Tämän kertaista blogia on kirjoitettu kuin Iisakin kirkkoa. Asia on itselleni läheinen, mikä sotkee aina asioita. Lisäksi huomasin aiheen olevan diabolisen laaja ja vaikeaselkoinen. Näyttää olevan vielä kohtuullisen pitkäkin tämä kirjoitus. No onhan viivästymiseen tietenkin myös ns. yleisiä syitä. Tässä opiskellaan, käydään päivätöissä, pidetään hauskaa ystävien kanssa ja vietetään aikaa maailman ihanimman viisivuotiaan kanssa. Toisinaan tulee jaksoja, jolloin blogin kirjoittamiselle ei vain löydy aikaa. Harmi sinällään, vaan en päivääkään vaihtaisi pois…
Tämän blogin listaus yleisimmistä argumentoinnin virheistä on osittain kopioitu Brian Dunningin hauskasta Skeptoid.com podcastista, joten hänelle kunniaa. Käykääpä kuuntelemassa tätä erittäin viisasta terveen järjen puolustusta. Toinen kivijalka on mainio The Cambridge Dictionary of Philosophy, jota filosofoinnin ammatti- ja amatööri-ihmisille vakavasti suosittelen. Niin ja hei, kiitos myös Wikipedialle, josta muun muassa on aina niin kätevä löytää linkkejä. Mutta asiaan.
Puhutaan argumentoinnista eli väittelystä. Heti alkuun pitää tietenkin muistuttaa, että väitelläkin voi moni eri tavoin. Koskapa blogin tarkoitus on edistää rupattelua, en tällä kertaa kirjoita tieteen tai filosofian väittelyistä. Ne sisältävät osin omia sääntöjään, jotka ovat tietenkin tavan omaista rupattelua tarkempia postulaatteja siitä mitä sanotaan ja mihin se pohjataan. Kun nämä on rajattu pois jää silti jäljelle iso joukko mitä erilaisinta viestintää.
Poliitikot väittelevät, media kirjoittaa, viranomainen propagoi, mainostaja mainostaa. Sinä sanot jotain kollegoille lounaspöydässä. Kaikki ovat väitteitä ja kuvaavaa niille on, että ne yrittävät kukin omalla tavallaan sanoa maailmasta jotain perustavaa. Tästähän ollaan harvoin samaa mieltä, joten seuraa väittely. Tai oikeastaan hyvähenkinen tasapuolinen keskustelu. Tasapuolisuus keskustelussa onnistuu vain jos kumpikin osapuoli käyttää hyvää argumentointia, eli välttää huonoja argumentteja. Ihan helppoa tähän asti, eikö vain?
Usein jokin kommentti herättää kuulijan tunteet. Toisinaan on pakko sanoa jotain, koska mielessä on juuri silloin jotain sanomisen arvoista. Argumentaation teoria ei kuitenkaan lähde liikkeelle tunteista tai pätemisen halusta. Tarkoituksena on löytää väitteiden tasapainotila, omanlaisensa totuus. Totuuden tunnistaa oikeasta todistuksesta. Eli lähemmäksi totuutta päästään, kun ei puhuta puuta heinää, vaan asiaa Ensiksi olisi karsittava pois kommentit jotka eivät edistä asian tutkimista. Tällaisia huonoja argumentteja – argumenttivirheitä - on periaatteessa monia kymmeniä ja ne voidaan luokitella hyvin monin eri tavoin. Kaikissa luokitteluissa on päällekkäisyyksiä, minkä huomaa jo tästä lyhyestä listasta.
Yleisin ja rakkain argumentoinnin virhe on ns. olkiukko. Nimi taitaa johtua vanhan ajan armeijan pistinharjoitusten maalinukesta, joka vain seisoo paikallaan eikä osaa puolustautua. Olet kohdannut olkiukkoargumentin jos väitteeseesi vastataan liioittelevalla ja vääristävällä vastaesimerkillä joka ei vastaa laisinkaan sitä, mitä olet sanonut ja jota vastaan on vaikea puolustautua. Esimerkiksi jos väitteeseen ”Olisi hyvä, jos sakkoja ei enää muunnettaisi vankeusrangaistukseksi” vastataan ”Silloinhan kadut täyttyisivät rikollisista, miksi rikollisia pitäisi aina hyysätä?”
Analysoidaanpa vastausta hieman. Voiko joku oikeasti uskoa siihen, että missään tilanteessa kadut kirjaimellisesti täyttyisivät rikollisista? Paitsi täydessä anarkiassa, jossa vankilan ovet oikeasti avataan. Mutta väitteessä ei puhuttu siitä. Entä tämä kärkevien ihmisten mieli-ilmaisu, hyysääminen? Tämä hyysääminen ponnahtaa esille nykyisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa tuon tuosta ja alan olla hieman paljon kyllästynyt sen perusteettomaan käyttöön ja aiheettomaan esille tuloon. Sanotaan se nyt suomen kielen sanakirjan sanoin: hyysätä on arkikielen ilmaisu hoidolle, hoivalle, suojan tai sijan antamiselle. Kun kysytään ”pitääkö hyysätä?” kysytään ”pitääkö hoivata?” tai ”pitääkö suojella?”. Näillä eväillä eteenpäin
Eli edelliseen esimerkkiin pohjaten, jos joku ei saa vankeusrangaistusta, mutta sakot ovat edelleen maksamatta johtaako tämä siihen, että hänelle tuodaan sikari suuhun ja pannaan jalat vannaan lämpimään veteen. Sitten vielä herralle manikyyri ja hieronta, sitten illallinen Kultaisessa Sipulissa ja saisiko olla vielä muuta? No ei tietenkään, mutta miksi näin pitää väittää? Tietenkin siksi, että jos ei heti keksitä asiallista vastausta, nostetaankin esille olkiukko. Olkiukko on liioiteltu, naurettava väite, joka on liian heikko antamaan keskustelussa takaisin. Keskustelua ohjataan suuntaan, jossa et voi puolustaa väitettäsi. Älä haksahda tällaisiin. Sen sijaan analysoi vasta-argumentti vastauksen välttelyksi, mitä se onkin. Eritelkää aina vastaväittäjän vastaukset, onko pysytty aiheessa?
Seuraava argumenttivirhe on Ad hominem argumentti. Tämä on hyökkäys väittäjän henkilöä vastaan. Tämä hyökkäys voi olla suoranaista solvaustakin, mutta useimmiten se on hienovaraisempi vihjaus siihen, että puhuja ei tiedä puhumastaan tai että hän on jotenkin puolueellinen. Eli jos minä väitän: ”Helsingin joukkoliikenne on erittäin hyvin järjestetty” ja sinä vastaisit ”No tietysti sinä helsinkiläisenä sanot niin”, niin silloin olisit käyttänyt ad hominem argumenttia. Ad hominem yrittää taas viedä keskustelun muualle kuin itse väitteeseen. Sen sijaan että keskusteltaisiin väitteestä, ajaudutaan helposti keskustelemaan väittelijästä.
Toisenlainen virhe on auktoriteettiin vetoaminen, joka on tuttua vaikkapa hammastahnamainoksista. Näissä valkoiseen takkiin sonnustautunut malli kurtistaa hienoisesti kulmiaan (toki hymyillen) ja ojentaa sinua kohti hammastahnatuubin, ruutuun ilmestyy teksti ”hammaslääkäriliitto suosittelee fluorituotteiden päivittäistä käyttöä”. Tunnistitko edellisen esimerkin kolme auktoriteettia? Jos sanon vaikka ”Monet länsimaisetkin tiedemiehet uskovat akupunktion parantavaan voimaan”, olen vedonnut auktoriteettiin. Mutta missä virhe, voi moni mainonnan turruttama shoppailija kysyä.
No, yleisesti ottaen auktoriteetit kyllä suosittavat aika järkeviä asioita, mutta tämä ei asiallisesti ottaen ole argumentti. Hammaslääkärit eivät usko fluorihammastahnaan koska muutkin hammaslääkärit tekevät niin. He uskovat siihen, koska uskovat fluorihammastahnan vähentävän reikien syntymistä, koska se on huolellisella tutkimuksella todistettu. Huomio tulee kiinnittää argumenttiin, ei argumentoijiin, jälleen kerran. Monet länsimaiset tiedemiehet toteavat monia juttuja, mutta aika harvoin mitään sellaista mikä liittyisi tieteen tuloksiin. Ja jos tieteeseen vedotaan, on hyvä muistaa, että tieteen tulokset ovat usein kiistanalaisia nekin.
Seuraavaksi listassamme on vetoaminen korkeimpaan tahoon. Korkein taho on vanhaan hyvään aikaan ollut Jumalan tahto, mutta näinä maallisina aikoina usein myös tieteellinen totuus. Korkeimpaan tahoon vetoaja väittää, että keskustelija ei ole pätevä, sillä hän ei tunne Jumalan tahtoa tai lopullista tieteellistä totuutta. Sinällään tämä on todella kätevää, sillä sikäli kun tiedetään, Jumalan tahtoa ei tiedä kukaan. Jos sanon vaikka ”Mielestäni korvakynttilähoito on huuhaata” ja sinä vastaat ”Tietysti olet sitä mieltä, koska et tunne Hopi-initiaanien lääketiedettä” olet vedonnut korkeimpaan tahoon, hopi-intiaanien lääketieteestä väitöskirjan tehneeseen mielikuvitukselliseen antropologiin.
Koska (todennäköisesti) kumpikaan keskustelijoista ei ole (minkään) alan asiantuntija ei koskaan voitaisi väittää mistään mitään. Tässähän käy sitten niin, että ainoat sopivat keskustelunaiheet taviksille olisivat tv-ohjelmien sisältö ja viimeisimmät lööpit. Korkeimpaan tahoon vetoamisen tie johtaa amatöörien ja harrastajien vaientamiseen. Melkein jokainen tavallinen keskustelu olisi tuomittu katoamaan. Mahdotonta tietenkin. Mutta mystisellä korkeimmalla voimalla voi myös perustella argumenttiaan eikä kyseessä ole aina vetoaminen Raamatun todistusvoimaan.
Sillä melkein jokainen selittää demokratian ”kansan tahtona”, talouden ”markkinavoimilla” tai evoluution ”vahvimman lakina” asiaa sen enempää miettimättä. Tietysti talouden tai luonnonvalinnan ymmärtäminen on yhdelle ihmiselle valtava taakka. Parhain tiede on ponnistellut näiden selittämiseksi satakunta vuotta ja näitä selittävä tieteellinen kirjallisuus täyttää kepeästi pari keskustakirjastoa. Asiaan vihkiytymättömän mielessä nämä teoriat käyttäytyvät kuin yliluonnollinen olio.
Jos ei täysin ymmärrä miten talous toimii, selittää sen juontuvan ”markkinavoimista”. Puheesta tulee helposti sen kaltaista että markkinavoimat sitä ja markkinavoimat tätä. Markkinavoimaolion käyttäminen väitteen tukena on kuitenkin huonoa argumentointia. Ei parane väittää, että tämä tai tuo on yksityistettävä, koska markkinavoimat päättävät parhaiten. Tai että heikko sortuu elon tiellä, koska se on vahvimman laki. Helposti jää ymmärtämättä keskeisiä osia näitä ilmiöitä selittävistä teorioista ja riskinä on itsensä munaaminen viisaampien silmissä.
Seuraava argumentaatiovirhe on kalteva pinnan argumentti, joka on tuttu monille lapsen kasvatuksesta. Usein vanhemmat sanovat hätäpäissään vaikka että: ”Jos nyt annan sinulle keksin, olet heti viiden minuutin päästä vaatimassa lisää ja kohta et muuta syökään kuin keksiä.” Tämän argumentin mukaan yksi pieni teko johtaa pian lumipalloefektiin. Tie helvettiin on kaltevalla pinnalla silattu. Tällaiset väitteet on syytä purkaa, kysyä esimerkiksi että millä todennäköisyydellä ensin mainittu johtaa viime mainittuun. Kannattaa myös huomauttaa vastaväittelijälle, että seurauksilla pelottelu ei ole asiallista argumentointia. Blogin ensimmäinen väite sakkojen muuntorangaistuksien kauheista seurauksista on muuten myös kaltevan pinnan argumentti, joten yhdestä lauseesta voi löytää useita argumentaatiovirheitä.
Todennäköisyyksistä tulikin mieleen hokema ”valhe, emävalhe, tilasto”. Joku saattaakin käyttää tilastollista perustelua argumentin takeeksi. Mutta sen sijaan, että joku perustaisi väitteensä todellisiin tilastoihin, päätyykin hän usein kaivamaan esille kaikenlaista uskomatonta. Mikäpä siinä sinällään, uskomaton ja satumainen tietysti kiihottaa mielikuvitusta. Eräs tilastollinen argumentaatiovirhe on yksi miljoonasta -argumentti, toiselta nimeltään kohtuuton yleistys. Esimerkiksi jotkut ihmiset parantuvat syövästä spontaanisti. Ilmiötä ei oikein osata selittää, mutta tämä on kuitenkin hyvin harvinaista. Uskomattomalle sattumalle kaivataan tietysti aina selitystä. Ikävä kyllä ”yksi miljoonasta” on harvoin käypä selitys, vaan usein kaivetaan esille jotain maagista ja yliluonnollista.
Spontaani parantuminen on joidenkin mukaan todistus rukouksen parantamasta voimasta. Siis ihan varmasti jokainen vakavasti sairastunut kokeilee rukoilemistakin. Mutta on syytä kysyä miksi muut rukoilevat ihmiset eivät parantuneet. Olivatko he liian syntisiä? Mitkä ovat todisteet synnille, miten synti määritetään? Jotkut parantuneet ovat käyttäneet homeopaattista hoitoa. Oliko tämä syy parantumiseen? Kuinka moni syöpään kuolleista käytti homeopaattista hoitoa? Näitä kysymyksiä on hyvä kysyä silloin kun keskustelu kääntyy tilastollisiin ihmeisiin. Muutenkin kannattaa muistaa tilastoihin vedotessa, että tilasto näyttää ilmiön, mutta selittää huonommin sen syyn. Tämä rajoittaa mitä tahansa tilastoon pohjautuvaa selitystä satunnaisen väitteen tukena.
Tilastollisen väärinymmärryksen sukua on sattuman ja seurauksen sekoittaminen, post hoc ergo propter hoc, eli tämän jälkeen, siis tämän vuoksi. Edellistä esimerkkiä tapaillen vaikka näin: hän rukoili, sen jälkeen parani, siis rukoilu johtaa parantumiseen. Kuinka se mitä ensin tehtiin johtaa saumattomasti seurauksiin? Klassinen ja usein esitetty esimerkki tästä virheestä on se, että yhtä aikainen haikaroiden esiintyminen ja vauvojen syntymisen lisääntyminen tietyllä alueella katsotaan todisteeksi vanhan kunnon haikaramyytin paikkansa pitävyydestä. On aika noloa sekoittaa sattumaa ja seurausta, sillä se johtaa tosiaan mitä kummallisimpiin väitteisiin. Kahden peräkkäisen tapahtuman väliin on hyvä saada muutakin selitystä kuin peräkkäisyys. Kannattaa toki muistaa sekin, että tapahtumien peräkkäisyys saattaa myös olla merkki jostain. Tämä vain kaipaa tolkullista selitystä toimiakseen argumenttina.
Argumentaatiovirheitä on vielä monia muita, kaikkinensa useita kymmeniä. Tosi elämässä ja elävissä puhetilanteissa on mahdotonta pysyä perillä niistä kaikista. Toisaalta legenda kertoo, että monissa avioliitoissa tähän vakavasti pyritään. Eli jos tahdotte ymmärtää vinkkini, älkää yrittäkö olla tässä asiassa innokkaita besser wissereitä. Riittää, että tärkeän keskustelun tärkeällä hetkellä voitte käyttää vastapuolen argumenttivirhettä oman asianne puolustamiseen. Tätäkin kannattaa käyttää pieteetillä, näin voi välttää kiusallista nipottajan mainetta.
Tämä virheiden lista on mielenkiintoinen, mutta sinällään hyödytön jos ei vielä muista muutamaa argumentaation eli väittelyn perusasiaa. Väittelyn tärkein asia on aihe. Tulee terävästi olla varuilla siitä, mikä on oikeasti se aihe, josta nyt väitellään. Jos keskustelijat eivät ole tästä samaa mieltä, ei ole mieltä väittelyssäkään. Monet ovat ne kerrat, jolloin väittelijät kesken leikin huomaavat, että puhuivat sittenkin aivan eri asioista viimeiset 15 minuuttia. Keskustelu voi polveilla sinne tänne, mutta välistä on hyvä tarkistaa, että mistä sitä nyt puhuttiinkaan. No, ihmiset kyllä tekevät tätä lähes automaattisesti, tai ainakin hyvät keskustelijat tekevät.
Toinen keskeinen kysymys on: väittelevätkö tässä ihmiset vai asiat, onko kyse kunniasta vai haetaanko ymmärrystä. Jos sovitaan, kuten esimerkiksi vaalipaneelissa, että nyt tässä on kaksintaistelu kuolemaan asti, niin silloin ovat kaikki keinot vastustajan nujertamiseen sallitut, myös yllämainitut virheelliset argumentit. Mutta toisinaan eteen sattuu niitä elämän kannalta kriittisiä hetkiä, jolloin on keskustelussa päätettävä onko joku asia niin vai näin. Silloin on syytä pitää asia tiukasti keskustelun keskiössä. Silloin kun ihmiset väittelevät tapahtuu yleensä se valitettava ilmiö, että sosiaalisesti taitavat ihmiset dominoivat heikompiaan argumentaatiovirheet aseenaan. Argumenttivirheitä voi siis myös hyödyntää, sikäli kun omaa riittävää karismaa tai röyhkeyttä.
Vielä pitää argumenteista mainita mainonta ja propaganda, jotka ovat oma mielenkiintoinen argumentaatiolajinsa. Kyseessä kun on välineen luonteen vuoksi yksisuuntainen väite. Miten väitetään jotain yksipuolisesti? Yritetään tietysti rakentaa lauseita, joihin ei ole vasta-argumenttia. Anonyymi vastapuoli vakuutetaan, saadaan hänet täysin puolustuskyvyttömäksi yhdellä tai muutamalla lauseella. Tilanteessa vaikuttaa koko viestinnän konteksti, sillä harvoin on pelkällä sanalla kuitenkaan näin mahtavaa voimaa. Vakuuttavana kontekstina toimivat esimerkiksi valovoimaiset malli-ihmiset, virheetön kuvakerronta tai puheääni, joka puhuttelee hämärämpiä tuntojamme. Mainonnan tekniikassa pyritään rakentamaan mainoslauseelle oma maailmansa jossa se pätee vastaansanomattomasti. Tämän mielikuvitusmaa on sellainen, johon haluat kuulua tai johon olet aina halunnut kuulua, mutta et vain ole kehdannut myöntää sitä. Tähän asti.
Mutta nyt täytyy jo paketoida tämä vuodatus. Muuten tulee tehtyä asioiden ylettömän monimutkaistamisen ja näkökulmien loputtoman kaivelun argumentaatiovirhe. Ellen jo tehnytkin. Muistakaa nyt kuitenkin, että olemme kaikki erehtyväisiä. Virheiden bongaaja löytää hyvin pian malkan omasta silmästään. Ja huviksi: katsokaa seuraavat vapaavalintaiset iltauutiset ja bongatkaa kaikki mahdolliset argumentaatiovirheet.
Ensi kerralla ehdottomasti jotain lyhyempää ja viihteellisempää. Kevään mittaan näitä blogeja tulee harvemmin. Tenttikausi on vielä edessä ja täytyy upottautua pänttäämisen ihmeelliseen maailmaan.
Lastuja:
”Tsiikataas kiikarilla” lause on saanut miettimään, josko näillä kahdella sanalla olisi jotain yhteistä juurta. Sana kiikari juontuu Häkkisen raamatun mukaan alasaksan kiker tai hollannin kijker sanasta, josta ruotsin sana kikare. Nämä ovat johdos katsomista tarkoittavasta verbistä, jota vastaa nykyruotsin kika, josta Stadin slangiin on väännetty sana tsiigata tai siigata. Ympäri käydään ja yhteen tullaan.
