot. Mielenkiintoista kyllä aikaisempi mykkäelokuvien kuvasuhde, eli 1.33:1, jäi television kuvasuhteeksi. No, toisaalta kaikki nämä muuntautuivat myöhemmin erilaisiksi laajakangasformaateiksi.

Huh huh, kun katsahtaa vain näinkin lyhyeksi ajaksi elokuvan varhaishistoriaan, levittäytyy silmien eteen oitis mielikuvituksellisen laaja ilmiö, jolla on ollut jo alusta asti suunnaton vaikutus yhteiskuntiin, talouteen, tekniikkaan ja viestintään. Elokuva ei ole mikään pikkujuttu. Vaan annetaas jo olla. Ensi kerralla olkoon kohteenamme elokuvan tuikkeen asemasta planeetan vakaa ja rauhallinen valo. Mutta mikä on planeetta, siitä enemmän ensi kerralla.

Lastuja:

Vaasan marssissa lauletaan, että pois unteluus ja hervakkuus. Aika hassua, mutta mistäs nykynuoriso voisi tietää, että mitkä pois? No täältä internetistä tietenkin Untelo on unelias ja raukea, uneen vaipuminen on runollisesti ilmaistuna untuamista. Ja tämä hervakas, tietysti sama kuin hervoton, mikä tarkoittaa rentoa. Eli pois rento uneliaisuus. Eipä taida tämä sanoma tavoittaa edes nykyaikuistoa.

Temperamenttisen ihimisen ajatellaan usein tarkoittavan äkäistä ihmistä. No, tämä on sillä lailla pielessä, että sana tarkoittaa yksilön tunne-elämän peruslaatua. Vaan mistä sana juontuu? Tämä lainasana on latinasta peräisin, temperare on sekoittaa ja temperamentum tarkoittaa oikeaa sekoitussuhdetta. Mutta mitä kummaa tässä sekoitetaan? Nähkääs kun muinaisten kreikkalaisten mukaan ihmisen perusluonne määrittyy neljän eri perusnesteen, veren, liman, keltaisen ja mustan sapen, suhteista. Luonnekuvaus "sapekas" lienee täältä peräisin, kenties myös nuorten naisten suosiossa oleva "limainen ääliö".

Terrorismi

Puheenaiheeksi nousee toisinaan vakaviakin asioita. Varsinkin kun tässä pari kuukautta takaperin muisteltiin kuuluisia terrori-iskuja. Se on okei, aikuisina ihmisinä osaamme varmasti keskustella näistäkin. Siis paitsi tietenkin kun aiheena on tämä terrorismi. Silloin on vakavana vaarana, että keskustelu kuitenkin ajautuu kohtuullisen vihaiseksi stereotypioiden heittelyksi. Yleiseksi teemaksi muodostuu, että arabit ovat terroristeja, minkä vuoksi terroristit ovat arabeja. Kuten jokainen normaali muistilla ja ällillä varustettu tietää, on tämä linja metsästä. Aika moni terroristi on eurooppalainen ja omaa kristillisen arvomaailman. Toisaalta monien vasemmistoterroristin arvomaailma taitaa olla ateistisella pohjalla. Terroristejakin on moneen junaan.

Eräs historian myytti liittyy mielenkiintoisella tavalla terrorismiin. Tiedättehän tietysti, mistä englanninkin sana "assasin" juontaa. Tietenkin assasiinien lahkosta, joka vaikutti 1000 luvun Lähi-idässä, myös nykyisen Teheranin liepeillä Alamutin linnakkeessa. He olivat Abbasidien kalifaatin sisäisessä konfliktissa sotilaallisesti alakynteen jääneitä Nizariineja, jotka päättivät muuttaa taktiikkaa. Avoimen konfliktin sijaan he soluttautuivat syrjäseuduille, rakensivat hyvin piilotettuja linnakkeita ja käännyttivät paikallisia asukkaita asiansa kannattajaksi. Nämä ovat nykyajankin terrorismille tuttuja taktiikoita. Nykyään on ollut muodikasta myös puhua asymmetrisestä sodasta, mitä assasiinienkin taktiikka edusti.

Assasiinit elivät täysin vihamielisessä ympäristössä ja heidän oma historiankirjoituksensa tuhoutui Alamutin linnakkeen piirityksessä. Mutta ympäröivät uskonveljetkään eivät kyenneet propagandassaan Marco Polon mielikuvituksen tasolle. Hänen kuvauksensa mukaan assasiinit heiluivat hasispäissään ja tavoittelivat paratiisia neitsyineen itsemurhatehtävissään, eli olisivat olleet varsin rumalla tavalla harhaanjohdettuja. Tämä Marcohan väitti käyneensä Alamutissa 1273 ja todistaneensa assasiinien toimintaa. Melkoisen mahdotonta, sillä Alamutin linnake oli tuolloin jo raunioina ja vailla asukkaita, sillä mongolien Hülegü-kaani oli hävittänyt sen 1256. Ei kovin luotettava muistelija tuo Marco, laittakaapa tämäkin korvan taa. Mutta legenda ääriuskonnollisesta huumepäissään sekoilevasta arabiterroristista oli syntynyt. Unohtamatta nyt sitä, että pontimena toimivat paratiisin neitsyet.