Olette varmaan kuullut sammakkoprinssin sadusta, siitähän on ihan mukava animaatiokin ollut juuri teatterissa. Mutta oletteko kuulleet, miten prinssi vapautui lumouksestaan alkuperäisessä Grimmin veljesten ylöskirjoittamassa sadussa. Tässä modernissa saturomanttisessa versiossahan pussaillaan (yäk). Alkuperäisessä versiossa prinsessa kyllästyy ruman ja ällöttävän sammakon sikailuun ja lähentelyyn ja paiskaa tämän seinään. Ja plim! Ruma sammakko muuttuu ihanaksi prinssiksi. Vaan eihän sadun prinsessat tietenkään voi olla toiminnan naisia modernissa maailmassa. Onkin mielenkiintoista pohtia iltasella mitä tämä kertoo vanhoista ajoista, mitä moderneista. Paljastan pienen salaisuuden: näihin kysymyksiin ei ole oikeaa vastausta.
tiistai 30. maaliskuuta 2010
maanantai 4. tammikuuta 2010
Mars
Jos näkee korkealla tammikuisella yötaivaalla kirkkaan punaisen pisteen, se on luultavasti Mars. Mars onkin 2010 tammikuussa oppositiossa, millä ei tietenkään tarkoiteta parlamentaarista oppositiota, vaan planeetan havaintoja varten suotuisaa asemaa. Sitä voikin sitten kahvipöydässä kehaista, että näinpä koiraa ulkoiluttaessani hienosti planeetan oppositiossa. Ja tietenkin kun tästä sitten keskustellaan lisää, koska ovat kaikki tästä mystisestä avauksesta niin uteloituneita, kannattaa olla aiheeseen varustautunut. Tällä blogilla saatat niin varustautua, että ystäväsi kerrassaan äimistyvät sivistyksesi laajuudesta. Vain sinä ja ”Mistäs puhuttais”© tiedätte salaisuuden. Mutta jo riittävät mainokset, siirrytään asiaan.
Mars kun näkyy paljaalla silmällä, niin se on tunnettu jo muinaisista ajoista lähtien. Sodanjumaluuden se lienee saanut kannettavakseen verenkarvaisen värinsä vuoksi. Kreikkalaisille hän oli Ares, mutta latinalainen nimi oli Mars, Rooman legioonien suojelija. Roomalaiset myös antoivat kuukausista maaliskuulle nimen Marsin mukaan Martius, englanniksi tämä on March, saksaksi märz, ruotsiksi ja ranskaksi mars, jne. Totta kai marssiminen on marssista kuten myös englanninkielinen sotaisuus, martial. Martit ovat muuten Marsin miehiä. Mars on kiinaksi 火星, eli huoxing, joka tarkoittaa myös kipinää. Tiesittekö sitä, että Ares oli varsin miehinen sodanjumala, edustaessaan raivoa, sodan irrationaalista, veristä ja tuhoisaa puolta. Rationaalisen sodankäynnin, strategian, älyn ja viileän analyysin edustaja oli nainen, Athene tai Minerva. Mitähän johtopäätöksiä tästä vetäisi?
Jos aikoo esittää tietäväistä, niin on parempi, että kykenee esittämään keskustelunaiheesta kylmää faktaa. Jostakin syystä ihmiset arvostavat tällaista. Kuulkaapa siis: Mars sijaitsee 227 936 637 km:n eli 1,5 AU:n päässä auringosta. AU on Astronomical Unit, astronominen yksikkö ja maa sijaitsee auringosta yhden AU:n etäisyydellä, keskimäärin. Kätevä muistisääntö, eikö? Marsin kiertoradan eksentrisyys on 0,09341233, eli aika omalaatuinen planeetta. Eksentrisyys kuvaa sitä, miten paljon planeetan (tai kuun) radan muodon ellipsi on ympyrän ja paraabelin välistä. Tällä radallaan Mars taittaa matkansa auringon ympäri noin 687 päivää. Marsilla on kaksi kuuta, Deimos ja Phobos, Aresin uskolliset seuralaiset, pelko ja kauhu.
Mars on kooltaan puolet pienempi kuin maa, massa on noin kymmenesosa, painovoima siis kolmasosa maan painovoimasta. Tästäkin johtuen Marsin ilmakehän paine on vain kahdessadasosa maapallon ilmakehän paineesta. Marsin heikosta painovoimasta johtuen esimerkiksi happi ja muut keveät kaasut karkaavat vähitellen sen pinnalta avaruuteen. Vain hiilidioksidi on kyllin raskasta ja sitähän Marsin ilmakehässä piisaakin noin 95%. Eli Marsissa varmaankin on melkoinen kasvihuoneilmiö käynnissä, arvaa tähän joku. Mutta Marsin keskilämpötila on -46°C, mikäs kasvihuone se tämä. No, Marsin kasvihuoneilmiö nostaa sen keskilämpötilaa n. 5°C. Maassa kasvihuoneilmiö muuten nostaa keskilämpötilaamme 38°C, siis tällä hetkellä.
Mutta miksi näin, tietääkö kukaan? Arvaako edes? Ajatelkaapa. Miksi vuoristossa on aina kylmempää kuin alavilla mailla? Niin aivan, kaasun paineella ja lämpötilalla on yhteys. Marsin roima hiilidioksidimääräkään ei kykene sitomaan itseensä auringon säteilemää energiaa. Toisaalta Mars on kauempana auringosta kuin Maa ja sen vuoksi saa myös vähemmän säteilyä osakseen. Marsista puuttuu myös tällä hetkellä vulkaaninen toiminta, joka voisi uusintaa Marsin ilmakehää ja nostaa painetta.
Jossain historian vaiheessa Marssissa on ollut tulivuoriakin, joista jäänteenä on muinaisten tulivuorien ketju, kuuluisimpana ketjun linkkinä näistä Olympus Mons. Tilanne on täysin erilainen maan sisarplaneetalla Venuksella, jonka kaasukehästä niin ikään 96% on hiilidioksidia mutta ilmanpaine pinnalla 90 kertaa Maata korkeampi. Sama paine vallitsee Maan valtamerissä kilometrin syvyydessä. Lämpötila paiskoo siinä 460°C huitteilla ja pilvissä lilluu mm. rikki- ja fosforihappoa. Venuksen tutkijat pitävätkin Venuksen olosuhteita hallitsemattoman kasvihuoneilmiön seurauksena. Sellainen rakkauden jumala meillä sisarena seilaa.
Mutta Marsissa väitetään olevan käynnissä ilmastonmuutos, sillä Marsin napalakkien havaittu pienenevän useana vuotena peräkkäin. Joidenkin kellokkaiden mukaan tämä johtuisi auringon aktiivisuudesta ja sen muutoksesta. Samaan syssyyn esitetään todisteita muidenkin aurinkokuntamme planeettojen lämpiämisestä. Jos Maan ilmastonmuutoskin on kiistanalainen, niin on hitusen vaikea uskoa, että toisen planeetan ilmastonmuutoksesta voitaisiin olla paremmin selvillä. Marsin säällä saattaa olla suurempi vaikutus. Ilmastonmuutoksesta olen sitä mieltä, että se on ainakin kiistatta osoittanut ihmisten rajattoman kyvyn kiistellä kaikista asioista, olivatpa nämä sitten mitättömiä tai merkittäviä.
Lähiplaneetta kun on, niin Mars on tietenkin jo tieteen alusta asti houkuttanut itseänsä tutkimaan. Maasta kaukoputkella katsoen havaintoja vaikeuttavat Maan levoton ilmakehä sekä Marsin ilmakehän pöly, joka välillä äityy pölymyrskyiksi asti. Vaikeista olosuhteista huolimatta Milanon observatorion Giovanni Schiaparelli havaitsi 1877 Marsin pinnalla viivoja, jotka nimesi Italian kielellä ”canaliksi”, jolla tarkoitti uraa. Eipä aikaakaan, kun englanninkielinen lehdistö lööpisteli Marsista löytyneen kanavia.
Tästä eräs Percival Lowell innostui vallan niin, että perusti Arizonaan observatorion, jolla Marsin sivilisaation rakenteita tuli etsiä. Hän jopa julkaisi kolme kirjaa Marsin sivilisaatiosta ja kuvitti nämä Marsin kanavien kartastoilla, joiden antamien tietojen valossa hän ennusti mm. Marsin pääkaupungin tarkan sijainnin. No, onhan tälle helppo nyt nauraa. Kannattaa silti muista, että Arizonan observatoriossa Lowell aloitti sen työn, joka hänen kuolemansa jälkeen johti Pluton löytymiseen aurinkokunnasta. Sikäli lohdullista, että höynähtäneistäkin lähtökohdista voi sukeutua jotain myönteistä. Tämänhän kyllä jokainen aikuinen ihminen omasta arjestakin saattaa havaita.
Muuten, tästä saattaa jollekulle tulla mieleen kuuluisat kasvot Marsissa. Viking 1 luotain kuvasi vuonna 1976 Marsista huonolaatuisen kuvan, jota pilkutti melkoinen määrä huonoa dataa, eli kohinaa. Jälleen todiste Marsin muinaisesta sivilisaatiosta! Mutta voi, myöhempien luotaimien, Mars Global Surveyorin ja Mars Reconnaissance Orbiterin kuvat paljastivat alueelta vain tavanomaisen kukkulan. Tästä linkistä pääsee vertaamaan kuvia. Vaikka tietenkin tämä on jälleen Nasan salaliitto.
Lentäviä lautasia vai kylmää faktaa, mitä Mars merkitsee sinulle? Tuskinpa ihmiset Marsia ajatellessaan tuumivat ainoastaan ilmakehien paineita ja napalakkeja, kuten em. esimerkeistä huomannemme. Kaikista planeetoista juuri Mars on suosituin ja tunnetuin, suuri mielikuvien villitsijä. Jos satunnaisesti kysyttäisiin, mistä ulkoavaruuden muukalaiset tulevat tai millä planeetalla todennäköisesti olisi elämää, vastaus olisi tietenkin useimmiten Mars.
Tämä ei kenties perustu tiedeuutisten ahkeraan lukemiseen, vaan kulttuurimme tuotteisiin, joita tietenkin aika ajoin ruokkii tieteelliseltä vaikuttavat löydökset. Itselläni helähtää lämpimänä mieleen Edgar Rice Burroughsin Mars sarja. Unohtaa ei sovi lukemattomien sci-fi elokuvien marsilaisia lentävissä lautasissaan. Vaikka toisinaan olivat nämä muuten Venuksestakin tai vaikkapa salaperäiseltä planeetta X:ltä. Marsista tulivat niin H.G. Wellsin tripodit kuin Warner Brossin iki-ihana älykkömarsilainen Marvin marsilainen. Tsekatkaapa Marvinin mainio aksentti, videon alkupuolella Väiski rakastaa maailmaa, Marvin lentelee tietenkin ufolla.
Mutta lenteleekö ihmiskunta Marsiin? Asiahan on ollut viime aikoina tapetilla, suunnitelmia on olemassa. Tätä on tietenkin suunniteltu jo 50-luvulta lähtien ja aina se on ollut toteutumassa 10–30 vuoden päästä. 50-luvulla ehdotuksen Mars lennosta esitti V2 aseen suunnittelija, sittemmin Nasan raketteja suunnitellut Wernher von Braun. Tietenkin myös Neuvostoliitolla oli omia suunnitelmia. Tätä nykyä voimassa olevia suunnitelmia on USA:lla, Euroopalla Venäjällä ja Kiinalla. Lisäksi on olemassa ainakin yksi yksityinen suunnitelma. Yksityiset yritykset tulevatkin hoitamaan tulevaisuuden avaruustoiminnasta jonkin luontevan osan, mieleen muistuu nyt ainakin Space-X ja Virgin Galagticin The Spaceship Company.
Pelkkä lentely jonnekin ei sinällään ole kovin tavoiteltavaa. Viime kädessä Marsiin pitäisi muuttaa pysyvästi. Ihmiskunnan siemenen pitäisi pikkuhiljaa levitä maailmankaikkeuteen. Olisi siinä vähän isompi hiekkalaatikko mitä sotkea. Marsiin muuttaminen huipentuisi maantamiseen, tai maankaltaistamiseen. Tieteen ja ajan avulla Marssissa voisi, korkeimman hypoteettisesti, olla hengitettävä ilmakehä ja kasvillisuutta. Ehkä joskus, mutta tietenkin sinne pitäisi ensin päästäkin.
Lastuja:
Suomessa ja karjalassa sana viha voi merkitä myös tulehdusta tai sairauksia aiheuttavaa maagista voimaa. Monissa suomen sukukielissä kielissä viha merkitsee myös myrkkyä, varsinkin käärmeen myrkkyä. Ja mikäpä on myrkyn väri? Aivan oikein, vihreä. Sanoilla vihreä ja viha arvellaankin oleva sama indoeurooppalainen kantamuoto.
On metropoleja, kaupunkikeskittymiä. On megapoleja, kymmenien miljoonien asukkaiden kaupunkiketjuja. Mutta mikäs on ecumenopolis? Tämä on kreikkalaisen kaupunkisuunnittelija Constantinos Doxiadiksen näkemys koko maapallon kattavasta kaupungista. Tätä visiota ovatkin sittemmin hyödyntäneet monet populaarikulttuurin taitajat. Muun muassa Tähtien Sodan universumissa galaksin pääkaupunki Coruscant peittää alleen koko planeetan. Olisikohan tulevaisuuden maapallon ecumenopolissa vaikkapa Amazonin kokoinen keskuspuisto?
Mars kun näkyy paljaalla silmällä, niin se on tunnettu jo muinaisista ajoista lähtien. Sodanjumaluuden se lienee saanut kannettavakseen verenkarvaisen värinsä vuoksi. Kreikkalaisille hän oli Ares, mutta latinalainen nimi oli Mars, Rooman legioonien suojelija. Roomalaiset myös antoivat kuukausista maaliskuulle nimen Marsin mukaan Martius, englanniksi tämä on March, saksaksi märz, ruotsiksi ja ranskaksi mars, jne. Totta kai marssiminen on marssista kuten myös englanninkielinen sotaisuus, martial. Martit ovat muuten Marsin miehiä. Mars on kiinaksi 火星, eli huoxing, joka tarkoittaa myös kipinää. Tiesittekö sitä, että Ares oli varsin miehinen sodanjumala, edustaessaan raivoa, sodan irrationaalista, veristä ja tuhoisaa puolta. Rationaalisen sodankäynnin, strategian, älyn ja viileän analyysin edustaja oli nainen, Athene tai Minerva. Mitähän johtopäätöksiä tästä vetäisi?
Jos aikoo esittää tietäväistä, niin on parempi, että kykenee esittämään keskustelunaiheesta kylmää faktaa. Jostakin syystä ihmiset arvostavat tällaista. Kuulkaapa siis: Mars sijaitsee 227 936 637 km:n eli 1,5 AU:n päässä auringosta. AU on Astronomical Unit, astronominen yksikkö ja maa sijaitsee auringosta yhden AU:n etäisyydellä, keskimäärin. Kätevä muistisääntö, eikö? Marsin kiertoradan eksentrisyys on 0,09341233, eli aika omalaatuinen planeetta. Eksentrisyys kuvaa sitä, miten paljon planeetan (tai kuun) radan muodon ellipsi on ympyrän ja paraabelin välistä. Tällä radallaan Mars taittaa matkansa auringon ympäri noin 687 päivää. Marsilla on kaksi kuuta, Deimos ja Phobos, Aresin uskolliset seuralaiset, pelko ja kauhu.
Mars on kooltaan puolet pienempi kuin maa, massa on noin kymmenesosa, painovoima siis kolmasosa maan painovoimasta. Tästäkin johtuen Marsin ilmakehän paine on vain kahdessadasosa maapallon ilmakehän paineesta. Marsin heikosta painovoimasta johtuen esimerkiksi happi ja muut keveät kaasut karkaavat vähitellen sen pinnalta avaruuteen. Vain hiilidioksidi on kyllin raskasta ja sitähän Marsin ilmakehässä piisaakin noin 95%. Eli Marsissa varmaankin on melkoinen kasvihuoneilmiö käynnissä, arvaa tähän joku. Mutta Marsin keskilämpötila on -46°C, mikäs kasvihuone se tämä. No, Marsin kasvihuoneilmiö nostaa sen keskilämpötilaa n. 5°C. Maassa kasvihuoneilmiö muuten nostaa keskilämpötilaamme 38°C, siis tällä hetkellä.
Mutta miksi näin, tietääkö kukaan? Arvaako edes? Ajatelkaapa. Miksi vuoristossa on aina kylmempää kuin alavilla mailla? Niin aivan, kaasun paineella ja lämpötilalla on yhteys. Marsin roima hiilidioksidimääräkään ei kykene sitomaan itseensä auringon säteilemää energiaa. Toisaalta Mars on kauempana auringosta kuin Maa ja sen vuoksi saa myös vähemmän säteilyä osakseen. Marsista puuttuu myös tällä hetkellä vulkaaninen toiminta, joka voisi uusintaa Marsin ilmakehää ja nostaa painetta.
Jossain historian vaiheessa Marssissa on ollut tulivuoriakin, joista jäänteenä on muinaisten tulivuorien ketju, kuuluisimpana ketjun linkkinä näistä Olympus Mons. Tilanne on täysin erilainen maan sisarplaneetalla Venuksella, jonka kaasukehästä niin ikään 96% on hiilidioksidia mutta ilmanpaine pinnalla 90 kertaa Maata korkeampi. Sama paine vallitsee Maan valtamerissä kilometrin syvyydessä. Lämpötila paiskoo siinä 460°C huitteilla ja pilvissä lilluu mm. rikki- ja fosforihappoa. Venuksen tutkijat pitävätkin Venuksen olosuhteita hallitsemattoman kasvihuoneilmiön seurauksena. Sellainen rakkauden jumala meillä sisarena seilaa.
Mutta Marsissa väitetään olevan käynnissä ilmastonmuutos, sillä Marsin napalakkien havaittu pienenevän useana vuotena peräkkäin. Joidenkin kellokkaiden mukaan tämä johtuisi auringon aktiivisuudesta ja sen muutoksesta. Samaan syssyyn esitetään todisteita muidenkin aurinkokuntamme planeettojen lämpiämisestä. Jos Maan ilmastonmuutoskin on kiistanalainen, niin on hitusen vaikea uskoa, että toisen planeetan ilmastonmuutoksesta voitaisiin olla paremmin selvillä. Marsin säällä saattaa olla suurempi vaikutus. Ilmastonmuutoksesta olen sitä mieltä, että se on ainakin kiistatta osoittanut ihmisten rajattoman kyvyn kiistellä kaikista asioista, olivatpa nämä sitten mitättömiä tai merkittäviä.
Lähiplaneetta kun on, niin Mars on tietenkin jo tieteen alusta asti houkuttanut itseänsä tutkimaan. Maasta kaukoputkella katsoen havaintoja vaikeuttavat Maan levoton ilmakehä sekä Marsin ilmakehän pöly, joka välillä äityy pölymyrskyiksi asti. Vaikeista olosuhteista huolimatta Milanon observatorion Giovanni Schiaparelli havaitsi 1877 Marsin pinnalla viivoja, jotka nimesi Italian kielellä ”canaliksi”, jolla tarkoitti uraa. Eipä aikaakaan, kun englanninkielinen lehdistö lööpisteli Marsista löytyneen kanavia.
Tästä eräs Percival Lowell innostui vallan niin, että perusti Arizonaan observatorion, jolla Marsin sivilisaation rakenteita tuli etsiä. Hän jopa julkaisi kolme kirjaa Marsin sivilisaatiosta ja kuvitti nämä Marsin kanavien kartastoilla, joiden antamien tietojen valossa hän ennusti mm. Marsin pääkaupungin tarkan sijainnin. No, onhan tälle helppo nyt nauraa. Kannattaa silti muista, että Arizonan observatoriossa Lowell aloitti sen työn, joka hänen kuolemansa jälkeen johti Pluton löytymiseen aurinkokunnasta. Sikäli lohdullista, että höynähtäneistäkin lähtökohdista voi sukeutua jotain myönteistä. Tämänhän kyllä jokainen aikuinen ihminen omasta arjestakin saattaa havaita.
Muuten, tästä saattaa jollekulle tulla mieleen kuuluisat kasvot Marsissa. Viking 1 luotain kuvasi vuonna 1976 Marsista huonolaatuisen kuvan, jota pilkutti melkoinen määrä huonoa dataa, eli kohinaa. Jälleen todiste Marsin muinaisesta sivilisaatiosta! Mutta voi, myöhempien luotaimien, Mars Global Surveyorin ja Mars Reconnaissance Orbiterin kuvat paljastivat alueelta vain tavanomaisen kukkulan. Tästä linkistä pääsee vertaamaan kuvia. Vaikka tietenkin tämä on jälleen Nasan salaliitto.
Lentäviä lautasia vai kylmää faktaa, mitä Mars merkitsee sinulle? Tuskinpa ihmiset Marsia ajatellessaan tuumivat ainoastaan ilmakehien paineita ja napalakkeja, kuten em. esimerkeistä huomannemme. Kaikista planeetoista juuri Mars on suosituin ja tunnetuin, suuri mielikuvien villitsijä. Jos satunnaisesti kysyttäisiin, mistä ulkoavaruuden muukalaiset tulevat tai millä planeetalla todennäköisesti olisi elämää, vastaus olisi tietenkin useimmiten Mars.
Tämä ei kenties perustu tiedeuutisten ahkeraan lukemiseen, vaan kulttuurimme tuotteisiin, joita tietenkin aika ajoin ruokkii tieteelliseltä vaikuttavat löydökset. Itselläni helähtää lämpimänä mieleen Edgar Rice Burroughsin Mars sarja. Unohtaa ei sovi lukemattomien sci-fi elokuvien marsilaisia lentävissä lautasissaan. Vaikka toisinaan olivat nämä muuten Venuksestakin tai vaikkapa salaperäiseltä planeetta X:ltä. Marsista tulivat niin H.G. Wellsin tripodit kuin Warner Brossin iki-ihana älykkömarsilainen Marvin marsilainen. Tsekatkaapa Marvinin mainio aksentti, videon alkupuolella Väiski rakastaa maailmaa, Marvin lentelee tietenkin ufolla.
Mutta lenteleekö ihmiskunta Marsiin? Asiahan on ollut viime aikoina tapetilla, suunnitelmia on olemassa. Tätä on tietenkin suunniteltu jo 50-luvulta lähtien ja aina se on ollut toteutumassa 10–30 vuoden päästä. 50-luvulla ehdotuksen Mars lennosta esitti V2 aseen suunnittelija, sittemmin Nasan raketteja suunnitellut Wernher von Braun. Tietenkin myös Neuvostoliitolla oli omia suunnitelmia. Tätä nykyä voimassa olevia suunnitelmia on USA:lla, Euroopalla Venäjällä ja Kiinalla. Lisäksi on olemassa ainakin yksi yksityinen suunnitelma. Yksityiset yritykset tulevatkin hoitamaan tulevaisuuden avaruustoiminnasta jonkin luontevan osan, mieleen muistuu nyt ainakin Space-X ja Virgin Galagticin The Spaceship Company.
Pelkkä lentely jonnekin ei sinällään ole kovin tavoiteltavaa. Viime kädessä Marsiin pitäisi muuttaa pysyvästi. Ihmiskunnan siemenen pitäisi pikkuhiljaa levitä maailmankaikkeuteen. Olisi siinä vähän isompi hiekkalaatikko mitä sotkea. Marsiin muuttaminen huipentuisi maantamiseen, tai maankaltaistamiseen. Tieteen ja ajan avulla Marssissa voisi, korkeimman hypoteettisesti, olla hengitettävä ilmakehä ja kasvillisuutta. Ehkä joskus, mutta tietenkin sinne pitäisi ensin päästäkin.
Lastuja:
Suomessa ja karjalassa sana viha voi merkitä myös tulehdusta tai sairauksia aiheuttavaa maagista voimaa. Monissa suomen sukukielissä kielissä viha merkitsee myös myrkkyä, varsinkin käärmeen myrkkyä. Ja mikäpä on myrkyn väri? Aivan oikein, vihreä. Sanoilla vihreä ja viha arvellaankin oleva sama indoeurooppalainen kantamuoto.
On metropoleja, kaupunkikeskittymiä. On megapoleja, kymmenien miljoonien asukkaiden kaupunkiketjuja. Mutta mikäs on ecumenopolis? Tämä on kreikkalaisen kaupunkisuunnittelija Constantinos Doxiadiksen näkemys koko maapallon kattavasta kaupungista. Tätä visiota ovatkin sittemmin hyödyntäneet monet populaarikulttuurin taitajat. Muun muassa Tähtien Sodan universumissa galaksin pääkaupunki Coruscant peittää alleen koko planeetan. Olisikohan tulevaisuuden maapallon ecumenopolissa vaikkapa Amazonin kokoinen keskuspuisto?
sunnuntai 29. marraskuuta 2009
Varhainen elokuva
Sitä piipahtaa aina silloin tällöin elokuvassa, sivistyneet ihmiset tekevät niin. Multiplexien Imaxin säihkeessä ja Dolby Surroundin jytistessä ei tule useinkaan ajatelleeksi, että elokuviahan on tehty yli sata vuotta. Elokuvalla on siis pitkä historia, mutta millainen oli sen alkutaival? Tutkijat tietenkin kiistelevät, että milloin ensimmäinen elokuvanäytös olisi järjestetty, mutta Lumièren veljekset eivät olleet ensimmäisiä, välttämättä. Muistattehan, että nämä ensimmäisyydet ovat aina vähän epämääräisiä. Ensimmäinen missään muodossa taltioitunut elokuva oli Roundhay Garden Scene, eeppinen alle 20 sekunnin draama. Itse diggailen pioneereista parhainta, Charles-Émile Reynaudia ja hänen Praxinoskooppiin perustuva Théâtre Optiquetaan. Mies maalasi käsin lasilevyille 15 minuutin piirretyn. 18 kuvaa sekunnissa järjestelmällä tämä vastaisi 16 200 maalausta, ihme mies! Mutta voi! Jälkipolville ei ole jäänyt kuin muutama elokuvajuliste ja pari maalattua ruutua.
Koska elokuvan historian läpikäynti on vähintäänkin Raamatun kokoinen urakka, niinpä ajattelin tarkastella historiaa vuoteen 1909. Vaan aloitetaas taas niistä kreikkalaisista. Tiesitte varmaan, että taiteilla on yleensä jokin muusa. Teatterilla niitä on montakin, on Melpomenes, Thalia, Polyhymnia ja kenties muutama muukin. Mutta kukapa olisi elokuvan muusa. Olisiko kenties Morpheus, sillä villien ranskalaisten teoreetikkojen mukaan elokuvissa käynti on kuin unennäköä. Vai kenties oma suosikkini Iiris, tuo vähemmän tunnettu jumalten sanansaattaja, jonka kulku taivaan kannen poikki huomataan sateenkaarena. Kas sateenkaarihan perustuu optiikkaan, valon taittumiseen, kuten elokuvakin. Optiikan historiakin on tietenkin elokuvaa varhempi.
Esimerkiksi arabialaisen tiedemiehen Alhazenin (Ibn al-Haitham) kirjassa vuodelta 1021 on jo mainittu tärkeä kameran esiaste, camera obscura. Sana kamera muuten juontuu näistä sanoista, jotka sananmukaisesti tarkoittavat pimeää huonetta. Mutta tietenkin maailman sivu on ollut myös kaikenlaista varjoteatteria ja vastaavaa esitystä. Muista varhaisista kokeilijoista kannattaa vielä mainita Athanasius Kircher, joka ensimmäisenä lienee laittanut lasilevylle maalatun kuvan, valon ja linssin sillä lailla oikeinpäin yhteen, että on syntynyt projisoitu kuva. Tämä vuoden 1671 kapistus tunnetaan nimellä Laterna Magica, taikalyhty. 1724 Johan Heinrich Schulze keksi hopeanitraatin ja hopeakloridin, jotka tummuvat valossa ja jotka olivat myöhemmin valotettavien filmien perusta.
Kun lähestytään teollista aikaa, keksitään valokuvauksen tekniikka. Nicéphore Niépce sai historialta luvan edustaa varhaisinta valokuvausta, linkistä näette myös ensimmäisen säilyneen valokuvan vuodelta 1826. Tiesittekö muuten, että Niépce kehitteli varhaista polttomoottoria, jonka polttoaineena toimi Lycopodium suvun eli liekokasvien itiöpöly. Myös monet muut teollisen ajan leikkikalut ja viihdykkeet vihjasivat kohti elokuvaa. Nämä mielikuvituksellisilta kuulostavat lelut, Praxinoskooppi, Zoetrooppi, Zoopraxiscope ja Phenakistoscope, perustuivat sille samalle näön ilmiölle kuin elokuvatkin. Usein virheellisesti mainitaan, että tämä perättäisten kuvien näkeminen jatkuvana liikkeenä perustuisi silmän jälkikuvailmiöön. Ah, miten väärin. Kyseessä on tietysti beta-liike, joka on aivoissa tapahtuva ilmiö eikä liity silmän verkkokalvoon millään lailla. Muistakaas nyt tämä.
Kauhuelokuvan ystäviä kiinnostanee se, että eräs elokuvien esiaste oli Phantasmagoria. Lupaava nimi, vai mitä? Tämä oli pimeässä teatterissa usealla taikalyhdyllä, savuilla, verhoilla ja peileillä toteutettua yleisön pelottelua. Lisukkeena korville esitettiin pahaenteistä musiikkia ja pelottavia ääniä. Musiikkia soitettiin muun muassa lasiharmonikalla, kuunnelkaapa muuten mitenkä aavemainen, mutta ihanan kuulas ja hento ääni siinä on. Kuvastona näytöksissä haamuja, luurankoja, hautausmaita, rämeitä ym. peruskauhukamaa. Kuulemma viktoriaaniset herrasmiehet tykkäsivät viedä naistuttaviaan Phantasmagoria näytöksiin. Paljolti varmaan samasta syystä kuin nykyaikamme teinipojat. Tämän taiteenlajin kehittäjä ja armoitettu keksijä oli nimeltään Étienne-Gaspard Robert. Hän eli hyvin mielenkiintoisen elämän.
Varhaisesta elokuvasta on sellainen mielikuva, että se on suttuista, mykkää ja mustavalkoista. Mutta tiesittekö, että varhaisimmat värijärjestelmät ovat peräisin 1900-luvun alusta? Sellainen oli esimerkiksi Kinemacolor, jonka kehitytti George Albert Smith Englannissa 1906. Kuten näytteestä (joka muuten vilkuu aika voimakkaasti) huomaamme, oli tekniikassa parantamisen varaa. Parempi systeemi oli Pathécolor, joka kehitettiin samoihin aikoihin, jälki näyttää paljon siistimmältä. Mutta Kinemacolor oli kevyt systeemi, jossa väri tuotettiin tallentamalla filmille kaksi väriavainta, joiden arvot siirrettiin lopulliseen printtiin. Pathécolor puolestaan perustui stanssiin tai sabluunaan, joilla värit painettiin esityskopioon. Sabluunan leikkaaminen pitkään elokuvaan oli kova urakka ja vaati suurimmillaan 600 henkeä käsittäneen tehtaan Pariisin liepeillä. Tehtaan työläiset olivat enimmäkseen naisia, ilmeisesti heillä oletettiin sukupuolena omaavan tarkan ja hellän otteen.
Mutta kuka hemmetti on Pathé? Kyseessä on tietenkin varhaisen elokuvan suuri sukuyritys, Société Pathé Frères, jonka perustivat vuonna 1896 veljekset Charles, Émile ja Jacques. Vuonna 1902 Pathé osti Lumièren veljesten patentit ja aloitti tosissaan suurisuuntaisen elokuvabisneksen. Pathé oli ensimmäinen suuri elokuva-alan yritys, jonka toimialaan kuului koko elokuvanteon prosessi: tuotanto, kopioiden valmistus, markkinointi ja levitys, teatteritoiminta sekä tuotekehittely. Yhdessä pahimman kilpailijansa Gaumontin kanssa Pathé hallitsi maailman elokuvamarkkinoita lähes Toiseen Maailmansotaan asti. Bernard Natanin johdon alla Pathé oli 1930 jopa tuomassa televisiota Ranskaan Télévision-Baird-Natan yhtiössä. Tämä on se sama Baird tuosta aikaisemmasta blogista. Suuri lama kuitenkin rapautti yhtiön talouden ja se haettiin konkurssiin 1935.
Entä olivatko elokuvat täysin mykkiä? Eivätpä tietenkään edes 1900-luvun alussa. Vailla ääniraitaa olevissa elokuvissa oli usein musiikkisäestys. Toisinaan niissä saattoi olla luennoitsija, joka tyylilajiin sopivalla otteella spiikkasi filmin yleisölle. Myös varhaisimmat kokeilut varsinaisen kuvan kanssa synkronoidun ääniraidan kanssa tehtiin jo varhaisessa vaiheessa. Jo 1895 Edisonin Kinetoskooppi tuotekehiteltiin edelleen Kinetofoniksi, jossa kuva ja ääni olivat synkronoituna. Tämä Edisonin tirkistelykoppi ei kuitenkaan ollut vielä täysiveristä elokuvaa. Äänitys- ja äänentoistotekniikan alkeellisuus oli suuri este, sillä äänentallennus ja -toisto oli vielä auttamattoman heikkotehoista ja laitteistot miestä suurempia. Toinen vaikeus piili kuvan ja äänen synkronisaatiossa. Gramofoniin perustuvat äänisysteemit eivät millään tahtoneet pysyä kuvan kanssa synkassa ja tämähän on tietysti äärimmäisen häiritsevää. Äänielokuvan suuret ongelmat ratkaistiin vasta 1920-luvulla ja ensimmäinen varsinainen kokoillan äänielokuva, varmaan tiedättekin, oli vuoden 1927 Jazzlaulaja.
Kuvan ja äänen synkronisaatio toimi vasta kun ääniraita saatiin printattua kuvan viereen filmille. Tämä vaikutti myös käytettävän filmin kuvasuhteeseen, sillä ääniraita vei osan kuvaruudun tilasta. Syntyi ns. Academy ratio, 1.37:1, jonka nimen akatemia on se sama instanssi, joka jakaa vuotuiset Oscar palkinnot. Mielenkiintoista kyllä aikaisempi mykkäelokuvien kuvasuhde, eli 1.33:1, jäi television kuvasuhteeksi. No, toisaalta kaikki nämä muuntautuivat myöhemmin erilaisiksi laajakangasformaateiksi.
Huh huh, kun katsahtaa vain näinkin lyhyeksi ajaksi elokuvan varhaishistoriaan, levittäytyy silmien eteen oitis mielikuvituksellisen laaja ilmiö, jolla on ollut jo alusta asti suunnaton vaikutus yhteiskuntiin, talouteen, tekniikkaan ja viestintään. Elokuva ei ole mikään pikkujuttu. Vaan annetaas jo olla. Ensi kerralla olkoon kohteenamme elokuvan tuikkeen asemasta planeetan vakaa ja rauhallinen valo. Mutta mikä on planeetta, siitä enemmän ensi kerralla.
Lastuja:
Vaasan marssissa lauletaan, että pois unteluus ja hervakkuus. Aika hassua, mutta mistäs nykynuoriso voisi tietää, että mitkä pois? No täältä internetistä tietenkin Untelo on unelias ja raukea, uneen vaipuminen on runollisesti ilmaistuna untuamista. Ja tämä hervakas, tietysti sama kuin hervoton, mikä tarkoittaa rentoa. Eli pois rento uneliaisuus. Eipä taida tämä sanoma tavoittaa edes nykyaikuistoa.
Temperamenttisen ihimisen ajatellaan usein tarkoittavan äkäistä ihmistä. No, tämä on sillä lailla pielessä, että sana tarkoittaa yksilön tunne-elämän peruslaatua. Vaan mistä sana juontuu? Tämä lainasana on latinasta peräisin, temperare on sekoittaa ja temperamentum tarkoittaa oikeaa sekoitussuhdetta. Mutta mitä kummaa tässä sekoitetaan? Nähkääs kun muinaisten kreikkalaisten mukaan ihmisen perusluonne määrittyy neljän eri perusnesteen, veren, liman, keltaisen ja mustan sapen, suhteista. Luonnekuvaus "sapekas" lienee täältä peräisin, kenties myös nuorten naisten suosiossa oleva "limainen ääliö".
sunnuntai 15. marraskuuta 2009
Terrorismi
Puheenaiheeksi nousee toisinaan vakaviakin asioita. Varsinkin kun tässä pari kuukautta takaperin muisteltiin kuuluisia terrori-iskuja. Se on okei, aikuisina ihmisinä osaamme varmasti keskustella näistäkin. Siis paitsi tietenkin kun aiheena on tämä terrorismi. Silloin on vakavana vaarana, että keskustelu kuitenkin ajautuu kohtuullisen vihaiseksi stereotypioiden heittelyksi. Yleiseksi teemaksi muodostuu, että arabit ovat terroristeja, minkä vuoksi terroristit ovat arabeja. Kuten jokainen normaali muistilla ja ällillä varustettu tietää, on tämä linja metsästä. Aika moni terroristi on eurooppalainen ja omaa kristillisen arvomaailman. Toisaalta monien vasemmistoterroristin arvomaailma taitaa olla ateistisella pohjalla. Terroristejakin on moneen junaan.
Eräs historian myytti liittyy mielenkiintoisella tavalla terrorismiin. Tiedättehän tietysti, mistä englanninkin sana "assasin" juontaa. Tietenkin assasiinien lahkosta, joka vaikutti 1000 luvun Lähi-idässä, myös nykyisen Teheranin liepeillä Alamutin linnakkeessa. He olivat Abbasidien kalifaatin sisäisessä konfliktissa sotilaallisesti alakynteen jääneitä Nizariineja, jotka päättivät muuttaa taktiikkaa. Avoimen konfliktin sijaan he soluttautuivat syrjäseuduille, rakensivat hyvin piilotettuja linnakkeita ja käännyttivät paikallisia asukkaita asiansa kannattajaksi. Nämä ovat nykyajankin terrorismille tuttuja taktiikoita. Nykyään on ollut muodikasta myös puhua asymmetrisestä sodasta, mitä assasiinienkin taktiikka edusti.
Assasiinit elivät täysin vihamielisessä ympäristössä ja heidän oma historiankirjoituksensa tuhoutui Alamutin linnakkeen piirityksessä. Mutta ympäröivät uskonveljetkään eivät kyenneet propagandassaan Marco Polon mielikuvituksen tasolle. Hänen kuvauksensa mukaan assasiinit heiluivat hasispäissään ja tavoittelivat paratiisia neitsyineen itsemurhatehtävissään, eli olisivat olleet varsin rumalla tavalla harhaanjohdettuja. Tämä Marcohan väitti käyneensä Alamutissa 1273 ja todistaneensa assasiinien toimintaa. Melkoisen mahdotonta, sillä Alamutin linnake oli tuolloin jo raunioina ja vailla asukkaita, sillä mongolien Hülegü-kaani oli hävittänyt sen 1256. Ei kovin luotettava muistelija tuo Marco, laittakaapa tämäkin korvan taa. Mutta legenda ääriuskonnollisesta huumepäissään sekoilevasta arabiterroristista oli syntynyt. Unohtamatta nyt sitä, että pontimena toimivat paratiisin neitsyet.