Assasiinit murhasivat urhokkaasti tikarilla, siitähän jää siis lähes aina kiinni ja kun oli pimeä keskiaika, voinette kuvitella mitä seuraavaksi assasiinillemme tapahtui. Terrorismin luonne muuttui kertaheitolla, kun Alfred Nobel keksi dynamiitin. Dynamiitti aloitti teollisen räjähteiden kehittelyn. Nykyään onkin vaikea visualisoida terrorismia ilman että näkee silmissään räjähdyksen oranssin tulipallon (joka nousee taivaisiin, ainakin Hollywood elokuvissa). Nobel oli aatteiltaan pasifisti ja ajatteli tehokkaiden räjähdysaineiden lopettavan sodat. Ihmisen mielikuvitus ja sopeutumiskyky on kuitenkin rajaton. Sotaa käydään mitä tehokkaimmin räjähtein ja hävinneet jatkavat asymmetristä sotaansa, terrorismia räjähtein ja pommein. Terroristien autoissa ja itsessään muiluttavat pommit ovat tietenkin melkoisen ahdistava uhkakuva siviileille. Mutta ellet asu Bagdadissa tai Beirutissa on mahdollisuus onneksi melko pieni. Valtiollisten tahojen suurempia pommeja ei ole juuri siviilikohteisiin koeteltu, luojan kiitos. Tässäpä muuten video maailman suurimmasta ihmisen tuottamasta räjähdyksestä.

Tyypillisesti terrorismin uhriksi mieltyy keskiverto kapunkikansalainen, joka ostoksille lähtiessään päätyy uhriksi. Miksi muuten näin? Tietenkin tämä liittyy terrorismin taktiikoihin. Niissähän pyritään kylvämään pelkoa vihollisväestöön, mutta tämä on kuitenkin vain yksi lähtökohdista. Jos pelon ja kauhun lietsonta olisi ainoa motiivi, terrorismin kannatus tukialueensa tavallisen kansan parissa olisi kohtuullisen vähäistä. Mielikuvissamme hullut ja eristetyt terroristisolut hikoilevat kälyisissä hotellihuoneissaan. Tosiasia kuitenkin on, että jatkuva terrorismi tarvitsee toimialueellaan väestöltä huomattavaa tukea. Tarvitaan rahaa, kontakteja, materiaaleja, turvapaikkoja ym. apua. Saksalaisella RAF:llä arvioidaan olleen enimmillään 200 000 kannattajaa ja tukijaa. Jos terrorismilla ei ole poliittista kannatusta, se voi olla vain satunnaisterrorismia. Siksi esimerkiksi Madridin junapommi jäi viiteryhmänsä ainoaksi, siinä missä ETA:n pommikampanjat tulevat ja menevät kuin vuodenajat. Tosin ETA:n poliittinen kannatus heikkenee jatkuvasti ja sitä myötä myös toimintamahdollisuutensa, josta on ollut jo merkkejä. Mutta kuvioon täytyy vielä vetää media, joita ilman terrorismilla ei olisi juurikaan vaikutusta elämäämme.

Sillä siellä missä on politiikkaa, siellä myös mediaa tarvitaan. Terroristi sekä hänen poliittinen taustayhteisönsä tarvitsevat yleensä huomiota asialleen, joka yleensä on jotakin ryhmää kohdannut ahdinko ja tunne siitä, että he eivät ole tulleet kuulluksi asiassaan. Täytyy siis päästä uutisiin. Siinähän ei ole mitään hauskaa, että terrorismi kylvää kuolemaa. Mutta terroristi-isku on onnettomuus ja monesti uutisointi iskusta seuraakin onnettomuuden uutisoinnin logiikkaa. Tässä ensin viritetään katsoja samaistumaan uhreihin (se voisit olla vaikka sinä), minkä jälkeen asiantuntija lyhyesti toteaa mistä on kyse ja mikä on mittakaava (voisiko se tapahtua uudelleen sinulle).

Eräs esimerkki median ja terrorismin suhteesta tarjoaa RAF:n ja Springer-lehtien suhde Saksan vasemmistoterrorismin kautena. Springer-lehdistä, erityisesti Bild Zeitungista, tuli tietyssä mielessä jopa konfliktin osapuoli, mikä ei varmaankaan käy hyvän journalismin malliesimerkistä. Hyvin toimitetussa journalismissa selvitetään mistä on kyse, mitkä ovat konfliktin osapuolet ja mitä he ovat tehneet. Tärkeää olisi esimerkiksi kertoa mikä on ollut kunkin osapuolen viitseliäisyys sovinnon aikaan saamiseksi. Useinhan pitkään jatkunut terrorismi oikeuttaa itse itsensä, poliitikot elävät siitä, terroristit/taistelijat saavat siitä elantonsa, sidosryhmät rahaa ja media uutisia. Koston kierre vain syvenee vuosi vuodelta.

Tuossa aikaisemmin loin stereotyyppisen mielikuvan hikoilevista terroristeista ja seurasin tietysti taas Hollywood kaavaa. Tyypillisessä stereotypiassa pahantekijät ja terroristit ovat lähtökohtaisesti mielenvikaisia eikä heillä ole poliittisia motiiveja kuin silmänlumeeksi. Niin, toisaalta tämä on varmasti tottakin. Eiköhän mahdollisuus väkivaltaan aina houkuttele puoleensa tyyppejä, jotka eivät aina ole ihan tasapainossa. Mutta täytyy muistaa, että samoin pontimin mielipuolet hakeutuvat myös kaiken maailman armeijoihin, miliiseihin ja poliisivoimiin. On myös käynyt niin, että kansalaisten suojeluun tarkoitetut poliisi- ja sotilasvoimat kääntyvät kansaansa vastaan. Tällöin puhutaan selvyyden vuoksi valtioterrorismista, jonka esimerkkinä käyvät niin Neuvostoliittokin (kaikissa kehitysvaiheissaan) kuin Latinalaisen Amerikan "likainen sotakin".

Mielenkiintoisen ja omituisen esimerkin valtioterrorismista tarjoaa Naton puitteissa toteutettu kylmän sodan aikainen operaatio Gladio. Kyseessä oli kyllä alun perin ihan hyvä idea. Nato nimittäin varautui Neuvostoliiton Euroopan miehitykseen perustamalla salaisia vastarintaorganisaatioita, jokaiseen maahan erikseen, myös puolueettomaan Sveitsiin ja Ruotsiin. Tämä malli oli toiminut valtavan hyvin Toisen Maailmansodan aikana saksalaisia vastaan. Operaatio Gladion toimintaan kuului sotilaskoulutusta valikoiduille siviileille, asekätkentää ja verkostojen rakentamista. Koulutukseen valittiin äärimmäisen neuvostovastaisia elementtejä, eli mitä äärevämpi oikea, sitä parempi. Jopa siinä määrin, että saksassa toiminut Gehlenin organisaation henkilöstö perustui täysin entisten natsien ja SS-miesten miehittämään Wehrmachtin sotilastiedusteluun. Amerikkalaiset hoitivat heille armahduksen ja työrauhan.

Historiallisessa mielessä hassua tässä on se, että kun Neuvostoliitto sanoi länsivaltojen suojelevan fasistisia elementtejä, he olivat oikeassa. Tietenkin Neuvostoliiton tiedustelu ja poliittinen eliitti tiesivät Gehlenin organisaatiosta ja Gladiosta tasan tarkkaan. Esimerkiksi osa Gehlenin organisaation vakoilijasoluista oli 100 prosenttisesti KGB:n ja NKVD:n miehittämiä. Me länsimaiden kansalaiset emme tästä tienneet ja luulimme Neuvostoliiton puheita liioittelevaksi propagandaksi.

Mutta se mikä Gladiossa meni vikaan, oli se, että puolivirallista ja erittäin salaista organisaatiota ei voinut mitenkään kontrolloida. CIA:n, DIA:n ja MI6:sen toimesta ja Naton puitteissa aseistettiin äärioikeistolaisia fanaatikkoja, jotka pian näkivät kommunismia joka puun takana. Heidän uhreikseen olivat pian joutumassa niin maltilliset vasemmistolaiset ja oikeistolaiset voimat sekä tavalliset kansalaiset. Italiassa Gladio ryhmät suorittivat pommi-iskuja vasemmistoryhmien nimissä. Ranskassa kohteena oli tietenkin kenraali DeGaulle. Turkissa äärinationalistinen Harmaat Sudet pitävät vieläkin kansalaisoikeuksia pilkkanaan. Kärjistäen voisi sanoa, että Nato on rahoittanut terrorismia Euroopassa, mutta viileästi analysoiden kyseessä oli pikemminkin virhearviointi kuin tavoitteellinen toiminta. USA:han teki logiikaltaan samanlaisen virhearvioinnin Afganistanissa aseistaessaan ja kouluttaessaan Mujahideen ryhmittymiä. Muuten, jos Gladio herätti mielenkiinnon, niin kannatta tutustua Daniele Ganserin kirjaan Nato's Secret Armies.

Mitä taas tulee etnisiin ja uskonnollisiin stereotypioihin on naurettavan helppo aina keksiä vastaesimerkki. Apuvälineenä käy esimerkiksi Federation of American Scientistin terrorismilista. Netti on varmaan muutenkin pullollaan tietoa ko. aiheesta. Kehotan tässäkin keskustelijoita analyyttisyyteen ja viileyteen. Tämähän nostaa keskustelun tasoa, jos siis tasoa etsii, ja saattaa saada aikaiseksi ahdistavan aiheen purkamisen joksikin muuksikin kuin mykäksi suruksi ja vihaksi. Suosittelen lämpimimmin hyviä keskusteluja pimeiden syksyiltojen ratoksi. Ensi kerralla, noin kahden viikon päästä, mennäänkin ihan viihteen puolelle.

Lastuja:

Viime blogissahan ponnahti esiin tuo hiisi sana ja se soitti jotain kelloa mielessäni. Hyvä että soitti, nimittäin hiisi sana liittyy Helsinkiin. Suomen sana helsingit on ollut käytössä Perä-pohjolassa ja viitannut myyttiseen helsinkien heimoon. Heitä on pidetty jättiläisinä ja hiisihän voi myös tarkoittaa jättiläistä. Nykysuomen sanakirja tunteekin helsinki sanan lievänä kirosanana, esimerkiksi "painu helsinkiin". On ne etelän herrat yksiä perkeleitä, ei voi muuta sanoa.

Tarttui korvaani sattumalta runolliselta kalskahtava lause: "[Jokin asia] on vaikea ja yhä vain vaikenee". Aluksi se kuulosti normaalilta, mutta pianpa sen hoksasin, miten kauniita mahdollisuuksia suomen vaikea kieli tarjoaakaan. Käyttäkääpä lähipiirissänne ja tarkkailkaa reaktioita.

Pahis

Nyt kun illat pimenevät tuntuu nurkissa ja kaduilla pyörivän kaikenlaisia pahantekijöitä. Perinteinen hirviöiden pelotusfestivaali, eli Halloween oli tässä käymässä. Miksipä ei siis hieman kurkistettaisi pimeyden ytimeen ja tutkailtaisi pahiksia. Pahis on mukava kattotermi kaikille myyttisille pahantekijöille joita ihmisen mielikuvitus ja kulttuuri on tuottanut sankan joukon. Ja mikäs onkaan se kaiken pahan alku ja juuri, ellei juuri vanha kehno, vihtahousu.