Assasiinit murhasivat urhokkaasti tikarilla, siitähän jää siis lähes aina kiinni ja kun oli pimeä keskiaika, voinette kuvitella mitä seuraavaksi assasiinillemme tapahtui. Terrorismin luonne muuttui kertaheitolla, kun Alfred Nobel keksi dynamiitin. Dynamiitti aloitti teollisen räjähteiden kehittelyn. Nykyään onkin vaikea visualisoida terrorismia ilman että näkee silmissään räjähdyksen oranssin tulipallon (joka nousee taivaisiin, ainakin Hollywood elokuvissa). Nobel oli aatteiltaan pasifisti ja ajatteli tehokkaiden räjähdysaineiden lopettavan sodat. Ihmisen mielikuvitus ja sopeutumiskyky on kuitenkin rajaton. Sotaa käydään mitä tehokkaimmin räjähtein ja hävinneet jatkavat asymmetristä sotaansa, terrorismia räjähtein ja pommein. Terroristien autoissa ja itsessään muiluttavat pommit ovat tietenkin melkoisen ahdistava uhkakuva siviileille. Mutta ellet asu Bagdadissa tai Beirutissa on mahdollisuus onneksi melko pieni. Valtiollisten tahojen suurempia pommeja ei ole juuri siviilikohteisiin koeteltu, luojan kiitos. Tässäpä muuten video maailman suurimmasta ihmisen tuottamasta räjähdyksestä.
Tyypillisesti terrorismin uhriksi mieltyy keskiverto kapunkikansalainen, joka ostoksille lähtiessään päätyy uhriksi. Miksi muuten näin? Tietenkin tämä liittyy terrorismin taktiikoihin. Niissähän pyritään kylvämään pelkoa vihollisväestöön, mutta tämä on kuitenkin vain yksi lähtökohdista. Jos pelon ja kauhun lietsonta olisi ainoa motiivi, terrorismin kannatus tukialueensa tavallisen kansan parissa olisi kohtuullisen vähäistä. Mielikuvissamme hullut ja eristetyt terroristisolut hikoilevat kälyisissä hotellihuoneissaan. Tosiasia kuitenkin on, että jatkuva terrorismi tarvitsee toimialueellaan väestöltä huomattavaa tukea. Tarvitaan rahaa, kontakteja, materiaaleja, turvapaikkoja ym. apua. Saksalaisella RAF:llä arvioidaan olleen enimmillään 200 000 kannattajaa ja tukijaa. Jos terrorismilla ei ole poliittista kannatusta, se voi olla vain satunnaisterrorismia. Siksi esimerkiksi Madridin junapommi jäi viiteryhmänsä ainoaksi, siinä missä ETA:n pommikampanjat tulevat ja menevät kuin vuodenajat. Tosin ETA:n poliittinen kannatus heikkenee jatkuvasti ja sitä myötä myös toimintamahdollisuutensa, josta on ollut jo merkkejä. Mutta kuvioon täytyy vielä vetää media, joita ilman terrorismilla ei olisi juurikaan vaikutusta elämäämme.
Sillä siellä missä on politiikkaa, siellä myös mediaa tarvitaan. Terroristi sekä hänen poliittinen taustayhteisönsä tarvitsevat yleensä huomiota asialleen, joka yleensä on jotakin ryhmää kohdannut ahdinko ja tunne siitä, että he eivät ole tulleet kuulluksi asiassaan. Täytyy siis päästä uutisiin. Siinähän ei ole mitään hauskaa, että terrorismi kylvää kuolemaa. Mutta terroristi-isku on onnettomuus ja monesti uutisointi iskusta seuraakin onnettomuuden uutisoinnin logiikkaa. Tässä ensin viritetään katsoja samaistumaan uhreihin (se voisit olla vaikka sinä), minkä jälkeen asiantuntija lyhyesti toteaa mistä on kyse ja mikä on mittakaava (voisiko se tapahtua uudelleen sinulle).
Eräs esimerkki median ja terrorismin suhteesta tarjoaa RAF:n ja Springer-lehtien suhde Saksan vasemmistoterrorismin kautena. Springer-lehdistä, erityisesti Bild Zeitungista, tuli tietyssä mielessä jopa konfliktin osapuoli, mikä ei varmaankaan käy hyvän journalismin malliesimerkistä. Hyvin toimitetussa journalismissa selvitetään mistä on kyse, mitkä ovat konfliktin osapuolet ja mitä he ovat tehneet. Tärkeää olisi esimerkiksi kertoa mikä on ollut kunkin osapuolen viitseliäisyys sovinnon aikaan saamiseksi. Useinhan pitkään jatkunut terrorismi oikeuttaa itse itsensä, poliitikot elävät siitä, terroristit/taistelijat saavat siitä elantonsa, sidosryhmät rahaa ja media uutisia. Koston kierre vain syvenee vuosi vuodelta.
Tuossa aikaisemmin loin stereotyyppisen mielikuvan hikoilevista terroristeista ja seurasin tietysti taas Hollywood kaavaa. Tyypillisessä stereotypiassa pahantekijät ja terroristit ovat lähtökohtaisesti mielenvikaisia eikä heillä ole poliittisia motiiveja kuin silmänlumeeksi. Niin, toisaalta tämä on varmasti tottakin. Eiköhän mahdollisuus väkivaltaan aina houkuttele puoleensa tyyppejä, jotka eivät aina ole ihan tasapainossa. Mutta täytyy muistaa, että samoin pontimin mielipuolet hakeutuvat myös kaiken maailman armeijoihin, miliiseihin ja poliisivoimiin. On myös käynyt niin, että kansalaisten suojeluun tarkoitetut poliisi- ja sotilasvoimat kääntyvät kansaansa vastaan. Tällöin puhutaan selvyyden vuoksi valtioterrorismista, jonka esimerkkinä käyvät niin Neuvostoliittokin (kaikissa kehitysvaiheissaan) kuin Latinalaisen Amerikan "likainen sotakin".
Mielenkiintoisen ja omituisen esimerkin valtioterrorismista tarjoaa Naton puitteissa toteutettu kylmän sodan aikainen operaatio Gladio. Kyseessä oli kyllä alun perin ihan hyvä idea. Nato nimittäin varautui Neuvostoliiton Euroopan miehitykseen perustamalla salaisia vastarintaorganisaatioita, jokaiseen maahan erikseen, myös puolueettomaan Sveitsiin ja Ruotsiin. Tämä malli oli toiminut valtavan hyvin Toisen Maailmansodan aikana saksalaisia vastaan. Operaatio Gladion toimintaan kuului sotilaskoulutusta valikoiduille siviileille, asekätkentää ja verkostojen rakentamista. Koulutukseen valittiin äärimmäisen neuvostovastaisia elementtejä, eli mitä äärevämpi oikea, sitä parempi. Jopa siinä määrin, että saksassa toiminut Gehlenin organisaation henkilöstö perustui täysin entisten natsien ja SS-miesten miehittämään Wehrmachtin sotilastiedusteluun. Amerikkalaiset hoitivat heille armahduksen ja työrauhan.
Historiallisessa mielessä hassua tässä on se, että kun Neuvostoliitto sanoi länsivaltojen suojelevan fasistisia elementtejä, he olivat oikeassa. Tietenkin Neuvostoliiton tiedustelu ja poliittinen eliitti tiesivät Gehlenin organisaatiosta ja Gladiosta tasan tarkkaan. Esimerkiksi osa Gehlenin organisaation vakoilijasoluista oli 100 prosenttisesti KGB:n ja NKVD:n miehittämiä. Me länsimaiden kansalaiset emme tästä tienneet ja luulimme Neuvostoliiton puheita liioittelevaksi propagandaksi.
Mutta se mikä Gladiossa meni vikaan, oli se, että puolivirallista ja erittäin salaista organisaatiota ei voinut mitenkään kontrolloida. CIA:n, DIA:n ja MI6:sen toimesta ja Naton puitteissa aseistettiin äärioikeistolaisia fanaatikkoja, jotka pian näkivät kommunismia joka puun takana. Heidän uhreikseen olivat pian joutumassa niin maltilliset vasemmistolaiset ja oikeistolaiset voimat sekä tavalliset kansalaiset. Italiassa Gladio ryhmät suorittivat pommi-iskuja vasemmistoryhmien nimissä. Ranskassa kohteena oli tietenkin kenraali DeGaulle. Turkissa äärinationalistinen Harmaat Sudet pitävät vieläkin kansalaisoikeuksia pilkkanaan. Kärjistäen voisi sanoa, että Nato on rahoittanut terrorismia Euroopassa, mutta viileästi analysoiden kyseessä oli pikemminkin virhearviointi kuin tavoitteellinen toiminta. USA:han teki logiikaltaan samanlaisen virhearvioinnin Afganistanissa aseistaessaan ja kouluttaessaan Mujahideen ryhmittymiä. Muuten, jos Gladio herätti mielenkiinnon, niin kannatta tutustua Daniele Ganserin kirjaan Nato's Secret Armies.
Mitä taas tulee etnisiin ja uskonnollisiin stereotypioihin on naurettavan helppo aina keksiä vastaesimerkki. Apuvälineenä käy esimerkiksi Federation of American Scientistin terrorismilista. Netti on varmaan muutenkin pullollaan tietoa ko. aiheesta. Kehotan tässäkin keskustelijoita analyyttisyyteen ja viileyteen. Tämähän nostaa keskustelun tasoa, jos siis tasoa etsii, ja saattaa saada aikaiseksi ahdistavan aiheen purkamisen joksikin muuksikin kuin mykäksi suruksi ja vihaksi. Suosittelen lämpimimmin hyviä keskusteluja pimeiden syksyiltojen ratoksi. Ensi kerralla, noin kahden viikon päästä, mennäänkin ihan viihteen puolelle.
Lastuja:
Viime blogissahan ponnahti esiin tuo hiisi sana ja se soitti jotain kelloa mielessäni. Hyvä että soitti, nimittäin hiisi sana liittyy Helsinkiin. Suomen sana helsingit on ollut käytössä Perä-pohjolassa ja viitannut myyttiseen helsinkien heimoon. Heitä on pidetty jättiläisinä ja hiisihän voi myös tarkoittaa jättiläistä. Nykysuomen sanakirja tunteekin helsinki sanan lievänä kirosanana, esimerkiksi "painu helsinkiin". On ne etelän herrat yksiä perkeleitä, ei voi muuta sanoa.
Tarttui korvaani sattumalta runolliselta kalskahtava lause: "[Jokin asia] on vaikea ja yhä vain vaikenee". Aluksi se kuulosti normaalilta, mutta pianpa sen hoksasin, miten kauniita mahdollisuuksia suomen vaikea kieli tarjoaakaan. Käyttäkääpä lähipiirissänne ja tarkkailkaa reaktioita.
Eräs historian myytti liittyy mielenkiintoisella tavalla terrorismiin. Tiedättehän tietysti, mistä englanninkin sana "assasin" juontaa. Tietenkin assasiinien lahkosta, joka vaikutti 1000 luvun Lähi-idässä, myös nykyisen Teheranin liepeillä Alamutin linnakkeessa. He olivat Abbasidien kalifaatin sisäisessä konfliktissa sotilaallisesti alakynteen jääneitä Nizariineja, jotka päättivät muuttaa taktiikkaa. Avoimen konfliktin sijaan he soluttautuivat syrjäseuduille, rakensivat hyvin piilotettuja linnakkeita ja käännyttivät paikallisia asukkaita asiansa kannattajaksi. Nämä ovat nykyajankin terrorismille tuttuja taktiikoita. Nykyään on ollut muodikasta myös puhua asymmetrisestä sodasta, mitä assasiinienkin taktiikka edusti.
Assasiinit elivät täysin vihamielisessä ympäristössä ja heidän oma historiankirjoituksensa tuhoutui Alamutin linnakkeen piirityksessä. Mutta ympäröivät uskonveljetkään eivät kyenneet propagandassaan Marco Polon mielikuvituksen tasolle. Hänen kuvauksensa mukaan assasiinit heiluivat hasispäissään ja tavoittelivat paratiisia neitsyineen itsemurhatehtävissään, eli olisivat olleet varsin rumalla tavalla harhaanjohdettuja. Tämä Marcohan väitti käyneensä Alamutissa 1273 ja todistaneensa assasiinien toimintaa. Melkoisen mahdotonta, sillä Alamutin linnake oli tuolloin jo raunioina ja vailla asukkaita, sillä mongolien Hülegü-kaani oli hävittänyt sen 1256. Ei kovin luotettava muistelija tuo Marco, laittakaapa tämäkin korvan taa. Mutta legenda ääriuskonnollisesta huumepäissään sekoilevasta arabiterroristista oli syntynyt. Unohtamatta nyt sitä, että pontimena toimivat paratiisin neitsyet.
Assasiinit murhasivat urhokkaasti tikarilla, siitähän jää siis lähes aina kiinni ja kun oli pimeä keskiaika, voinette kuvitella mitä seuraavaksi assasiinillemme tapahtui. Terrorismin luonne muuttui kertaheitolla, kun Alfred Nobel keksi dynamiitin. Dynamiitti aloitti teollisen räjähteiden kehittelyn. Nykyään onkin vaikea visualisoida terrorismia ilman että näkee silmissään räjähdyksen oranssin tulipallon (joka nousee taivaisiin, ainakin Hollywood elokuvissa). Nobel oli aatteiltaan pasifisti ja ajatteli tehokkaiden räjähdysaineiden lopettavan sodat. Ihmisen mielikuvitus ja sopeutumiskyky on kuitenkin rajaton. Sotaa käydään mitä tehokkaimmin räjähtein ja hävinneet jatkavat asymmetristä sotaansa, terrorismia räjähtein ja pommein. Terroristien autoissa ja itsessään muiluttavat pommit ovat tietenkin melkoisen ahdistava uhkakuva siviileille. Mutta ellet asu Bagdadissa tai Beirutissa on mahdollisuus onneksi melko pieni. Valtiollisten tahojen suurempia pommeja ei ole juuri siviilikohteisiin koeteltu, luojan kiitos. Tässäpä muuten video maailman suurimmasta ihmisen tuottamasta räjähdyksestä.
Tyypillisesti terrorismin uhriksi mieltyy keskiverto kapunkikansalainen, joka ostoksille lähtiessään päätyy uhriksi. Miksi muuten näin? Tietenkin tämä liittyy terrorismin taktiikoihin. Niissähän pyritään kylvämään pelkoa vihollisväestöön, mutta tämä on kuitenkin vain yksi lähtökohdista. Jos pelon ja kauhun lietsonta olisi ainoa motiivi, terrorismin kannatus tukialueensa tavallisen kansan parissa olisi kohtuullisen vähäistä. Mielikuvissamme hullut ja eristetyt terroristisolut hikoilevat kälyisissä hotellihuoneissaan. Tosiasia kuitenkin on, että jatkuva terrorismi tarvitsee toimialueellaan väestöltä huomattavaa tukea. Tarvitaan rahaa, kontakteja, materiaaleja, turvapaikkoja ym. apua. Saksalaisella RAF:llä arvioidaan olleen enimmillään 200 000 kannattajaa ja tukijaa. Jos terrorismilla ei ole poliittista kannatusta, se voi olla vain satunnaisterrorismia. Siksi esimerkiksi Madridin junapommi jäi viiteryhmänsä ainoaksi, siinä missä ETA:n pommikampanjat tulevat ja menevät kuin vuodenajat. Tosin ETA:n poliittinen kannatus heikkenee jatkuvasti ja sitä myötä myös toimintamahdollisuutensa, josta on ollut jo merkkejä. Mutta kuvioon täytyy vielä vetää media, joita ilman terrorismilla ei olisi juurikaan vaikutusta elämäämme.
Sillä siellä missä on politiikkaa, siellä myös mediaa tarvitaan. Terroristi sekä hänen poliittinen taustayhteisönsä tarvitsevat yleensä huomiota asialleen, joka yleensä on jotakin ryhmää kohdannut ahdinko ja tunne siitä, että he eivät ole tulleet kuulluksi asiassaan. Täytyy siis päästä uutisiin. Siinähän ei ole mitään hauskaa, että terrorismi kylvää kuolemaa. Mutta terroristi-isku on onnettomuus ja monesti uutisointi iskusta seuraakin onnettomuuden uutisoinnin logiikkaa. Tässä ensin viritetään katsoja samaistumaan uhreihin (se voisit olla vaikka sinä), minkä jälkeen asiantuntija lyhyesti toteaa mistä on kyse ja mikä on mittakaava (voisiko se tapahtua uudelleen sinulle).
Eräs esimerkki median ja terrorismin suhteesta tarjoaa RAF:n ja Springer-lehtien suhde Saksan vasemmistoterrorismin kautena. Springer-lehdistä, erityisesti Bild Zeitungista, tuli tietyssä mielessä jopa konfliktin osapuoli, mikä ei varmaankaan käy hyvän journalismin malliesimerkistä. Hyvin toimitetussa journalismissa selvitetään mistä on kyse, mitkä ovat konfliktin osapuolet ja mitä he ovat tehneet. Tärkeää olisi esimerkiksi kertoa mikä on ollut kunkin osapuolen viitseliäisyys sovinnon aikaan saamiseksi. Useinhan pitkään jatkunut terrorismi oikeuttaa itse itsensä, poliitikot elävät siitä, terroristit/taistelijat saavat siitä elantonsa, sidosryhmät rahaa ja media uutisia. Koston kierre vain syvenee vuosi vuodelta.
Tuossa aikaisemmin loin stereotyyppisen mielikuvan hikoilevista terroristeista ja seurasin tietysti taas Hollywood kaavaa. Tyypillisessä stereotypiassa pahantekijät ja terroristit ovat lähtökohtaisesti mielenvikaisia eikä heillä ole poliittisia motiiveja kuin silmänlumeeksi. Niin, toisaalta tämä on varmasti tottakin. Eiköhän mahdollisuus väkivaltaan aina houkuttele puoleensa tyyppejä, jotka eivät aina ole ihan tasapainossa. Mutta täytyy muistaa, että samoin pontimin mielipuolet hakeutuvat myös kaiken maailman armeijoihin, miliiseihin ja poliisivoimiin. On myös käynyt niin, että kansalaisten suojeluun tarkoitetut poliisi- ja sotilasvoimat kääntyvät kansaansa vastaan. Tällöin puhutaan selvyyden vuoksi valtioterrorismista, jonka esimerkkinä käyvät niin Neuvostoliittokin (kaikissa kehitysvaiheissaan) kuin Latinalaisen Amerikan "likainen sotakin".
Mielenkiintoisen ja omituisen esimerkin valtioterrorismista tarjoaa Naton puitteissa toteutettu kylmän sodan aikainen operaatio Gladio. Kyseessä oli kyllä alun perin ihan hyvä idea. Nato nimittäin varautui Neuvostoliiton Euroopan miehitykseen perustamalla salaisia vastarintaorganisaatioita, jokaiseen maahan erikseen, myös puolueettomaan Sveitsiin ja Ruotsiin. Tämä malli oli toiminut valtavan hyvin Toisen Maailmansodan aikana saksalaisia vastaan. Operaatio Gladion toimintaan kuului sotilaskoulutusta valikoiduille siviileille, asekätkentää ja verkostojen rakentamista. Koulutukseen valittiin äärimmäisen neuvostovastaisia elementtejä, eli mitä äärevämpi oikea, sitä parempi. Jopa siinä määrin, että saksassa toiminut Gehlenin organisaation henkilöstö perustui täysin entisten natsien ja SS-miesten miehittämään Wehrmachtin sotilastiedusteluun. Amerikkalaiset hoitivat heille armahduksen ja työrauhan.
Historiallisessa mielessä hassua tässä on se, että kun Neuvostoliitto sanoi länsivaltojen suojelevan fasistisia elementtejä, he olivat oikeassa. Tietenkin Neuvostoliiton tiedustelu ja poliittinen eliitti tiesivät Gehlenin organisaatiosta ja Gladiosta tasan tarkkaan. Esimerkiksi osa Gehlenin organisaation vakoilijasoluista oli 100 prosenttisesti KGB:n ja NKVD:n miehittämiä. Me länsimaiden kansalaiset emme tästä tienneet ja luulimme Neuvostoliiton puheita liioittelevaksi propagandaksi.