Paholainen on teologisessa mielessä syntyisin Lähi-idästä. Vanhimmissa apokryfiteksteissä puhutaan mm. Vahtijasta tai Grigorista nimeltään Satanel. Tästä ei viralliseen juutalaisuuteen poikinut sielun vihollista eikä manalan herraa, heillä kun ei virallisesti ole paholaista. Kristityillä puolestaan paholainen on tuo kapinallinen enkeli joka nähtiin parhaaksi syöstä tuliseen järveen. Vanhassa testamentissa häntä on kuvattu myös syyttäjänä ja käärmeenä. Päätoimena hänellä on tämä ihmisten viekoittaminen huonoille teille. Varsinainen syntipukki.

Mutta se on kiehtovaa, että kuinka langenneesta enkelistä, sanomattoman ihanasta ja kauniista, tuli keskiajalla vähemmän kaunis pukinsarvinen ja -sorkkainen häntäheikki. Keskiaikainen saatana muistuttaa ulkonäöltään huomattavan paljon kreikkalaisen mytologian Pan jumaluutta. Olihan Pan seksuaalisesti melkoisen viriili ja armoton musiikkimies. Sopinee häntä siitä kirkollisesti paheksua. Myös kelttien sarvipäinen jumaluus Cernunnos vaikuttaa sopivalta esikuvalta. Eikä muuten tässä yhteydessä sovi unohtaa suomalaista Hiittäkään. Hiisihän oli kalmistojen ja hautapaikkojen jumaluus. Että tällainen alamaailman kytkös.

Mutta nythän tässä jumitetaan näissä Mooseksen aikuisissa monoteistisissä uskonnoissa. Vaan kukahan se olisi tuo Aasian uskontojen arkkipaha. Sehän on tietysti sinä itse, mikä on kiehtovaa, sillä asiaahan ei aina muista ihan näin päin tarkastella. Jos muistatte Karman lain, niin sen mukaan olet itse valinnoillasi vaikuttanut kaikkeen siihen pahaan, jonka koet. No, kun usein on kyseessä edellisen elämän valinnat, tämä oma itse, jonka kanssa pitäisi parannuksesta kommunikoida, etääntyy ajan ja paikan muurin taa. Ei kovin hyvä lähtökohta oman itsensä tuntemiselle. Vaikka onhan tämä tyypillinen länsimaalainen itsekeskeinen näkökulma, tämä että kaikki on itsestä kiinni. Olemme riipineet tämänkin vaikutteen idän uskonnoista.

Pahuutta voi myös luokitella sen mukaan onko paha ja hyvä erotettu toisistaan sekä myös sen mukaan onko paha ulkoistettu omaksi olennokseen. Hindulaisuus erittäin mukautuvana uskontona ikään kuin tekee tämän kaiken yhtä aikaa. Periaatteessa ulkoistettua pahaa, pahan jumaluutta ei ole olemassa. Tyypilliseen panteistiseen tapaan Hindulaisuudessa jokaisesta jumalasta löytyy niin hyvää kuin pahaakin. Pahuus on väärinkäsitystä ja harhaa. Mutta tietenkin jumaluudet voivat luoda maailman avattaria sotkemaan kuolevaisten elämää, millä on joskus tietenkin aika pahat seuraukset.

Mutta mitäpä paholaisesta, kun Halloweenina katuja kansoittavat minikokoiset Hollywood-hirviöt. Nämä muumiot, draculat, zombiet ja frankensteinit ovat mainio esimerkki näistä ulkoistetuista pahan ruumiillistumista. Toisinaan draamallisista syistä heihin on myös istutettu hitunen hyvyyttä. Ruma hirviön naamari olisi vain pintaa ja rinnassa sykkisi todellisen filantroopin sydän. Toiminnallisimmissa elokuvissa, niissä joissa ammutaan tai roiskutellaan verta, kuten elokuvissa Starship Troopers tai Halloween, paha on läpeensä paha, konemainen ja hyönteismäinen. Läpeensä paha ei reagoi muihin kuin tappamalla, hänelle ei voi puhua ja hän on perustelujen ulottumattomissa. Olivat sitten kumpia tahansa, nämä hirviöt ovat lähteiltään kansanmytologisia.

Sellaisena nämä tulevat likemmälle kuin raamatullinen paha. Siinä miten arkielämän kauhut tulevat iholle, ruumiillistuvat näissä villeissä hirviöissä, on jotakin kaunista. Mestarikirjailija Stephen King on loistava esimerkki siitä, miten arkipäiväinen ja yliluonnollinen saadaan hitsattua yhteen niin, että saumaa ei juuri näy. Kauhufiktio on omanlaisensa manaamismyytti, jolla tavallinen aliluonnollinen paha koetaan karkottaa elinpiirin ulkopuolelle. Valtionkirkkommehan tarjoaa tähän aika rajalliset mahdollisuudet. Katoliset papit saattavat sentään joskus kotikäynnillä pienen manaamisenkin pyöräyttää.

Stephen Kingin mukaan kaikkein hirvittävin kauhu on nimetön kauhu, The Thing. Tämä on se, jota emme näe, mutta joka kolistelee oven takana mylvien aikomuksenaan poiketa kylään. Tässä oliossa on kamalinta se, että mitä emme näe, sen mielikuvituksemme täyttää. Yleensä mielikuvituksemme täyttää sen mielemme ydinpeloilla, traumoilla ja kauhuilla, joita emme ole pystyneet kohtaamaan emmekä kyllä haluaisikaan. Mestari King itse pitää tästä visuaalisesta syystä radiota kaikkein parhaimpana kauhumediana. Nimittäin kauhuelokuvassa se kohta, jossa hirviö pomppaa oven läpi uhrin kimppuun, on yleensä antikliimaksi. Hirviö ei ole puoliakaan niin kamala kuin kuvittelimme ja siltä näkyy vielä vetoketjukin. Näitä Kingin analyyseja voi muuten lukea lisää englannin kielellä erinomaisen viihdyttävästä tietokirjasta nimeltään Dance Macabre.

Mutta jätetään jo kauhut omaan rauhaansa ja kallistutaan kohti joulua ja suurta kulutusjuhlaa. Suurella todennäköisyydellä seuraava blogi syntyy kahden viikon sisällä. Siihen mennessä, älkää menkö suihkuun yksin yöllä, varsinkin jos olette kaunis nuori nainen yksin suuressa talossa, jossa ulko-ovikin on auki ja paikallisesta mielisairaalasta on karannut…

Lastuja:

Olisi lapsellisen helppoa olettaa, että sanat evä ja eväs olisivat jotenkin samaa juurta. Eväkästä evääksi, eikö niin? Mutta tieteellisessä etymologiassa spekuloidaan, että sana eväs olisi samaa juurta kuin jyvä, joille olisi rekonstruoitu yhteinen indoeurooppalainen kantasana jevos. Eli evääksi sittenkin jyväs?

Sen sijaan tuhma ja tyhmä ovat samanjuurisia sanoja, usein eri murteissakin samaa tarkoittavia ja sekaisin käytettyjä. Karjalan tuhma on tyhmä, paha, rivo, huono ja vaikea. Onhan niin, että tuhma lapsi on myös tyhmä, ajattelematon ja varmasti vaikeakin. Ehkei sentään paha tai rivo.

Kuntoilu

Niinhän sitä tietysti tuli uhottua profiilissa, että urheiluun liittyviä aiheita ei käsitellä. Onhan kuitenkin niin, että kahvipöydissämme keskustellaan urheilusta todella paljon, runsain mitoin ynnä useasti. Yleisön palvelijana tässä nöyrryn ja pyöräytän eetteriin ainakin tämän yhden urheiluaiheisen blogin. Jotta itsekunnioitus säilyisi aion kuitenkin kirjoittaa kuntourheilusta, eli liikunnasta, jota jokainen voi harrastaa ja jossa ei tavoitella huippuja, vaan kohde on oman kunnon kohentamisessa.

Mutta mitenkä historia suhtautuu kuntourheiluun? Tietenkin jo muinaiset kreikkalaiset harjoittivat kuntoilua, mutta niinhän ne muinaiset kreikkalaiset ovat aina ensimmäisinä. Pinnallinen ja netistä tarkistamani havainto on, että kuntourheilu on hyvin nuori ilmiö. Jälleen pinnallinen ja erittäin yleinen syy tähän on fyysisen työn jatkuva väheneminen. Ennen vanhaan maamoukan päivä kului suota kuokkiessa ja aateliset joko sotivat tai metsästivät. Aatelisneidot olivat poikkeus, sillä heidänhän tuli olla kalvakkoja, päivyttä ja auringon kiloa kaihtavia luuviuluja. Eli tänäänkään ei heille punttisalia tai solariumia suotaisi. Joukossamme on siis vieläkin tätä ylvästä perinnettä kantavia nuorikkoja.

Varhaisia kuntourheilijoita olivat tietysti myös voimamiehet, tiedättehän nämä sirkuksen puhelinluettelojen repijät. Hehän eivät ole olleet minkään lajin kilpailijoita, vaan usein ihmisiä, joita kunnon ja voiman kehittäminen on kiehtonut siinä määrin, että ovat lähteneet määrätietoisen harjoittelun tielle. Yksi kuuluisimmista voimailun pioneereista on Charles Atlas, joka kuuluu olleen myös Arnold Schwarzeneggerin idoli. Hänen harjoittelumetodinsa oli ns. Dynamic Tension, jossa lihasten rasitukseen ei käytetä painoja, vaan kehon omia lihaksia. Tämä onkin nykyisenä punttisalivetoisena aikana yksinkertainen ja kaunis ajatus.

Hänen mainoksiensa ansiota on se, että populaarikulttuurissa (ja muutenkin) heikko ja ruipelo mies saa rannalla lihaskimpun potkiman hiekan silmillensä ja menettää saman tien tyttöystävänsä ihailun. Minkä hän tietysti saa takaisin käytyään Charles Atlaksen kuntokoulun ja kasvatettuaan lihaksia. Tarinat päättyvät aina onnellisesti, kun entinen ruipelo vetää muitta mutkitta turpiin entistä kiusaajaansa ja saa takaisin heilansa ihastuksen. Vähän kyllä epäilyttää tämä roolimalli, jossa miehet ne vaan lätkivät toisiaan turpiin ja tytöt riippuvat käsivarressa huokaillen. Mutta hei, tämähän oli kultaista 50 - lukua.