Mutta se mikä Gladiossa meni vikaan, oli se, että puolivirallista ja erittäin salaista organisaatiota ei voinut mitenkään kontrolloida. CIA:n, DIA:n ja MI6:sen toimesta ja Naton puitteissa aseistettiin äärioikeistolaisia fanaatikkoja, jotka pian näkivät kommunismia joka puun takana. Heidän uhreikseen olivat pian joutumassa niin maltilliset vasemmistolaiset ja oikeistolaiset voimat sekä tavalliset kansalaiset. Italiassa Gladio ryhmät suorittivat pommi-iskuja vasemmistoryhmien nimissä. Ranskassa kohteena oli tietenkin kenraali DeGaulle. Turkissa äärinationalistinen Harmaat Sudet pitävät vieläkin kansalaisoikeuksia pilkkanaan. Kärjistäen voisi sanoa, että Nato on rahoittanut terrorismia Euroopassa, mutta viileästi analysoiden kyseessä oli pikemminkin virhearviointi kuin tavoitteellinen toiminta. USA:han teki logiikaltaan samanlaisen virhearvioinnin Afganistanissa aseistaessaan ja kouluttaessaan Mujahideen ryhmittymiä. Muuten, jos Gladio herätti mielenkiinnon, niin kannatta tutustua Daniele Ganserin kirjaan Nato's Secret Armies.
Mitä taas tulee etnisiin ja uskonnollisiin stereotypioihin on naurettavan helppo aina keksiä vastaesimerkki. Apuvälineenä käy esimerkiksi Federation of American Scientistin terrorismilista. Netti on varmaan muutenkin pullollaan tietoa ko. aiheesta. Kehotan tässäkin keskustelijoita analyyttisyyteen ja viileyteen. Tämähän nostaa keskustelun tasoa, jos siis tasoa etsii, ja saattaa saada aikaiseksi ahdistavan aiheen purkamisen joksikin muuksikin kuin mykäksi suruksi ja vihaksi. Suosittelen lämpimimmin hyviä keskusteluja pimeiden syksyiltojen ratoksi. Ensi kerralla, noin kahden viikon päästä, mennäänkin ihan viihteen puolelle.
Lastuja:
Viime blogissahan ponnahti esiin tuo hiisi sana ja se soitti jotain kelloa mielessäni. Hyvä että soitti, nimittäin hiisi sana liittyy Helsinkiin. Suomen sana helsingit on ollut käytössä Perä-pohjolassa ja viitannut myyttiseen helsinkien heimoon. Heitä on pidetty jättiläisinä ja hiisihän voi myös tarkoittaa jättiläistä. Nykysuomen sanakirja tunteekin helsinki sanan lievänä kirosanana, esimerkiksi "painu helsinkiin". On ne etelän herrat yksiä perkeleitä, ei voi muuta sanoa.
Tarttui korvaani sattumalta runolliselta kalskahtava lause: "[Jokin asia] on vaikea ja yhä vain vaikenee". Aluksi se kuulosti normaalilta, mutta pianpa sen hoksasin, miten kauniita mahdollisuuksia suomen vaikea kieli tarjoaakaan. Käyttäkääpä lähipiirissänne ja tarkkailkaa reaktioita.
sunnuntai 1. marraskuuta 2009
Pahis
Nyt kun illat pimenevät tuntuu nurkissa ja kaduilla pyörivän kaikenlaisia pahantekijöitä. Perinteinen hirviöiden pelotusfestivaali, eli Halloween oli tässä käymässä. Miksipä ei siis hieman kurkistettaisi pimeyden ytimeen ja tutkailtaisi pahiksia. Pahis on mukava kattotermi kaikille myyttisille pahantekijöille joita ihmisen mielikuvitus ja kulttuuri on tuottanut sankan joukon. Ja mikäs onkaan se kaiken pahan alku ja juuri, ellei juuri vanha kehno, vihtahousu.
Paholainen on teologisessa mielessä syntyisin Lähi-idästä. Vanhimmissa apokryfiteksteissä puhutaan mm. Vahtijasta tai Grigorista nimeltään Satanel. Tästä ei viralliseen juutalaisuuteen poikinut sielun vihollista eikä manalan herraa, heillä kun ei virallisesti ole paholaista. Kristityillä puolestaan paholainen on tuo kapinallinen enkeli joka nähtiin parhaaksi syöstä tuliseen järveen. Vanhassa testamentissa häntä on kuvattu myös syyttäjänä ja käärmeenä. Päätoimena hänellä on tämä ihmisten viekoittaminen huonoille teille. Varsinainen syntipukki.
Mutta se on kiehtovaa, että kuinka langenneesta enkelistä, sanomattoman ihanasta ja kauniista, tuli keskiajalla vähemmän kaunis pukinsarvinen ja -sorkkainen häntäheikki. Keskiaikainen saatana muistuttaa ulkonäöltään huomattavan paljon kreikkalaisen mytologian Pan jumaluutta. Olihan Pan seksuaalisesti melkoisen viriili ja armoton musiikkimies. Sopinee häntä siitä kirkollisesti paheksua. Myös kelttien sarvipäinen jumaluus Cernunnos vaikuttaa sopivalta esikuvalta. Eikä muuten tässä yhteydessä sovi unohtaa suomalaista Hiittäkään. Hiisihän oli kalmistojen ja hautapaikkojen jumaluus. Että tällainen alamaailman kytkös.
Mutta nythän tässä jumitetaan näissä Mooseksen aikuisissa monoteistisissä uskonnoissa. Vaan kukahan se olisi tuo Aasian uskontojen arkkipaha. Sehän on tietysti sinä itse, mikä on kiehtovaa, sillä asiaahan ei aina muista ihan näin päin tarkastella. Jos muistatte Karman lain, niin sen mukaan olet itse valinnoillasi vaikuttanut kaikkeen siihen pahaan, jonka koet. No, kun usein on kyseessä edellisen elämän valinnat, tämä oma itse, jonka kanssa pitäisi parannuksesta kommunikoida, etääntyy ajan ja paikan muurin taa. Ei kovin hyvä lähtökohta oman itsensä tuntemiselle. Vaikka onhan tämä tyypillinen länsimaalainen itsekeskeinen näkökulma, tämä että kaikki on itsestä kiinni. Olemme riipineet tämänkin vaikutteen idän uskonnoista.
Pahuutta voi myös luokitella sen mukaan onko paha ja hyvä erotettu toisistaan sekä myös sen mukaan onko paha ulkoistettu omaksi olennokseen. Hindulaisuus erittäin mukautuvana uskontona ikään kuin tekee tämän kaiken yhtä aikaa. Periaatteessa ulkoistettua pahaa, pahan jumaluutta ei ole olemassa. Tyypilliseen panteistiseen tapaan Hindulaisuudessa jokaisesta jumalasta löytyy niin hyvää kuin pahaakin. Pahuus on väärinkäsitystä ja harhaa. Mutta tietenkin jumaluudet voivat luoda maailman avattaria sotkemaan kuolevaisten elämää, millä on joskus tietenkin aika pahat seuraukset.
Mutta mitäpä paholaisesta, kun Halloweenina katuja kansoittavat minikokoiset Hollywood-hirviöt. Nämä muumiot, draculat, zombiet ja frankensteinit ovat mainio esimerkki näistä ulkoistetuista pahan ruumiillistumista. Toisinaan draamallisista syistä heihin on myös istutettu hitunen hyvyyttä. Ruma hirviön naamari olisi vain pintaa ja rinnassa sykkisi todellisen filantroopin sydän. Toiminnallisimmissa elokuvissa, niissä joissa ammutaan tai roiskutellaan verta, kuten elokuvissa Starship Troopers tai Halloween, paha on läpeensä paha, konemainen ja hyönteismäinen. Läpeensä paha ei reagoi muihin kuin tappamalla, hänelle ei voi puhua ja hän on perustelujen ulottumattomissa. Olivat sitten kumpia tahansa, nämä hirviöt ovat lähteiltään kansanmytologisia.
Sellaisena nämä tulevat likemmälle kuin raamatullinen paha. Siinä miten arkielämän kauhut tulevat iholle, ruumiillistuvat näissä villeissä hirviöissä, on jotakin kaunista. Mestarikirjailija Stephen King on loistava esimerkki siitä, miten arkipäiväinen ja yliluonnollinen saadaan hitsattua yhteen niin, että saumaa ei juuri näy. Kauhufiktio on omanlaisensa manaamismyytti, jolla tavallinen aliluonnollinen paha koetaan karkottaa elinpiirin ulkopuolelle. Valtionkirkkommehan tarjoaa tähän aika rajalliset mahdollisuudet. Katoliset papit saattavat sentään joskus kotikäynnillä pienen manaamisenkin pyöräyttää.
Stephen Kingin mukaan kaikkein hirvittävin kauhu on nimetön kauhu, The Thing. Tämä on se, jota emme näe, mutta joka kolistelee oven takana mylvien aikomuksenaan poiketa kylään. Tässä oliossa on kamalinta se, että mitä emme näe, sen mielikuvituksemme täyttää. Yleensä mielikuvituksemme täyttää sen mielemme ydinpeloilla, traumoilla ja kauhuilla, joita emme ole pystyneet kohtaamaan emmekä kyllä haluaisikaan. Mestari King itse pitää tästä visuaalisesta syystä radiota kaikkein parhaimpana kauhumediana. Nimittäin kauhuelokuvassa se kohta, jossa hirviö pomppaa oven läpi uhrin kimppuun, on yleensä antikliimaksi. Hirviö ei ole puoliakaan niin kamala kuin kuvittelimme ja siltä näkyy vielä vetoketjukin. Näitä Kingin analyyseja voi muuten lukea lisää englannin kielellä erinomaisen viihdyttävästä tietokirjasta nimeltään Dance Macabre.
Mutta jätetään jo kauhut omaan rauhaansa ja kallistutaan kohti joulua ja suurta kulutusjuhlaa. Suurella todennäköisyydellä seuraava blogi syntyy kahden viikon sisällä. Siihen mennessä, älkää menkö suihkuun yksin yöllä, varsinkin jos olette kaunis nuori nainen yksin suuressa talossa, jossa ulko-ovikin on auki ja paikallisesta mielisairaalasta on karannut…
Lastuja:
Olisi lapsellisen helppoa olettaa, että sanat evä ja eväs olisivat jotenkin samaa juurta. Eväkästä evääksi, eikö niin? Mutta tieteellisessä etymologiassa spekuloidaan, että sana eväs olisi samaa juurta kuin jyvä, joille olisi rekonstruoitu yhteinen indoeurooppalainen kantasana jevos. Eli evääksi sittenkin jyväs?
Sen sijaan tuhma ja tyhmä ovat samanjuurisia sanoja, usein eri murteissakin samaa tarkoittavia ja sekaisin käytettyjä. Karjalan tuhma on tyhmä, paha, rivo, huono ja vaikea. Onhan niin, että tuhma lapsi on myös tyhmä, ajattelematon ja varmasti vaikeakin. Ehkei sentään paha tai rivo.
Paholainen on teologisessa mielessä syntyisin Lähi-idästä. Vanhimmissa apokryfiteksteissä puhutaan mm. Vahtijasta tai Grigorista nimeltään Satanel. Tästä ei viralliseen juutalaisuuteen poikinut sielun vihollista eikä manalan herraa, heillä kun ei virallisesti ole paholaista. Kristityillä puolestaan paholainen on tuo kapinallinen enkeli joka nähtiin parhaaksi syöstä tuliseen järveen. Vanhassa testamentissa häntä on kuvattu myös syyttäjänä ja käärmeenä. Päätoimena hänellä on tämä ihmisten viekoittaminen huonoille teille. Varsinainen syntipukki.
Mutta se on kiehtovaa, että kuinka langenneesta enkelistä, sanomattoman ihanasta ja kauniista, tuli keskiajalla vähemmän kaunis pukinsarvinen ja -sorkkainen häntäheikki. Keskiaikainen saatana muistuttaa ulkonäöltään huomattavan paljon kreikkalaisen mytologian Pan jumaluutta. Olihan Pan seksuaalisesti melkoisen viriili ja armoton musiikkimies. Sopinee häntä siitä kirkollisesti paheksua. Myös kelttien sarvipäinen jumaluus Cernunnos vaikuttaa sopivalta esikuvalta. Eikä muuten tässä yhteydessä sovi unohtaa suomalaista Hiittäkään. Hiisihän oli kalmistojen ja hautapaikkojen jumaluus. Että tällainen alamaailman kytkös.
Mutta nythän tässä jumitetaan näissä Mooseksen aikuisissa monoteistisissä uskonnoissa. Vaan kukahan se olisi tuo Aasian uskontojen arkkipaha. Sehän on tietysti sinä itse, mikä on kiehtovaa, sillä asiaahan ei aina muista ihan näin päin tarkastella. Jos muistatte Karman lain, niin sen mukaan olet itse valinnoillasi vaikuttanut kaikkeen siihen pahaan, jonka koet. No, kun usein on kyseessä edellisen elämän valinnat, tämä oma itse, jonka kanssa pitäisi parannuksesta kommunikoida, etääntyy ajan ja paikan muurin taa. Ei kovin hyvä lähtökohta oman itsensä tuntemiselle. Vaikka onhan tämä tyypillinen länsimaalainen itsekeskeinen näkökulma, tämä että kaikki on itsestä kiinni. Olemme riipineet tämänkin vaikutteen idän uskonnoista.
Pahuutta voi myös luokitella sen mukaan onko paha ja hyvä erotettu toisistaan sekä myös sen mukaan onko paha ulkoistettu omaksi olennokseen. Hindulaisuus erittäin mukautuvana uskontona ikään kuin tekee tämän kaiken yhtä aikaa. Periaatteessa ulkoistettua pahaa, pahan jumaluutta ei ole olemassa. Tyypilliseen panteistiseen tapaan Hindulaisuudessa jokaisesta jumalasta löytyy niin hyvää kuin pahaakin. Pahuus on väärinkäsitystä ja harhaa. Mutta tietenkin jumaluudet voivat luoda maailman avattaria sotkemaan kuolevaisten elämää, millä on joskus tietenkin aika pahat seuraukset.
Mutta mitäpä paholaisesta, kun Halloweenina katuja kansoittavat minikokoiset Hollywood-hirviöt. Nämä muumiot, draculat, zombiet ja frankensteinit ovat mainio esimerkki näistä ulkoistetuista pahan ruumiillistumista. Toisinaan draamallisista syistä heihin on myös istutettu hitunen hyvyyttä. Ruma hirviön naamari olisi vain pintaa ja rinnassa sykkisi todellisen filantroopin sydän. Toiminnallisimmissa elokuvissa, niissä joissa ammutaan tai roiskutellaan verta, kuten elokuvissa Starship Troopers tai Halloween, paha on läpeensä paha, konemainen ja hyönteismäinen. Läpeensä paha ei reagoi muihin kuin tappamalla, hänelle ei voi puhua ja hän on perustelujen ulottumattomissa. Olivat sitten kumpia tahansa, nämä hirviöt ovat lähteiltään kansanmytologisia.
Sellaisena nämä tulevat likemmälle kuin raamatullinen paha. Siinä miten arkielämän kauhut tulevat iholle, ruumiillistuvat näissä villeissä hirviöissä, on jotakin kaunista. Mestarikirjailija Stephen King on loistava esimerkki siitä, miten arkipäiväinen ja yliluonnollinen saadaan hitsattua yhteen niin, että saumaa ei juuri näy. Kauhufiktio on omanlaisensa manaamismyytti, jolla tavallinen aliluonnollinen paha koetaan karkottaa elinpiirin ulkopuolelle. Valtionkirkkommehan tarjoaa tähän aika rajalliset mahdollisuudet. Katoliset papit saattavat sentään joskus kotikäynnillä pienen manaamisenkin pyöräyttää.
Stephen Kingin mukaan kaikkein hirvittävin kauhu on nimetön kauhu, The Thing. Tämä on se, jota emme näe, mutta joka kolistelee oven takana mylvien aikomuksenaan poiketa kylään. Tässä oliossa on kamalinta se, että mitä emme näe, sen mielikuvituksemme täyttää. Yleensä mielikuvituksemme täyttää sen mielemme ydinpeloilla, traumoilla ja kauhuilla, joita emme ole pystyneet kohtaamaan emmekä kyllä haluaisikaan. Mestari King itse pitää tästä visuaalisesta syystä radiota kaikkein parhaimpana kauhumediana. Nimittäin kauhuelokuvassa se kohta, jossa hirviö pomppaa oven läpi uhrin kimppuun, on yleensä antikliimaksi. Hirviö ei ole puoliakaan niin kamala kuin kuvittelimme ja siltä näkyy vielä vetoketjukin. Näitä Kingin analyyseja voi muuten lukea lisää englannin kielellä erinomaisen viihdyttävästä tietokirjasta nimeltään Dance Macabre.
Mutta jätetään jo kauhut omaan rauhaansa ja kallistutaan kohti joulua ja suurta kulutusjuhlaa. Suurella todennäköisyydellä seuraava blogi syntyy kahden viikon sisällä. Siihen mennessä, älkää menkö suihkuun yksin yöllä, varsinkin jos olette kaunis nuori nainen yksin suuressa talossa, jossa ulko-ovikin on auki ja paikallisesta mielisairaalasta on karannut…
Lastuja:
Olisi lapsellisen helppoa olettaa, että sanat evä ja eväs olisivat jotenkin samaa juurta. Eväkästä evääksi, eikö niin? Mutta tieteellisessä etymologiassa spekuloidaan, että sana eväs olisi samaa juurta kuin jyvä, joille olisi rekonstruoitu yhteinen indoeurooppalainen kantasana jevos. Eli evääksi sittenkin jyväs?
Sen sijaan tuhma ja tyhmä ovat samanjuurisia sanoja, usein eri murteissakin samaa tarkoittavia ja sekaisin käytettyjä. Karjalan tuhma on tyhmä, paha, rivo, huono ja vaikea. Onhan niin, että tuhma lapsi on myös tyhmä, ajattelematon ja varmasti vaikeakin. Ehkei sentään paha tai rivo.
torstai 15. lokakuuta 2009
Kuntoilu
Niinhän sitä tietysti tuli uhottua profiilissa, että urheiluun liittyviä aiheita ei käsitellä. Onhan kuitenkin niin, että kahvipöydissämme keskustellaan urheilusta todella paljon, runsain mitoin ynnä useasti. Yleisön palvelijana tässä nöyrryn ja pyöräytän eetteriin ainakin tämän yhden urheiluaiheisen blogin. Jotta itsekunnioitus säilyisi aion kuitenkin kirjoittaa kuntourheilusta, eli liikunnasta, jota jokainen voi harrastaa ja jossa ei tavoitella huippuja, vaan kohde on oman kunnon kohentamisessa.
Mutta mitenkä historia suhtautuu kuntourheiluun? Tietenkin jo muinaiset kreikkalaiset harjoittivat kuntoilua, mutta niinhän ne muinaiset kreikkalaiset ovat aina ensimmäisinä. Pinnallinen ja netistä tarkistamani havainto on, että kuntourheilu on hyvin nuori ilmiö. Jälleen pinnallinen ja erittäin yleinen syy tähän on fyysisen työn jatkuva väheneminen. Ennen vanhaan maamoukan päivä kului suota kuokkiessa ja aateliset joko sotivat tai metsästivät. Aatelisneidot olivat poikkeus, sillä heidänhän tuli olla kalvakkoja, päivyttä ja auringon kiloa kaihtavia luuviuluja. Eli tänäänkään ei heille punttisalia tai solariumia suotaisi. Joukossamme on siis vieläkin tätä ylvästä perinnettä kantavia nuorikkoja.
Varhaisia kuntourheilijoita olivat tietysti myös voimamiehet, tiedättehän nämä sirkuksen puhelinluettelojen repijät. Hehän eivät ole olleet minkään lajin kilpailijoita, vaan usein ihmisiä, joita kunnon ja voiman kehittäminen on kiehtonut siinä määrin, että ovat lähteneet määrätietoisen harjoittelun tielle. Yksi kuuluisimmista voimailun pioneereista on Charles Atlas, joka kuuluu olleen myös Arnold Schwarzeneggerin idoli. Hänen harjoittelumetodinsa oli ns. Dynamic Tension, jossa lihasten rasitukseen ei käytetä painoja, vaan kehon omia lihaksia. Tämä onkin nykyisenä punttisalivetoisena aikana yksinkertainen ja kaunis ajatus.