Kuntourheilu on tietysti muutakin kuin painonnostoa, joka siis kehittää lihasvoimaa. Varsinaista kuntoa, aerobista eli kardiovaskulaarista kuntoa, nostaa aerobinen harjoittelu, joista useimmiten harjoitellaan juoksua. Vielä on kimmoisuutta lisäävää kuntoilua johon luetaan venyttely tai vaikkapa jooga. Juoksusta tulee usealle mieleen koulu liikuntatunnit ja nuo kammoksutut Cooperin testit. Kuka kumma muuten on tämä Cooper, joka ansaitsisi sakinhivutusta kaikkien maailman koululaisten kiusaamisesta. Hän oli tietenkin Kenneth H. Cooper, USA:n ilmavoimien eversti, joka kehitti testinsä helpoksi ja nopeaksi tavaksi arvioida suurten joukkojen aerobista kuntoa. Tämä tiedonmuru varmaankin aika tyhjentävästi selittää testin suosion suomalaisen koulun liikuntatunneilla.

Mukamas tasapäistävä koulujärjestelmämme kohottaa liikuntatunneillakin lahjakkaat koululaiset selkeästi opettajan suosikiksi samalla kun muut oppivat paikkansa ns. rupusakissa. Tästähän seuraa tietenkin sielun arpeutuminen tunnottomaksi useimpia kouluaineita kohtaan. Syntyy elinikäisiä inhon aiheita, joita lähestyttäessä tunnetaan lähinnä ällötysreaktioita ja traumaattista äkeilyä. Liikunta-aineen tapauksessa tämä on johtanutkin kansanterveyden rapautumiseen suomalaisen enemmistön omatessa omakohtaista fyysistä harjoittelua kohtaan negatiivista tunnetaakkaa. Olin itsekin tässä suhteessa liikunnantuntien uhri.

Onneksi uteliaisuus ja vertaistuki ovat toisille poluille johdattaneet. Olisiko muita syitä harrastaa kuntoliikuntaa? Säännöllisellä liikunnalla on tietenkin monia positiivisia vaikutuksia, kuten useasti meitä jaksetaan muistuttaa. Välillä tuntuu, että asian jatkuva toitottaminen ajaa ihmisiä suorastaan välttämään liikuntaa. Ei pidä kuitenkaan antaa viranomaisten tiedottamistoiminnan johtaa harhaan. Liikuntaa kannattaa harrastaa lähinnä itsekkäistä syistä. Olen itse huomannut, että arkipäivä sujuu huolettomammin ja terveemmin liikuntaharrastuksen ansiosta. Vaan olisiko joitakin hyviä syitä, miksi liikuntaa ei kannata harrastaa?

On niitä. Liikunta esimerkiksi tuottaa fyysistä kipua aina silloin tällöin, toisaalta kyllä auttaa myös sen sietämisessä. On liikunnasta paljon vaivaakin, aikaa kuluu ja lajista riippuen menee joskus rahaa aika paljon. Toisaalta aika paljon kaikkea turhaa tulee tehtyä ilman liikuntaharrastustakin. Myös jokin perussairaus voi olla aika tehokas este liikuntaharrastukselle. Silloin täytyy keskustella lääkärin kanssa sopivan liikuntamuodosta. Myös kävely on hyvä liikuntaharrastus, ainakin aloittelijalle.

Kuntourheilu on myös oma harrastukseni. Keittiöpsykologian mukaan juoksen karkuun keski-ikää, vaan minäpä sanon moisille puheille piut ja paut. Kun on juoksuharrastuksessa päässyt alkuun riittää syyksi riemullisen hyvä olo, jonka normaalista kunnosta ja hyvästä lenkistä saa irti. Sillä normaali kuntohan on se, mitä kuntoilusta haetaan. Jotenkin suomalaiseen kansanluonteeseen kuuluu se, että kun harrastaa lenkkeilyä, niin heti kysellään, että koskas se maratoni sitten juostaan. Ja heti sen perään kerskutaan omalla maratoniajalla, joka kuulemma on alle 4 tuntia.

Selvennykseksi vaan, että kuntoliikunnan tavoitteena ei ole maratonennätyksien rikkominen, eikä edes välttämättä maratonin juokseminen. Kuntoliikunnan tavoitteena on normaali kunto, keskiverto tulos Cooperin testissä. Kautta rantain kuulee tarinoita entisistä liikkujista, jotka liiallisen harjoittelun tuomat vammat ovat ajaneet takaisin sohvaperunuuteen. Kohtuus kaikessa. Toisaalta jos juokseminen sujuu ja tykkää haasteista, niin miksipä sitä ei lähtisi tavoittelemaan ensin maratonin juoksemista ja sitten parempaa aikaa.

Lastuja:

Trasselihan on sellaista, jolla voi puhdistaa vaikkapa koneita. Mutta tarkkana, trassi on Reinin seudulla esiintyvä kivilaji, kun taas trassentti asettaa vekselin trassaatille. Elkää ilekkö sekottaa näitä!

Viime aikoina on ollut vähän römpsyä tuon sään kanssa. Jaa että mitä on? Römpsyhän on kansanomainen ilmaus huonolle räntäsateiselle säälle. Olisikohan siinä mitään perää, että kun hömpsy taas tarkoittaa siemausta pullosta, mielellään alkoholipitoisesta, niin tämä johtuisi marraskuusta? Kun on römpsyä, niin ota hömpsyä.

Steely Dan

Inspiraatio tänäiseen blogiin kumpuaa ikiaikaisesta ihailustani Steely Danin jazz-vaikutteiseen musiikkiin sekä ällistyksestäni bändin kieron ironisiin sanoituksiin. Jos muistatte, niin aikaisemmassa blogissani hauskuuttelin Magman zeuhl-kielisillä sanoituksilla. Kirjoitin, että sanoista ei tosiaankaan saa selvää. No, Steely Danin tapauksessa sanoista saa selvää, jahka taitaa englannin kielen, mutta sanoista ei useimmissa tapauksissa saa siltikään selvää. Näistä sanoituksista vielä myöhemmin.

Mutta mistäpä bändin nimi? Sivistyneimmät lukijat sen jo tietäväkin. Muille tiedoksi, että seuraavat rivit sisältävät pornografista sanaastoa, herkempiä kehotan vain siirtymään seuraavaan kappaleeseen. Niin, Steely Dan esiintyy William Burroughsin romaanissa Alaston lounas. Tämä alun perin Steely Dan III Yokohamasta, jonka ihastuttava neitokainen kiinnittää uumilleen ei ole mikään muu kuin vyötärödildo. Bändin dynaamisen duon, Walter Beckerin ja Donald Fagenin ihastus 50-luvun beatnik kirjallisuuteen selittää bändin nimivalinnan. Itse asiassa se selittää paljon muutakin…

Steely Danin historia alkaa niin kuin kaikki legendaariset rock-bändit tapaavat alkaa. Poika tapaa pojan, soitellaan yhdessä, poltellaan jatsitupakkaa, valvotaan öitä. Huomataan, että jaetaan paljon samoja kiinnostuksen kohteita yli tavanomaisen seksin, päihteen ja hauskanpidon. Päätetään perustaa bändi, joka alkuvaiheissaan kantoi nimeä The Leather Canary. Muuten. tämän bändin rummuissa soitti tuleva koomikko Chevy Chase. Ensimmäinen albumi Steely Danina oli nimeltään Can't Buy A Thrill vuodelta 1972, Chevy ei enää soittanut rumpuja. Seuraava albumi oli vuoden 1973 Countdown to Ecstasy. Molemmat levyt tuottivat hittejä ja oli selvää, että Becker ja Fagen olivat taitavia laulunikkareita. Vuonna 1974 julkaistun Pretzel Logig albumin jälkeen ilmeni tiettyjä ulkomusikaalisia ongelmia.

Rockbändin pitäisi toisaalta istua studiossa, toisaalta olla kiertueella. Menestyneillä bändeillä on aina ilmennyt ongelmia aikataulujen yhteensovittamisessa, pitäisi siis olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Becker ja Fagen istuivat mieluiten studiossa hiomassa musiikkiaan kohti täydellisyyttä. Tämä ei muille bändin jäsenille maittanut. Alkoi Steely Danin vaihtuvien muusikoiden vuodet, mitä aikaa vieläkin elämme. Kenties Guinnesilla pidetään kirjaa yhdessä bändissä soittaneiden muusikoiden lukumäärästä. Steely Dan on varmaankin aika lähellä maailmanennätystä. Pretzel Logigin jälkeen Steely Danin tavaramerkiksi tuli studioon linnoittautuminen. Tämä toisaalta melkoisen palkitsevaa tämäkin, sillä Steely Danin levyjen soundit ja sovitukset ovat parhaimmasta päästä. Yhdessä Becker-Fagen korkean laulukirjoitustaidon kanssa saadaan yhä uudelleen aikaan rock-jazz sinfoninen musiikin multihuipentuma.

Bändissä soittaneita muusikoita ovat mm. Toton Jeff Porcaro, Doobie Brothersin Michael McDonald ja Jeff "Skunk" Baxter. Aja albumilla soittelivat mukana Wayne Shorter ja Lee Ritenour. Gaucho albumilla kappaleessa Time Out of My Mindissä kitarassa revittää Dire Straitsin Mark Knopfler. Eikä sovi unohtaa, että Steely Danin albumeilla soittaa myös kunnioitusta herättävä lista parhaimpia studiomuusikoita. Tästäkin huolimatta kohtalokkaat ajat olivat koittamassa Steely Danille.

Vuoden 1980 albumi Gaucho hajoitti Steely Danin, eli käytännössä Beckerin ja Fagenin yhteistyö loppui. Tämä Gaucho olikin kunnianhimoinen projekti, mutta se joutui vanhan rock-kirouksen kouriin, sen tekemistä varjosti tavattoman huono onni. Yhtäkin kappaletta oli hiottu jo monta viikkoa. Eräänä päivänä avustava teknikko suoritti nauhoitinlaitteiden rutiinihuoltoa ja pyyhki vahingossa ¾ osaa valmiista materiaalista pois masternauhoilta. Tällainen saattaa hieman masentaa perfektionistisia studiohirmuja. Tämän päälle Beckerin tyttöystävä kuoli yliannostukseen, ja Becker sai syytteen heitteillejätöstä. Oliko tässä vielä tarpeeksi? Eipä ollut, sillä Becker jäi myös taksin alle ja joutui siitä edes raahautumaan studiolle kainalosauvoilla ja napsimaan tuskiinsa tuhteja kipulääkkeitä.

Beckerin ja Fagenin perfektionistin maine ei tule turhasta. Gauchoa tekemässä oli kaiken kaikkiaan 42 studiomuusikkoa, 11 teknikkoa, aikaa meni yksi vuosi. Tuloksena syntyi seitsemän biisiä. Myös Aja albumin kappaleen Peg kitarasooloa hiottiin huolellisesti. Sooloa yritti soittaa kaikkiaan 7 kitaristia, mutta tulos ei tyydyttänyt herroja. Viimein Jay Graydonin kuuden tunnin työskentely tuotti Fagenia ja Beckeriä tyydyttävän tuloksen. Toisaalta Fagen-Beckerin musiikillisia taitoja ei kukaan käy kiistämään, vaikka yksinkertaisemmasta musiikista ja suoremmasta rock-meiningistä pitävät valitsevat varmaankin autoradioonsa jotakin muuta. Toisaalta jotkut suoran rockin albumitkin ovat syntyneet studioperfektionismin tuskan hiestä.