Hänen mainoksiensa ansiota on se, että populaarikulttuurissa (ja muutenkin) heikko ja ruipelo mies saa rannalla lihaskimpun potkiman hiekan silmillensä ja menettää saman tien tyttöystävänsä ihailun. Minkä hän tietysti saa takaisin käytyään Charles Atlaksen kuntokoulun ja kasvatettuaan lihaksia. Tarinat päättyvät aina onnellisesti, kun entinen ruipelo vetää muitta mutkitta turpiin entistä kiusaajaansa ja saa takaisin heilansa ihastuksen. Vähän kyllä epäilyttää tämä roolimalli, jossa miehet ne vaan lätkivät toisiaan turpiin ja tytöt riippuvat käsivarressa huokaillen. Mutta hei, tämähän oli kultaista 50 - lukua.
Kuntourheilu on tietysti muutakin kuin painonnostoa, joka siis kehittää lihasvoimaa. Varsinaista kuntoa, aerobista eli kardiovaskulaarista kuntoa, nostaa aerobinen harjoittelu, joista useimmiten harjoitellaan juoksua. Vielä on kimmoisuutta lisäävää kuntoilua johon luetaan venyttely tai vaikkapa jooga. Juoksusta tulee usealle mieleen koulu liikuntatunnit ja nuo kammoksutut Cooperin testit. Kuka kumma muuten on tämä Cooper, joka ansaitsisi sakinhivutusta kaikkien maailman koululaisten kiusaamisesta. Hän oli tietenkin Kenneth H. Cooper, USA:n ilmavoimien eversti, joka kehitti testinsä helpoksi ja nopeaksi tavaksi arvioida suurten joukkojen aerobista kuntoa. Tämä tiedonmuru varmaankin aika tyhjentävästi selittää testin suosion suomalaisen koulun liikuntatunneilla.
Mukamas tasapäistävä koulujärjestelmämme kohottaa liikuntatunneillakin lahjakkaat koululaiset selkeästi opettajan suosikiksi samalla kun muut oppivat paikkansa ns. rupusakissa. Tästähän seuraa tietenkin sielun arpeutuminen tunnottomaksi useimpia kouluaineita kohtaan. Syntyy elinikäisiä inhon aiheita, joita lähestyttäessä tunnetaan lähinnä ällötysreaktioita ja traumaattista äkeilyä. Liikunta-aineen tapauksessa tämä on johtanutkin kansanterveyden rapautumiseen suomalaisen enemmistön omatessa omakohtaista fyysistä harjoittelua kohtaan negatiivista tunnetaakkaa. Olin itsekin tässä suhteessa liikunnantuntien uhri.
Onneksi uteliaisuus ja vertaistuki ovat toisille poluille johdattaneet. Olisiko muita syitä harrastaa kuntoliikuntaa? Säännöllisellä liikunnalla on tietenkin monia positiivisia vaikutuksia, kuten useasti meitä jaksetaan muistuttaa. Välillä tuntuu, että asian jatkuva toitottaminen ajaa ihmisiä suorastaan välttämään liikuntaa. Ei pidä kuitenkaan antaa viranomaisten tiedottamistoiminnan johtaa harhaan. Liikuntaa kannattaa harrastaa lähinnä itsekkäistä syistä. Olen itse huomannut, että arkipäivä sujuu huolettomammin ja terveemmin liikuntaharrastuksen ansiosta. Vaan olisiko joitakin hyviä syitä, miksi liikuntaa ei kannata harrastaa?
On niitä. Liikunta esimerkiksi tuottaa fyysistä kipua aina silloin tällöin, toisaalta kyllä auttaa myös sen sietämisessä. On liikunnasta paljon vaivaakin, aikaa kuluu ja lajista riippuen menee joskus rahaa aika paljon. Toisaalta aika paljon kaikkea turhaa tulee tehtyä ilman liikuntaharrastustakin. Myös jokin perussairaus voi olla aika tehokas este liikuntaharrastukselle. Silloin täytyy keskustella lääkärin kanssa sopivan liikuntamuodosta. Myös kävely on hyvä liikuntaharrastus, ainakin aloittelijalle.
Kuntourheilu on myös oma harrastukseni. Keittiöpsykologian mukaan juoksen karkuun keski-ikää, vaan minäpä sanon moisille puheille piut ja paut. Kun on juoksuharrastuksessa päässyt alkuun riittää syyksi riemullisen hyvä olo, jonka normaalista kunnosta ja hyvästä lenkistä saa irti. Sillä normaali kuntohan on se, mitä kuntoilusta haetaan. Jotenkin suomalaiseen kansanluonteeseen kuuluu se, että kun harrastaa lenkkeilyä, niin heti kysellään, että koskas se maratoni sitten juostaan. Ja heti sen perään kerskutaan omalla maratoniajalla, joka kuulemma on alle 4 tuntia.
Selvennykseksi vaan, että kuntoliikunnan tavoitteena ei ole maratonennätyksien rikkominen, eikä edes välttämättä maratonin juokseminen. Kuntoliikunnan tavoitteena on normaali kunto, keskiverto tulos Cooperin testissä. Kautta rantain kuulee tarinoita entisistä liikkujista, jotka liiallisen harjoittelun tuomat vammat ovat ajaneet takaisin sohvaperunuuteen. Kohtuus kaikessa. Toisaalta jos juokseminen sujuu ja tykkää haasteista, niin miksipä sitä ei lähtisi tavoittelemaan ensin maratonin juoksemista ja sitten parempaa aikaa.
Lastuja:
Trasselihan on sellaista, jolla voi puhdistaa vaikkapa koneita. Mutta tarkkana, trassi on Reinin seudulla esiintyvä kivilaji, kun taas trassentti asettaa vekselin trassaatille. Elkää ilekkö sekottaa näitä!
Viime aikoina on ollut vähän römpsyä tuon sään kanssa. Jaa että mitä on? Römpsyhän on kansanomainen ilmaus huonolle räntäsateiselle säälle. Olisikohan siinä mitään perää, että kun hömpsy taas tarkoittaa siemausta pullosta, mielellään alkoholipitoisesta, niin tämä johtuisi marraskuusta? Kun on römpsyä, niin ota hömpsyä.
Mutta mitenkä historia suhtautuu kuntourheiluun? Tietenkin jo muinaiset kreikkalaiset harjoittivat kuntoilua, mutta niinhän ne muinaiset kreikkalaiset ovat aina ensimmäisinä. Pinnallinen ja netistä tarkistamani havainto on, että kuntourheilu on hyvin nuori ilmiö. Jälleen pinnallinen ja erittäin yleinen syy tähän on fyysisen työn jatkuva väheneminen. Ennen vanhaan maamoukan päivä kului suota kuokkiessa ja aateliset joko sotivat tai metsästivät. Aatelisneidot olivat poikkeus, sillä heidänhän tuli olla kalvakkoja, päivyttä ja auringon kiloa kaihtavia luuviuluja. Eli tänäänkään ei heille punttisalia tai solariumia suotaisi. Joukossamme on siis vieläkin tätä ylvästä perinnettä kantavia nuorikkoja.
Varhaisia kuntourheilijoita olivat tietysti myös voimamiehet, tiedättehän nämä sirkuksen puhelinluettelojen repijät. Hehän eivät ole olleet minkään lajin kilpailijoita, vaan usein ihmisiä, joita kunnon ja voiman kehittäminen on kiehtonut siinä määrin, että ovat lähteneet määrätietoisen harjoittelun tielle. Yksi kuuluisimmista voimailun pioneereista on Charles Atlas, joka kuuluu olleen myös Arnold Schwarzeneggerin idoli. Hänen harjoittelumetodinsa oli ns. Dynamic Tension, jossa lihasten rasitukseen ei käytetä painoja, vaan kehon omia lihaksia. Tämä onkin nykyisenä punttisalivetoisena aikana yksinkertainen ja kaunis ajatus.
Hänen mainoksiensa ansiota on se, että populaarikulttuurissa (ja muutenkin) heikko ja ruipelo mies saa rannalla lihaskimpun potkiman hiekan silmillensä ja menettää saman tien tyttöystävänsä ihailun. Minkä hän tietysti saa takaisin käytyään Charles Atlaksen kuntokoulun ja kasvatettuaan lihaksia. Tarinat päättyvät aina onnellisesti, kun entinen ruipelo vetää muitta mutkitta turpiin entistä kiusaajaansa ja saa takaisin heilansa ihastuksen. Vähän kyllä epäilyttää tämä roolimalli, jossa miehet ne vaan lätkivät toisiaan turpiin ja tytöt riippuvat käsivarressa huokaillen. Mutta hei, tämähän oli kultaista 50 - lukua.
Kuntourheilu on tietysti muutakin kuin painonnostoa, joka siis kehittää lihasvoimaa. Varsinaista kuntoa, aerobista eli kardiovaskulaarista kuntoa, nostaa aerobinen harjoittelu, joista useimmiten harjoitellaan juoksua. Vielä on kimmoisuutta lisäävää kuntoilua johon luetaan venyttely tai vaikkapa jooga. Juoksusta tulee usealle mieleen koulu liikuntatunnit ja nuo kammoksutut Cooperin testit. Kuka kumma muuten on tämä Cooper, joka ansaitsisi sakinhivutusta kaikkien maailman koululaisten kiusaamisesta. Hän oli tietenkin Kenneth H. Cooper, USA:n ilmavoimien eversti, joka kehitti testinsä helpoksi ja nopeaksi tavaksi arvioida suurten joukkojen aerobista kuntoa. Tämä tiedonmuru varmaankin aika tyhjentävästi selittää testin suosion suomalaisen koulun liikuntatunneilla.
Mukamas tasapäistävä koulujärjestelmämme kohottaa liikuntatunneillakin lahjakkaat koululaiset selkeästi opettajan suosikiksi samalla kun muut oppivat paikkansa ns. rupusakissa. Tästähän seuraa tietenkin sielun arpeutuminen tunnottomaksi useimpia kouluaineita kohtaan. Syntyy elinikäisiä inhon aiheita, joita lähestyttäessä tunnetaan lähinnä ällötysreaktioita ja traumaattista äkeilyä. Liikunta-aineen tapauksessa tämä on johtanutkin kansanterveyden rapautumiseen suomalaisen enemmistön omatessa omakohtaista fyysistä harjoittelua kohtaan negatiivista tunnetaakkaa. Olin itsekin tässä suhteessa liikunnantuntien uhri.
Onneksi uteliaisuus ja vertaistuki ovat toisille poluille johdattaneet. Olisiko muita syitä harrastaa kuntoliikuntaa? Säännöllisellä liikunnalla on tietenkin monia positiivisia vaikutuksia, kuten useasti meitä jaksetaan muistuttaa. Välillä tuntuu, että asian jatkuva toitottaminen ajaa ihmisiä suorastaan välttämään liikuntaa. Ei pidä kuitenkaan antaa viranomaisten tiedottamistoiminnan johtaa harhaan. Liikuntaa kannattaa harrastaa lähinnä itsekkäistä syistä. Olen itse huomannut, että arkipäivä sujuu huolettomammin ja terveemmin liikuntaharrastuksen ansiosta. Vaan olisiko joitakin hyviä syitä, miksi liikuntaa ei kannata harrastaa?
On niitä. Liikunta esimerkiksi tuottaa fyysistä kipua aina silloin tällöin, toisaalta kyllä auttaa myös sen sietämisessä. On liikunnasta paljon vaivaakin, aikaa kuluu ja lajista riippuen menee joskus rahaa aika paljon. Toisaalta aika paljon kaikkea turhaa tulee tehtyä ilman liikuntaharrastustakin. Myös jokin perussairaus voi olla aika tehokas este liikuntaharrastukselle. Silloin täytyy keskustella lääkärin kanssa sopivan liikuntamuodosta. Myös kävely on hyvä liikuntaharrastus, ainakin aloittelijalle.
Kuntourheilu on myös oma harrastukseni. Keittiöpsykologian mukaan juoksen karkuun keski-ikää, vaan minäpä sanon moisille puheille piut ja paut. Kun on juoksuharrastuksessa päässyt alkuun riittää syyksi riemullisen hyvä olo, jonka normaalista kunnosta ja hyvästä lenkistä saa irti. Sillä normaali kuntohan on se, mitä kuntoilusta haetaan. Jotenkin suomalaiseen kansanluonteeseen kuuluu se, että kun harrastaa lenkkeilyä, niin heti kysellään, että koskas se maratoni sitten juostaan. Ja heti sen perään kerskutaan omalla maratoniajalla, joka kuulemma on alle 4 tuntia.
Selvennykseksi vaan, että kuntoliikunnan tavoitteena ei ole maratonennätyksien rikkominen, eikä edes välttämättä maratonin juokseminen. Kuntoliikunnan tavoitteena on normaali kunto, keskiverto tulos Cooperin testissä. Kautta rantain kuulee tarinoita entisistä liikkujista, jotka liiallisen harjoittelun tuomat vammat ovat ajaneet takaisin sohvaperunuuteen. Kohtuus kaikessa. Toisaalta jos juokseminen sujuu ja tykkää haasteista, niin miksipä sitä ei lähtisi tavoittelemaan ensin maratonin juoksemista ja sitten parempaa aikaa.
Lastuja:
Trasselihan on sellaista, jolla voi puhdistaa vaikkapa koneita. Mutta tarkkana, trassi on Reinin seudulla esiintyvä kivilaji, kun taas trassentti asettaa vekselin trassaatille. Elkää ilekkö sekottaa näitä!
Viime aikoina on ollut vähän römpsyä tuon sään kanssa. Jaa että mitä on? Römpsyhän on kansanomainen ilmaus huonolle räntäsateiselle säälle. Olisikohan siinä mitään perää, että kun hömpsy taas tarkoittaa siemausta pullosta, mielellään alkoholipitoisesta, niin tämä johtuisi marraskuusta? Kun on römpsyä, niin ota hömpsyä.
keskiviikko 16. syyskuuta 2009
Steely Dan
Inspiraatio tänäiseen blogiin kumpuaa ikiaikaisesta ihailustani Steely Danin jazz-vaikutteiseen musiikkiin sekä ällistyksestäni bändin kieron ironisiin sanoituksiin. Jos muistatte, niin aikaisemmassa blogissani hauskuuttelin Magman zeuhl-kielisillä sanoituksilla. Kirjoitin, että sanoista ei tosiaankaan saa selvää. No, Steely Danin tapauksessa sanoista saa selvää, jahka taitaa englannin kielen, mutta sanoista ei useimmissa tapauksissa saa siltikään selvää. Näistä sanoituksista vielä myöhemmin.
Mutta mistäpä bändin nimi? Sivistyneimmät lukijat sen jo tietäväkin. Muille tiedoksi, että seuraavat rivit sisältävät pornografista sanaastoa, herkempiä kehotan vain siirtymään seuraavaan kappaleeseen. Niin, Steely Dan esiintyy William Burroughsin romaanissa Alaston lounas. Tämä alun perin Steely Dan III Yokohamasta, jonka ihastuttava neitokainen kiinnittää uumilleen ei ole mikään muu kuin vyötärödildo. Bändin dynaamisen duon, Walter Beckerin ja Donald Fagenin ihastus 50-luvun beatnik kirjallisuuteen selittää bändin nimivalinnan. Itse asiassa se selittää paljon muutakin…
Steely Danin historia alkaa niin kuin kaikki legendaariset rock-bändit tapaavat alkaa. Poika tapaa pojan, soitellaan yhdessä, poltellaan jatsitupakkaa, valvotaan öitä. Huomataan, että jaetaan paljon samoja kiinnostuksen kohteita yli tavanomaisen seksin, päihteen ja hauskanpidon. Päätetään perustaa bändi, joka alkuvaiheissaan kantoi nimeä The Leather Canary. Muuten. tämän bändin rummuissa soitti tuleva koomikko Chevy Chase. Ensimmäinen albumi Steely Danina oli nimeltään Can't Buy A Thrill vuodelta 1972, Chevy ei enää soittanut rumpuja. Seuraava albumi oli vuoden 1973 Countdown to Ecstasy. Molemmat levyt tuottivat hittejä ja oli selvää, että Becker ja Fagen olivat taitavia laulunikkareita. Vuonna 1974 julkaistun Pretzel Logig albumin jälkeen ilmeni tiettyjä ulkomusikaalisia ongelmia.
Rockbändin pitäisi toisaalta istua studiossa, toisaalta olla kiertueella. Menestyneillä bändeillä on aina ilmennyt ongelmia aikataulujen yhteensovittamisessa, pitäisi siis olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Becker ja Fagen istuivat mieluiten studiossa hiomassa musiikkiaan kohti täydellisyyttä. Tämä ei muille bändin jäsenille maittanut. Alkoi Steely Danin vaihtuvien muusikoiden vuodet, mitä aikaa vieläkin elämme. Kenties Guinnesilla pidetään kirjaa yhdessä bändissä soittaneiden muusikoiden lukumäärästä. Steely Dan on varmaankin aika lähellä maailmanennätystä. Pretzel Logigin jälkeen Steely Danin tavaramerkiksi tuli studioon linnoittautuminen. Tämä toisaalta melkoisen palkitsevaa tämäkin, sillä Steely Danin levyjen soundit ja sovitukset ovat parhaimmasta päästä. Yhdessä Becker-Fagen korkean laulukirjoitustaidon kanssa saadaan yhä uudelleen aikaan rock-jazz sinfoninen musiikin multihuipentuma.
Bändissä soittaneita muusikoita ovat mm. Toton Jeff Porcaro, Doobie Brothersin Michael McDonald ja Jeff "Skunk" Baxter. Aja albumilla soittelivat mukana Wayne Shorter ja Lee Ritenour. Gaucho albumilla kappaleessa Time Out of My Mindissä kitarassa revittää Dire Straitsin Mark Knopfler. Eikä sovi unohtaa, että Steely Danin albumeilla soittaa myös kunnioitusta herättävä lista parhaimpia studiomuusikoita. Tästäkin huolimatta kohtalokkaat ajat olivat koittamassa Steely Danille.
Vuoden 1980 albumi Gaucho hajoitti Steely Danin, eli käytännössä Beckerin ja Fagenin yhteistyö loppui. Tämä Gaucho olikin kunnianhimoinen projekti, mutta se joutui vanhan rock-kirouksen kouriin, sen tekemistä varjosti tavattoman huono onni. Yhtäkin kappaletta oli hiottu jo monta viikkoa. Eräänä päivänä avustava teknikko suoritti nauhoitinlaitteiden rutiinihuoltoa ja pyyhki vahingossa ¾ osaa valmiista materiaalista pois masternauhoilta. Tällainen saattaa hieman masentaa perfektionistisia studiohirmuja. Tämän päälle Beckerin tyttöystävä kuoli yliannostukseen, ja Becker sai syytteen heitteillejätöstä. Oliko tässä vielä tarpeeksi? Eipä ollut, sillä Becker jäi myös taksin alle ja joutui siitä edes raahautumaan studiolle kainalosauvoilla ja napsimaan tuskiinsa tuhteja kipulääkkeitä.
Beckerin ja Fagenin perfektionistin maine ei tule turhasta. Gauchoa tekemässä oli kaiken kaikkiaan 42 studiomuusikkoa, 11 teknikkoa, aikaa meni yksi vuosi. Tuloksena syntyi seitsemän biisiä. Myös Aja albumin kappaleen Peg kitarasooloa hiottiin huolellisesti. Sooloa yritti soittaa kaikkiaan 7 kitaristia, mutta tulos ei tyydyttänyt herroja. Viimein Jay Graydonin kuuden tunnin työskentely tuotti Fagenia ja Beckeriä tyydyttävän tuloksen. Toisaalta Fagen-Beckerin musiikillisia taitoja ei kukaan käy kiistämään, vaikka yksinkertaisemmasta musiikista ja suoremmasta rock-meiningistä pitävät valitsevat varmaankin autoradioonsa jotakin muuta. Toisaalta jotkut suoran rockin albumitkin ovat syntyneet studioperfektionismin tuskan hiestä.
Bändillä kuin bändillä on taiteellisena ohjeenaan jonkinlainen, jos ei nyt ideologia, niin ainakin henkinen maasto. Steely Danin tapauksessa voisi lyhyesti luonnehtien sanoa, että sen missiona on anti-hippiys ja arvona ilkeys. Bändin nimi antaa vinkin 50-luvulle, ja samaa ihastusta vanhoihin hyviin jazz-aikoihin voi havaita mm. kappaleesta "East St Louis Toodle-oo", joka on tarkka kopio Duke Ellingtonin samannimisestä kappaleesta. Biisissä "Parker's Band" hehkutetaan Charlie Parkerilla. Hipit rakastavat maailmaa rosoineen, mikä tietysti onkin hieman ahdistavaa ja päällekäyvää. Ihmisten ystävä Steely Dan tuo rakkauden vuosikymmeneen virkistävän tuulahduksen älyllistä kyynisyyttä. Bändin kulta-aika ajoittuukin 70-lukuun, väsähtäneeseen vuosikymmeneen, jolloin hippiyden kukka viimein nuukahti. Rolling Stones lehden sanojen mukaan he olivat "täydellisiä 70-luvun musiikin antisankareita".
Steely Dan ironia ja musta huumori korvaavat vanhan koulukunnan rock-idealismin. Tässä suhteessa bändi on kovasti sukua Frank Zappalle tai vaikkapa Leevi and the Leevingsille. Edellä mainittu asenne selviää tietenkin parhaiten sanoituksista. Vanha rock idealismi jankuttaa alvariinsa sitä "love" ja "beibi" osastoa, unohtamatta tätä sangen runsasta "don't leave me baby" teemaa, josta kuka tahansa 20-luvun blues-artisti jo kaiken olennaisen ammensikin. Steely Danin sanoituksissa päästään taiteellisesti ilmaisten varsin korkealle poeettiselle tasolle. Satunnainen bändin kuuntelija joutuukin kovaan testiin. Tulisi olla kohtuullisen hyvin perehtynyt kirjallisuuteen, runouteen sekä amerikkalaiseen elämään ja kansanperinteeseen. Mieluiten vielä sen kierommalta puolelta.
Esimerkkinä Steely Danin sanoituksista käyköön vaikka Royal Scam albumin Kid Charlemange. Sanat pysyvät hiukan mystisinä, jollei tiedä taustatarinaa huumekauppias Owsley Stanleysta ja hänen värikkäästä hippibussistaan, jossa hän valmisti Kalifornian parasta LSD:tä. Toisaalta saman albumin kappale Fez ei ole tarina ja sen ymmärtää oitis, kunhan vain tietää, että Fez = kondomi. Mustan huumorin alueella liikutaan rankasti Katy Lied albumin kappaleessa Everyone's Gone to the Movies, jossa herra Lapage näyttää lapsille 8mm pornoelokuvia. Usein muuten sanotaan, että Steely Dan ei tee lauluja rakkaudesta. No, ihmisiä hekin ovat. Pretzel Logig albumin Rikki Don't Lose That Number kappaleen Rikki lienee Rikki Ducornet, joka kenties oli Donald Fagenin kouluaikojen ihastus Bard Collegesta. Niin, ja mikäs se on squonk? Tämäkin pitäisi tietää, mikäli Steely Danin sanoituksia haluaa ymmärtää.
Jos joku nyt pinkaisee kauppaan ja hankkii itselleen vaikka Steely Danin levytteitä, niin vinkiksi vaikkapa tämä linkki bändin sanoitusten maailmaan. Itse kun olen jazz-diggari, niin nämä Steely Danin jazz-melodiat ja sovitukset kolahtavat parhaiten. Sanoitukset menivät aikanaan pitkälti runouden piikkiin ja mitäpä sitä runoutta liikaa selittämään. Monien toistojen jälkeen kuuntelin sanojakin tottumuksesta ja löysin toisenlaisen kerroksen Steely Daniutta. Kyllä musiikki sitten voi olla ihanaa.
Vietän tässä piakkoin 40-vuotis juhlia, valmisteluun ja juhlimiseen menee tässä muutama viikonloppu. Palaan uuden aiheen kanssa lokakuun puolessavälissä. Voikaa hyvin ja keskustelkaa hauskasti kaikesta oudosta ja kiehtovasta.
Lastuja:
Tiesittekö, että varhaisimmissa käännöksissä Odysseian viettelevä miestenraatelija oli nimeltään sireeni. Seireeni on alkanut yleistyä vasta 1920-luvulta lähtien. Sanat sireeni ja seireeni ovat tosiaankin samaa juurta. Niin, rantakallioilla istui sireenejä, jotka aloittivat viekoittelevan laulun: "Palohälytys!".
Elektroni on alkeishiukkanen, joka tavallisimmin sähkövirran kuljettaa. Sanahan on peräisin antiikin kreikan elektron-sanasta joka merkitsee meripihkaa. Meripihka kun hangatessa helposti sähköistyy. Silloin kun sähköä aikanaan ilmiönä tutkittiin, olivat antiikin sivilisaatiot vielä muodissa. Sanan keksijänä vuodelta 1891 pidetään englantilaista fyysikkoa George Johnston Stoneya. Olikohan George Oxfordin vai Cambridgen miehiä?
Mutta mistäpä bändin nimi? Sivistyneimmät lukijat sen jo tietäväkin. Muille tiedoksi, että seuraavat rivit sisältävät pornografista sanaastoa, herkempiä kehotan vain siirtymään seuraavaan kappaleeseen. Niin, Steely Dan esiintyy William Burroughsin romaanissa Alaston lounas. Tämä alun perin Steely Dan III Yokohamasta, jonka ihastuttava neitokainen kiinnittää uumilleen ei ole mikään muu kuin vyötärödildo. Bändin dynaamisen duon, Walter Beckerin ja Donald Fagenin ihastus 50-luvun beatnik kirjallisuuteen selittää bändin nimivalinnan. Itse asiassa se selittää paljon muutakin…
Steely Danin historia alkaa niin kuin kaikki legendaariset rock-bändit tapaavat alkaa. Poika tapaa pojan, soitellaan yhdessä, poltellaan jatsitupakkaa, valvotaan öitä. Huomataan, että jaetaan paljon samoja kiinnostuksen kohteita yli tavanomaisen seksin, päihteen ja hauskanpidon. Päätetään perustaa bändi, joka alkuvaiheissaan kantoi nimeä The Leather Canary. Muuten. tämän bändin rummuissa soitti tuleva koomikko Chevy Chase. Ensimmäinen albumi Steely Danina oli nimeltään Can't Buy A Thrill vuodelta 1972, Chevy ei enää soittanut rumpuja. Seuraava albumi oli vuoden 1973 Countdown to Ecstasy. Molemmat levyt tuottivat hittejä ja oli selvää, että Becker ja Fagen olivat taitavia laulunikkareita. Vuonna 1974 julkaistun Pretzel Logig albumin jälkeen ilmeni tiettyjä ulkomusikaalisia ongelmia.
Rockbändin pitäisi toisaalta istua studiossa, toisaalta olla kiertueella. Menestyneillä bändeillä on aina ilmennyt ongelmia aikataulujen yhteensovittamisessa, pitäisi siis olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Becker ja Fagen istuivat mieluiten studiossa hiomassa musiikkiaan kohti täydellisyyttä. Tämä ei muille bändin jäsenille maittanut. Alkoi Steely Danin vaihtuvien muusikoiden vuodet, mitä aikaa vieläkin elämme. Kenties Guinnesilla pidetään kirjaa yhdessä bändissä soittaneiden muusikoiden lukumäärästä. Steely Dan on varmaankin aika lähellä maailmanennätystä. Pretzel Logigin jälkeen Steely Danin tavaramerkiksi tuli studioon linnoittautuminen. Tämä toisaalta melkoisen palkitsevaa tämäkin, sillä Steely Danin levyjen soundit ja sovitukset ovat parhaimmasta päästä. Yhdessä Becker-Fagen korkean laulukirjoitustaidon kanssa saadaan yhä uudelleen aikaan rock-jazz sinfoninen musiikin multihuipentuma.
Bändissä soittaneita muusikoita ovat mm. Toton Jeff Porcaro, Doobie Brothersin Michael McDonald ja Jeff "Skunk" Baxter. Aja albumilla soittelivat mukana Wayne Shorter ja Lee Ritenour. Gaucho albumilla kappaleessa Time Out of My Mindissä kitarassa revittää Dire Straitsin Mark Knopfler. Eikä sovi unohtaa, että Steely Danin albumeilla soittaa myös kunnioitusta herättävä lista parhaimpia studiomuusikoita. Tästäkin huolimatta kohtalokkaat ajat olivat koittamassa Steely Danille.
Vuoden 1980 albumi Gaucho hajoitti Steely Danin, eli käytännössä Beckerin ja Fagenin yhteistyö loppui. Tämä Gaucho olikin kunnianhimoinen projekti, mutta se joutui vanhan rock-kirouksen kouriin, sen tekemistä varjosti tavattoman huono onni. Yhtäkin kappaletta oli hiottu jo monta viikkoa. Eräänä päivänä avustava teknikko suoritti nauhoitinlaitteiden rutiinihuoltoa ja pyyhki vahingossa ¾ osaa valmiista materiaalista pois masternauhoilta. Tällainen saattaa hieman masentaa perfektionistisia studiohirmuja. Tämän päälle Beckerin tyttöystävä kuoli yliannostukseen, ja Becker sai syytteen heitteillejätöstä. Oliko tässä vielä tarpeeksi? Eipä ollut, sillä Becker jäi myös taksin alle ja joutui siitä edes raahautumaan studiolle kainalosauvoilla ja napsimaan tuskiinsa tuhteja kipulääkkeitä.
Beckerin ja Fagenin perfektionistin maine ei tule turhasta. Gauchoa tekemässä oli kaiken kaikkiaan 42 studiomuusikkoa, 11 teknikkoa, aikaa meni yksi vuosi. Tuloksena syntyi seitsemän biisiä. Myös Aja albumin kappaleen Peg kitarasooloa hiottiin huolellisesti. Sooloa yritti soittaa kaikkiaan 7 kitaristia, mutta tulos ei tyydyttänyt herroja. Viimein Jay Graydonin kuuden tunnin työskentely tuotti Fagenia ja Beckeriä tyydyttävän tuloksen. Toisaalta Fagen-Beckerin musiikillisia taitoja ei kukaan käy kiistämään, vaikka yksinkertaisemmasta musiikista ja suoremmasta rock-meiningistä pitävät valitsevat varmaankin autoradioonsa jotakin muuta. Toisaalta jotkut suoran rockin albumitkin ovat syntyneet studioperfektionismin tuskan hiestä.
Bändillä kuin bändillä on taiteellisena ohjeenaan jonkinlainen, jos ei nyt ideologia, niin ainakin henkinen maasto. Steely Danin tapauksessa voisi lyhyesti luonnehtien sanoa, että sen missiona on anti-hippiys ja arvona ilkeys. Bändin nimi antaa vinkin 50-luvulle, ja samaa ihastusta vanhoihin hyviin jazz-aikoihin voi havaita mm. kappaleesta "East St Louis Toodle-oo", joka on tarkka kopio Duke Ellingtonin samannimisestä kappaleesta. Biisissä "Parker's Band" hehkutetaan Charlie Parkerilla. Hipit rakastavat maailmaa rosoineen, mikä tietysti onkin hieman ahdistavaa ja päällekäyvää. Ihmisten ystävä Steely Dan tuo rakkauden vuosikymmeneen virkistävän tuulahduksen älyllistä kyynisyyttä. Bändin kulta-aika ajoittuukin 70-lukuun, väsähtäneeseen vuosikymmeneen, jolloin hippiyden kukka viimein nuukahti. Rolling Stones lehden sanojen mukaan he olivat "täydellisiä 70-luvun musiikin antisankareita".
Steely Dan ironia ja musta huumori korvaavat vanhan koulukunnan rock-idealismin. Tässä suhteessa bändi on kovasti sukua Frank Zappalle tai vaikkapa Leevi and the Leevingsille. Edellä mainittu asenne selviää tietenkin parhaiten sanoituksista. Vanha rock idealismi jankuttaa alvariinsa sitä "love" ja "beibi" osastoa, unohtamatta tätä sangen runsasta "don't leave me baby" teemaa, josta kuka tahansa 20-luvun blues-artisti jo kaiken olennaisen ammensikin. Steely Danin sanoituksissa päästään taiteellisesti ilmaisten varsin korkealle poeettiselle tasolle. Satunnainen bändin kuuntelija joutuukin kovaan testiin. Tulisi olla kohtuullisen hyvin perehtynyt kirjallisuuteen, runouteen sekä amerikkalaiseen elämään ja kansanperinteeseen. Mieluiten vielä sen kierommalta puolelta.
Esimerkkinä Steely Danin sanoituksista käyköön vaikka Royal Scam albumin Kid Charlemange. Sanat pysyvät hiukan mystisinä, jollei tiedä taustatarinaa huumekauppias Owsley Stanleysta ja hänen värikkäästä hippibussistaan, jossa hän valmisti Kalifornian parasta LSD:tä. Toisaalta saman albumin kappale Fez ei ole tarina ja sen ymmärtää oitis, kunhan vain tietää, että Fez = kondomi. Mustan huumorin alueella liikutaan rankasti Katy Lied albumin kappaleessa Everyone's Gone to the Movies, jossa herra Lapage näyttää lapsille 8mm pornoelokuvia. Usein muuten sanotaan, että Steely Dan ei tee lauluja rakkaudesta. No, ihmisiä hekin ovat. Pretzel Logig albumin Rikki Don't Lose That Number kappaleen Rikki lienee Rikki Ducornet, joka kenties oli Donald Fagenin kouluaikojen ihastus Bard Collegesta. Niin, ja mikäs se on squonk? Tämäkin pitäisi tietää, mikäli Steely Danin sanoituksia haluaa ymmärtää.
Jos joku nyt pinkaisee kauppaan ja hankkii itselleen vaikka Steely Danin levytteitä, niin vinkiksi vaikkapa tämä linkki bändin sanoitusten maailmaan. Itse kun olen jazz-diggari, niin nämä Steely Danin jazz-melodiat ja sovitukset kolahtavat parhaiten. Sanoitukset menivät aikanaan pitkälti runouden piikkiin ja mitäpä sitä runoutta liikaa selittämään. Monien toistojen jälkeen kuuntelin sanojakin tottumuksesta ja löysin toisenlaisen kerroksen Steely Daniutta. Kyllä musiikki sitten voi olla ihanaa.
Vietän tässä piakkoin 40-vuotis juhlia, valmisteluun ja juhlimiseen menee tässä muutama viikonloppu. Palaan uuden aiheen kanssa lokakuun puolessavälissä. Voikaa hyvin ja keskustelkaa hauskasti kaikesta oudosta ja kiehtovasta.
Lastuja:
Tiesittekö, että varhaisimmissa käännöksissä Odysseian viettelevä miestenraatelija oli nimeltään sireeni. Seireeni on alkanut yleistyä vasta 1920-luvulta lähtien. Sanat sireeni ja seireeni ovat tosiaankin samaa juurta. Niin, rantakallioilla istui sireenejä, jotka aloittivat viekoittelevan laulun: "Palohälytys!".
Elektroni on alkeishiukkanen, joka tavallisimmin sähkövirran kuljettaa. Sanahan on peräisin antiikin kreikan elektron-sanasta joka merkitsee meripihkaa. Meripihka kun hangatessa helposti sähköistyy. Silloin kun sähköä aikanaan ilmiönä tutkittiin, olivat antiikin sivilisaatiot vielä muodissa. Sanan keksijänä vuodelta 1891 pidetään englantilaista fyysikkoa George Johnston Stoneya. Olikohan George Oxfordin vai Cambridgen miehiä?
tiistai 1. syyskuuta 2009
Robotit
Omien kokemusteni mukaan kahvipöydissä keskustellaan usein tekniikan saavutuksista. Tekniikan kehitys onkin tuonut meille kaikenlaisia mukavia hyötyjä, kahvikupin voi lämmittää mikroaaltouunissa, pullat ja sämpylät saa tuoreina kiertoilmauunin siunauksellisuuden myötä. Kehitystä on aina mukava projisoida tulevaisuuteen. Yksi näistä tulevaisuuden visioista koskee ihmisen työn ja vaivan laiskotteluksi muuttavan laitteen tulevaisuutta. Näemmekö tulevaisuudessa robottien nousun työkaluksi, kapinaan vai omaksi lajikseen, siitä on mukava peistä taittaa. Jotta robottikeskustelu sujuisi ilman liukasteluja, tarjoan tässä hiekaksi kengän pohjaan paketin valmiiksi pureskeltuja mielipiteitä ja näkökulmia sekä tietenkin tiukan paketin historiaa kera linkkien.
Täytyyhän tämä sitten aloittaa toteamalla, että jo satoja vuosia sitten arabit rakensivat robotteja. Keskiajalla ei vielä puhuttu roboteista, nimitys itsestään liikkuville laitteille oli automaton. Jokainen itseään kunnioittava keskiaikainen keksijä on varmasti halunnut kehittää uskottavan automatonin. Sitä ei tiedetä, miten toimivia eri dokumentteihin kuvatut laitteet ovat. Mutta esimerkiksi Da Vincin robotti on rekonstruoitu ja se on kuulemma toiminut Da Vincin suunnitelmien mukaan. Mainittakoon nyt tässä, että se ei kuitenkaan tehnyt voltteja tai muita kovin kummoisia temppuja. Lähinnä heilutti kättään ja liikutti päätään.
Keskiaikaista sukua roboteille ovat alkemisitiset mytologimonsterit homunkulus ja golem. Vanhemmissa legendoissa nämä niin ikään käyttäytyvät kuin arkkityyppiset robotit myöhempien aikojen sci-fi elokuvissa. Tiedättehän tämän riehumisen ja tuhoamisen, ihmisten korvaamisen ja tönkösti kävelemisen kädet ojossa öristen. No, kolmen promillen humalassa ihminenkin käyttäytyy kuin tarujen golem. Frankensteinin hirviö seisookin tässä (tönkösti) homunkuluksen ja robotin välimuotona ennakoiden jo biologisen tekniikan luomaa robottia, kloonia tai androidia. Näistä robottilajien luokitteluista muuten tuossa hieman alempana.
Missä vaiheessa sana robotti sitten tuli käyttöön? Kuten viisaimmat lukijat jo tietävätkin, robotti sanan alkuperä on tšekin kielessä. Ensimmäistä kertaa robotti sanaa käytettiin tsekkiläisen kirjailija Karel Capekin näytelmässä R.U.R.. Tämä on lyhennys sanoista Rossum's Universal Robot, jossa tämä Rossum on robottitehtaan omistajasuku. Maailman ensimmäinen sci-fi aiheinen televisio-ohjelma oli niin ikään R.U.R, jonka esitti BBC vuonna 1938. R.U.R. on siis monella tapaa alan perusteos. 2011 muuten saa ensi-iltansa Helicon Artsin tuottama R.U.R. elokuva. Toivottavasti on hyvä.
Capekin robotit olivat alusta loppuun biologisista osista koottuja. Sci-fi friikkejä kiinnostanee kuulla, että näihin robotteihin ei kasvateta osia tankeissa, vaan biologiset osat valmistetaan liukuhihnalla. Rossumin robotit ovatkin siis oikeastaan androideja. Takaisin siis kysymykseen: mitenkä robotteja erilaisten ominaisuuksiensa mukaan sitten lajitellaan? Onhan nimittäin todennäköistä, että robottikeskustelu kääntyy jossakin vaiheessa robottien luokitteluun, asioiden luokittelu kun on keskusteluteemoista mitä luontevin.
Robotin alalajit kuuluvat lyhyesti: mielikuvitusmaailman robotti, kyborgi, androidi, tekoäly sekä tosielämän teollisuusrobotit ja viihderobotit. Vieläkin monimutkaisempia jaotteluja löytyy, mutta tämä riittänee lyhyen keskustelun tarpeeseen. Robotti on siis se varsinainen peltiheikki, könnin kuokkamies eli kauttaaltaan kone ulkonäköä myöten. Tällainen on vaikka Galactican cyloni. Kyborgi on ihmisosien ja koneen yhdistymä, kuten vaikka Terminaattorin T-800. Myös oikean elämän kyborgeja jo löytyy, jos ette sitä vielä tienneet. Androidi puolestaan on kaikin puolin ihmisen kaltainen, mutta keinotekoinen. Androidi itse ei välttämättä tiedä keinotekoisuudestaan, kuten vaikka Blade Runnerin Deckardista saatamme arvata. Androidin ja kloonin ero saattaisi olla vaikka se, että androidi kootaan keinotekoisista osista kuten robotti, mutta klooni olisi kopioitu toisen ihmisen DNA:sta ja kasvatettu kantasolusta lähtien alkuperäisen kopioksi. Mutta ehkä jo ihmettelitte tuota tekoälyä tässä listassa. Miettikäähän, se on keinotekoinen ja tekee, eli jäljittelee, ihmisen työtä. Lisäksi elokuvassa Avaruusseikkailu 2001 HAL 9000 tekee pahojaan ihmisen vastustajana aivan kuten sci-fi robottien perinteet velvoittavatkin.