Bändillä kuin bändillä on taiteellisena ohjeenaan jonkinlainen, jos ei nyt ideologia, niin ainakin henkinen maasto. Steely Danin tapauksessa voisi lyhyesti luonnehtien sanoa, että sen missiona on anti-hippiys ja arvona ilkeys. Bändin nimi antaa vinkin 50-luvulle, ja samaa ihastusta vanhoihin hyviin jazz-aikoihin voi havaita mm. kappaleesta "East St Louis Toodle-oo", joka on tarkka kopio Duke Ellingtonin samannimisestä kappaleesta. Biisissä "Parker's Band" hehkutetaan Charlie Parkerilla. Hipit rakastavat maailmaa rosoineen, mikä tietysti onkin hieman ahdistavaa ja päällekäyvää. Ihmisten ystävä Steely Dan tuo rakkauden vuosikymmeneen virkistävän tuulahduksen älyllistä kyynisyyttä. Bändin kulta-aika ajoittuukin 70-lukuun, väsähtäneeseen vuosikymmeneen, jolloin hippiyden kukka viimein nuukahti. Rolling Stones lehden sanojen mukaan he olivat "täydellisiä 70-luvun musiikin antisankareita".

Steely Dan ironia ja musta huumori korvaavat vanhan koulukunnan rock-idealismin. Tässä suhteessa bändi on kovasti sukua Frank Zappalle tai vaikkapa Leevi and the Leevingsille. Edellä mainittu asenne selviää tietenkin parhaiten sanoituksista. Vanha rock idealismi jankuttaa alvariinsa sitä "love" ja "beibi" osastoa, unohtamatta tätä sangen runsasta "don't leave me baby" teemaa, josta kuka tahansa 20-luvun blues-artisti jo kaiken olennaisen ammensikin. Steely Danin sanoituksissa päästään taiteellisesti ilmaisten varsin korkealle poeettiselle tasolle. Satunnainen bändin kuuntelija joutuukin kovaan testiin. Tulisi olla kohtuullisen hyvin perehtynyt kirjallisuuteen, runouteen sekä amerikkalaiseen elämään ja kansanperinteeseen. Mieluiten vielä sen kierommalta puolelta.

Esimerkkinä Steely Danin sanoituksista käyköön vaikka Royal Scam albumin Kid Charlemange. Sanat pysyvät hiukan mystisinä, jollei tiedä taustatarinaa huumekauppias Owsley Stanleysta ja hänen värikkäästä hippibussistaan, jossa hän valmisti Kalifornian parasta LSD:tä. Toisaalta saman albumin kappale Fez ei ole tarina ja sen ymmärtää oitis, kunhan vain tietää, että Fez = kondomi. Mustan huumorin alueella liikutaan rankasti Katy Lied albumin kappaleessa Everyone's Gone to the Movies, jossa herra Lapage näyttää lapsille 8mm pornoelokuvia. Usein muuten sanotaan, että Steely Dan ei tee lauluja rakkaudesta. No, ihmisiä hekin ovat. Pretzel Logig albumin Rikki Don't Lose That Number kappaleen Rikki lienee Rikki Ducornet, joka kenties oli Donald Fagenin kouluaikojen ihastus Bard Collegesta. Niin, ja mikäs se on squonk? Tämäkin pitäisi tietää, mikäli Steely Danin sanoituksia haluaa ymmärtää.

Jos joku nyt pinkaisee kauppaan ja hankkii itselleen vaikka Steely Danin levytteitä, niin vinkiksi vaikkapa tämä linkki bändin sanoitusten maailmaan. Itse kun olen jazz-diggari, niin nämä Steely Danin jazz-melodiat ja sovitukset kolahtavat parhaiten. Sanoitukset menivät aikanaan pitkälti runouden piikkiin ja mitäpä sitä runoutta liikaa selittämään. Monien toistojen jälkeen kuuntelin sanojakin tottumuksesta ja löysin toisenlaisen kerroksen Steely Daniutta. Kyllä musiikki sitten voi olla ihanaa.

Vietän tässä piakkoin 40-vuotis juhlia, valmisteluun ja juhlimiseen menee tässä muutama viikonloppu. Palaan uuden aiheen kanssa lokakuun puolessavälissä. Voikaa hyvin ja keskustelkaa hauskasti kaikesta oudosta ja kiehtovasta.

Lastuja:

Tiesittekö, että varhaisimmissa käännöksissä Odysseian viettelevä miestenraatelija oli nimeltään sireeni. Seireeni on alkanut yleistyä vasta 1920-luvulta lähtien. Sanat sireeni ja seireeni ovat tosiaankin samaa juurta. Niin, rantakallioilla istui sireenejä, jotka aloittivat viekoittelevan laulun: "Palohälytys!".

Elektroni on alkeishiukkanen, joka tavallisimmin sähkövirran kuljettaa. Sanahan on peräisin antiikin kreikan elektron-sanasta joka merkitsee meripihkaa. Meripihka kun hangatessa helposti sähköistyy. Silloin kun sähköä aikanaan ilmiönä tutkittiin, olivat antiikin sivilisaatiot vielä muodissa. Sanan keksijänä vuodelta 1891 pidetään englantilaista fyysikkoa George Johnston Stoneya. Olikohan George Oxfordin vai Cambridgen miehiä?