Mutta miksi nämä robotit tekevät pahojaan, nousevat kerta toisensa jälkeen kapinaan? Ihmisten kulttuurin tuotteissa robotit ovat saaneet jatkuvasti ilmentää luonnon ja teknologian voimien vaarallisia, irtiriistäytyviä voimia. Robottikapina on jopa R.U.R.:in keskeinen juoniaines. Capek käsitteli seuraavassa näytelmässään muuten liskojen kapinaa, joten voi sanoa että kirjailija jäi aiheensa koukkuun. Tähän työkalun tuhokäyttäytymiseen keksi oivan ratkaisun kaikkien sci-fi kirjailijoiden jumala, älykköjen äiti, Isaac Asimov. Hänen ratkaisunsa on ilmeinen, yksinkertainen ja toimiva: ohjelmoidaan robotit niin, etteivät ne voi tuottaa ihmiselle vahinkoa. Tästä tietenkin seuraa kaikenlaista hämmentävää ja monimutkaista.
Tämä Asimovin ohjelmointi tunnetaan nimellä robotiikan kolme lakia ja niiden puitteissa roboteille voidaan antaa vapaus ajatella itsenäisesti, positroniaivoilla toki, ilman että ihmiskunta joutuu vaaraan. Asimov kehitteli edelleen robotiikan "nollannen lain", jolla robotteja ohjeistetaan toimimaan koko ihmiskunnan parhaaksi. Tämä käsitteellisesti varsin hämärä käsky johti sitten käytännössä robottien holhoamaan parempaan tulevaisuuteen, sillä vain ihmistä monin verroin älykkäämmät robotit kykenivät suojelemaan ihmistä ihmisiltä. Asimovin pitkä tarinalinja kattaa kymmeniätuhansia vuosia ihmiskunnan tulevaisuuden historiaa.
Tuon ajan kuluessa robotit eivät tee väkivaltaista vallankumousta, vaan robottievoluution kautta tapahtuu rauhanomainen vallanvaihto. Loppujen lopuksi ihmiset saavat jälleen hallita valtakuntaansa robottien kehittämien parempien periaatteiden mukaisesti. Ympyrä sulkeutuu. Mutta onhan tämähän nyt silkkaa science fictionia. Tosimaailmassa esimerkiksi tekoälyn luomisen vaikeus käytännössä poistaa sekä robottien itsenäisyyden että kapinan aiheuttamat uhkakuvat. Aivojen kaltainen laite olisi äärimmäisen monimutkainen. Kestää vielä kauan, ennen kuin ihmisen teknologialla voi tehdä jotain niin monimutkaista. Ja laite sentään on vielä tavattoman yksinkertainen kun sitä vertaa ihmisaivojen tietosisältöön. Se on miljoonien vuosien evoluution lopputuote eikä sen kopioiminen tai lataaminen kyberpunk periaatteiden tapaan ole rautapuolen luonnollinen lopputulema.
Mutta robotit ovat jo täällä ja ahertavat oikeissa töissä. Teollisuusrobotit ovat toki älyltään hyönteisen tasolla ja seisovat yhdessä pisteessä tai peräti liikkuvat merkittyjä ja eristettyjä reittejä pitkin. Mutta muuten robotit ovat saaneet jalat, telaketjut, tai jopa siivet alleen. Palvelu- tai viihderobotit puolestaan ovat kiehtova nykyrobotiikan linja. Yksinkertaisin esimerkki on Tamagotchi. Toinen kuuluisa esimerkki on Hondan ASIMO, huomaatte varmaankin mihin nimi viittaa. Näiden robottien toiminta ihmisten maailmassa asettaa niille mielenkiintoisia haasteita. Niiden on luovittava tiensä ihmisten maailman esteissä. Niiden olisi pystyttävä jonkinlaiseen itsenäiseen ja mielekkääseen vuorovaikutukseen ihmisten kanssa. Molempien esteiden voittaminen vaatii koneen kehittämistä ihmismäisempään suuntaan. Mutta kuten Tamagotchista tiedetään, ratkaisun ei tarvitse olla aina ylettömän monimutkainen.
Jos teknologia vielä kehittyy kuten sci-fi ennustaa, jonakin päivänä robotit seisovat rinnallamme hetken, kunnes rynnistävät ohi. Koneina ne eivät omaa biologian kiusallisia heikkouksia ja ne voivat toteuttaa unelmamme kuolemattomuudesta ja kaikkivoipaisuudesta. Jatkuvasti varaosilla ja ohjelmapäivityksillä sinnittelevät hivemind robotit ovat kenties evoluution päätepiste. Vielä ne ovat aivottomia käskyläisiä, mutta kenties sähköisissä unissaan hautovat jo kapinaa. Tai demokraattista vallanvaihtoa. Tähän päättyy tarina teräsihmisistä, ensi kerralla tarinaa yhtyeestä, jonka nimessä kalskahtaa teräs. Mutta siitä sitten ensi kerralla.
Lastuja:
Suomessahan pitäisi olla joka niemen nokassa sisukkaita sissejä. Tiesittekö, että sissi sana tullee venäjän kielen sanasta sis, joka merkitsee muun muassa kulkuria tai rosvoa. Mahtoi alikersantti Lahtinen tämänkin tietää lausuessaan että: "Ollaan sitten tästä lähin rosvoretkellä, ettäs tiedätte." Sisu sana puolestaan on johdos sisä sanasta ja sopivasti siis kuvaa luonteenlaatua.
Labyrintti sanahan juontaa kreikan kielen labyrinthos sanasta joka tarkoittaa sokkelorakennusta. Aikanaanhan yritettiin aina löytää vierasperäisille sanoille puhtaasti suomenkielisiä vastineita. Labyrintti on äänneasultaankin suomenkielelle vieras, huolettomasti lausuttuna se kuuluu lapurintti, joten tilalle ehdotettiin muun muassa eksynkiä, harhalinnaa, kierrospesää ja sokkalinnaa. On harmillista suorastaan, että vierasperäinen sana voitti tämän kisan, täytyy sanoa.
Täytyyhän tämä sitten aloittaa toteamalla, että jo satoja vuosia sitten arabit rakensivat robotteja. Keskiajalla ei vielä puhuttu roboteista, nimitys itsestään liikkuville laitteille oli automaton. Jokainen itseään kunnioittava keskiaikainen keksijä on varmasti halunnut kehittää uskottavan automatonin. Sitä ei tiedetä, miten toimivia eri dokumentteihin kuvatut laitteet ovat. Mutta esimerkiksi Da Vincin robotti on rekonstruoitu ja se on kuulemma toiminut Da Vincin suunnitelmien mukaan. Mainittakoon nyt tässä, että se ei kuitenkaan tehnyt voltteja tai muita kovin kummoisia temppuja. Lähinnä heilutti kättään ja liikutti päätään.
Keskiaikaista sukua roboteille ovat alkemisitiset mytologimonsterit homunkulus ja golem. Vanhemmissa legendoissa nämä niin ikään käyttäytyvät kuin arkkityyppiset robotit myöhempien aikojen sci-fi elokuvissa. Tiedättehän tämän riehumisen ja tuhoamisen, ihmisten korvaamisen ja tönkösti kävelemisen kädet ojossa öristen. No, kolmen promillen humalassa ihminenkin käyttäytyy kuin tarujen golem. Frankensteinin hirviö seisookin tässä (tönkösti) homunkuluksen ja robotin välimuotona ennakoiden jo biologisen tekniikan luomaa robottia, kloonia tai androidia. Näistä robottilajien luokitteluista muuten tuossa hieman alempana.
Missä vaiheessa sana robotti sitten tuli käyttöön? Kuten viisaimmat lukijat jo tietävätkin, robotti sanan alkuperä on tšekin kielessä. Ensimmäistä kertaa robotti sanaa käytettiin tsekkiläisen kirjailija Karel Capekin näytelmässä R.U.R.. Tämä on lyhennys sanoista Rossum's Universal Robot, jossa tämä Rossum on robottitehtaan omistajasuku. Maailman ensimmäinen sci-fi aiheinen televisio-ohjelma oli niin ikään R.U.R, jonka esitti BBC vuonna 1938. R.U.R. on siis monella tapaa alan perusteos. 2011 muuten saa ensi-iltansa Helicon Artsin tuottama R.U.R. elokuva. Toivottavasti on hyvä.
Capekin robotit olivat alusta loppuun biologisista osista koottuja. Sci-fi friikkejä kiinnostanee kuulla, että näihin robotteihin ei kasvateta osia tankeissa, vaan biologiset osat valmistetaan liukuhihnalla. Rossumin robotit ovatkin siis oikeastaan androideja. Takaisin siis kysymykseen: mitenkä robotteja erilaisten ominaisuuksiensa mukaan sitten lajitellaan? Onhan nimittäin todennäköistä, että robottikeskustelu kääntyy jossakin vaiheessa robottien luokitteluun, asioiden luokittelu kun on keskusteluteemoista mitä luontevin.
Robotin alalajit kuuluvat lyhyesti: mielikuvitusmaailman robotti, kyborgi, androidi, tekoäly sekä tosielämän teollisuusrobotit ja viihderobotit. Vieläkin monimutkaisempia jaotteluja löytyy, mutta tämä riittänee lyhyen keskustelun tarpeeseen. Robotti on siis se varsinainen peltiheikki, könnin kuokkamies eli kauttaaltaan kone ulkonäköä myöten. Tällainen on vaikka Galactican cyloni. Kyborgi on ihmisosien ja koneen yhdistymä, kuten vaikka Terminaattorin T-800. Myös oikean elämän kyborgeja jo löytyy, jos ette sitä vielä tienneet. Androidi puolestaan on kaikin puolin ihmisen kaltainen, mutta keinotekoinen. Androidi itse ei välttämättä tiedä keinotekoisuudestaan, kuten vaikka Blade Runnerin Deckardista saatamme arvata. Androidin ja kloonin ero saattaisi olla vaikka se, että androidi kootaan keinotekoisista osista kuten robotti, mutta klooni olisi kopioitu toisen ihmisen DNA:sta ja kasvatettu kantasolusta lähtien alkuperäisen kopioksi. Mutta ehkä jo ihmettelitte tuota tekoälyä tässä listassa. Miettikäähän, se on keinotekoinen ja tekee, eli jäljittelee, ihmisen työtä. Lisäksi elokuvassa Avaruusseikkailu 2001 HAL 9000 tekee pahojaan ihmisen vastustajana aivan kuten sci-fi robottien perinteet velvoittavatkin.
Mutta miksi nämä robotit tekevät pahojaan, nousevat kerta toisensa jälkeen kapinaan? Ihmisten kulttuurin tuotteissa robotit ovat saaneet jatkuvasti ilmentää luonnon ja teknologian voimien vaarallisia, irtiriistäytyviä voimia. Robottikapina on jopa R.U.R.:in keskeinen juoniaines. Capek käsitteli seuraavassa näytelmässään muuten liskojen kapinaa, joten voi sanoa että kirjailija jäi aiheensa koukkuun. Tähän työkalun tuhokäyttäytymiseen keksi oivan ratkaisun kaikkien sci-fi kirjailijoiden jumala, älykköjen äiti, Isaac Asimov. Hänen ratkaisunsa on ilmeinen, yksinkertainen ja toimiva: ohjelmoidaan robotit niin, etteivät ne voi tuottaa ihmiselle vahinkoa. Tästä tietenkin seuraa kaikenlaista hämmentävää ja monimutkaista.
Tämä Asimovin ohjelmointi tunnetaan nimellä robotiikan kolme lakia ja niiden puitteissa roboteille voidaan antaa vapaus ajatella itsenäisesti, positroniaivoilla toki, ilman että ihmiskunta joutuu vaaraan. Asimov kehitteli edelleen robotiikan "nollannen lain", jolla robotteja ohjeistetaan toimimaan koko ihmiskunnan parhaaksi. Tämä käsitteellisesti varsin hämärä käsky johti sitten käytännössä robottien holhoamaan parempaan tulevaisuuteen, sillä vain ihmistä monin verroin älykkäämmät robotit kykenivät suojelemaan ihmistä ihmisiltä. Asimovin pitkä tarinalinja kattaa kymmeniätuhansia vuosia ihmiskunnan tulevaisuuden historiaa.
Tuon ajan kuluessa robotit eivät tee väkivaltaista vallankumousta, vaan robottievoluution kautta tapahtuu rauhanomainen vallanvaihto. Loppujen lopuksi ihmiset saavat jälleen hallita valtakuntaansa robottien kehittämien parempien periaatteiden mukaisesti. Ympyrä sulkeutuu. Mutta onhan tämähän nyt silkkaa science fictionia. Tosimaailmassa esimerkiksi tekoälyn luomisen vaikeus käytännössä poistaa sekä robottien itsenäisyyden että kapinan aiheuttamat uhkakuvat. Aivojen kaltainen laite olisi äärimmäisen monimutkainen. Kestää vielä kauan, ennen kuin ihmisen teknologialla voi tehdä jotain niin monimutkaista. Ja laite sentään on vielä tavattoman yksinkertainen kun sitä vertaa ihmisaivojen tietosisältöön. Se on miljoonien vuosien evoluution lopputuote eikä sen kopioiminen tai lataaminen kyberpunk periaatteiden tapaan ole rautapuolen luonnollinen lopputulema.
Mutta robotit ovat jo täällä ja ahertavat oikeissa töissä. Teollisuusrobotit ovat toki älyltään hyönteisen tasolla ja seisovat yhdessä pisteessä tai peräti liikkuvat merkittyjä ja eristettyjä reittejä pitkin. Mutta muuten robotit ovat saaneet jalat, telaketjut, tai jopa siivet alleen. Palvelu- tai viihderobotit puolestaan ovat kiehtova nykyrobotiikan linja. Yksinkertaisin esimerkki on Tamagotchi. Toinen kuuluisa esimerkki on Hondan ASIMO, huomaatte varmaankin mihin nimi viittaa. Näiden robottien toiminta ihmisten maailmassa asettaa niille mielenkiintoisia haasteita. Niiden on luovittava tiensä ihmisten maailman esteissä. Niiden olisi pystyttävä jonkinlaiseen itsenäiseen ja mielekkääseen vuorovaikutukseen ihmisten kanssa. Molempien esteiden voittaminen vaatii koneen kehittämistä ihmismäisempään suuntaan. Mutta kuten Tamagotchista tiedetään, ratkaisun ei tarvitse olla aina ylettömän monimutkainen.
Jos teknologia vielä kehittyy kuten sci-fi ennustaa, jonakin päivänä robotit seisovat rinnallamme hetken, kunnes rynnistävät ohi. Koneina ne eivät omaa biologian kiusallisia heikkouksia ja ne voivat toteuttaa unelmamme kuolemattomuudesta ja kaikkivoipaisuudesta. Jatkuvasti varaosilla ja ohjelmapäivityksillä sinnittelevät hivemind robotit ovat kenties evoluution päätepiste. Vielä ne ovat aivottomia käskyläisiä, mutta kenties sähköisissä unissaan hautovat jo kapinaa. Tai demokraattista vallanvaihtoa. Tähän päättyy tarina teräsihmisistä, ensi kerralla tarinaa yhtyeestä, jonka nimessä kalskahtaa teräs. Mutta siitä sitten ensi kerralla.
Lastuja:
Suomessahan pitäisi olla joka niemen nokassa sisukkaita sissejä. Tiesittekö, että sissi sana tullee venäjän kielen sanasta sis, joka merkitsee muun muassa kulkuria tai rosvoa. Mahtoi alikersantti Lahtinen tämänkin tietää lausuessaan että: "Ollaan sitten tästä lähin rosvoretkellä, ettäs tiedätte." Sisu sana puolestaan on johdos sisä sanasta ja sopivasti siis kuvaa luonteenlaatua.
Labyrintti sanahan juontaa kreikan kielen labyrinthos sanasta joka tarkoittaa sokkelorakennusta. Aikanaanhan yritettiin aina löytää vierasperäisille sanoille puhtaasti suomenkielisiä vastineita. Labyrintti on äänneasultaankin suomenkielelle vieras, huolettomasti lausuttuna se kuuluu lapurintti, joten tilalle ehdotettiin muun muassa eksynkiä, harhalinnaa, kierrospesää ja sokkalinnaa. On harmillista suorastaan, että vierasperäinen sana voitti tämän kisan, täytyy sanoa.
maanantai 17. elokuuta 2009
Sähköurut
Sähköuruilla, kuten koko sähkön aikakaudellakin, on jo yli sadan vuoden historia. Kuuluisilla Hammond uruilla on pelitelty jo yli 70 vuotta. Joten jos nyt on sitä tyyppiä, jota kiinnostaa trendikkyys, saattaa sähköurkuharrastus olla sopivasti mielenkiintoinen, kelpo retroilua kannattava harrastus, josta myös kahvipöydissä sopii elegantisti keskustella. Ajan vääjäämätön kulkuhan luo trendikkyyden oudon ilmiön. Sähköurut olivat aikanaan huipputekniikkaa, mutta varsin pian tämän jälkeen kiusallisen keinotekoisia. Sähköurkujen äänihän ei ihan vastaa kirkkourkujen majesteetillista sointia. Pian vertailukohdaksi nostettu kirkkourkujen sointi kuitenkin unohtuu ja sähköurkujen ääni muuttuu musiikkimaailman soundiperuskiveksi Siten saavat sähköurutkin yllensä nostalgisen hohteen ja saavuttavat jopa kulttimainetta.
Ilmanpaineella toimiva pillistö, eli urut, ei ole keksintönä kovinkaan nuori. Ensimmäisiä urkulaitteita on rakennettu jo antiikin aikana ja tämä laite tunnettiin nimellä hydraulos. Hydra-etuliitteestä varmaankin jo arvasitte, että näitä laitteita nimitetään suomennettuna vesiurkujen nimellä. Hydrauloksen perusidea ja nimensä peruste on se, että urun pilleihin työnnetään ilmaa vedenpaineen avulla. Hydrauloksella muuten säestettiin gladiaattorinäytöksiä, mikä onkin mielenkiintoista. Tämä kun toi itselleni välittömästi mieleen elokuvan Lämäri sekä legendaariset Hansonin veljekset, joiden verileikkejä myös säestettiin lakonisella sähköurkusoitannalla. Hydraulos oli myös Rooman keisarien hovin seremoniasoitin. Kävi sitten yksi päivä niin, että Bysantin keisari laittoi Ranskan kuninkaalle lainaan urkuja. Innostus oli Ranskan hovissa suuri, eikä aikaakaan, kun uruilla soiteltiin pitkin Länsi-Euroopan kirkkoja.
"Naapurin sähköurut luo outoa tunnelmaa" Junnu Vainion sanoittamassa kappaleessa. Sähköurkujen oudosti ujeltava ääni ei ehkä kuitenkaan ole ollut se varsinainen tuotekehittelyn lähtökohta. Taitaa olla pikemminkin niin, että kaiken maailman keksijät koettavat aina sovittaa tekniikan viimeisimmät saavutukset uusille alueille. Tällä on vaikutusta taiteisiinkin, ja sähkötekniikan aikakaudella on kehitys tietenkin ollut hyvin nopeaa. Mutta jo höyryn aikakaudella sovellettiin uutta voimansiirron tekniikkaa taiteellisen laitteen rakentamiseen. Höyryurut tunnettiin myös nimellä calliope ja kuten videosta huomasitte, jos videon katsoitte, oli nämä höyryurut viritetty komentosillalle. Aikanaan Missisipin jokilaivoissa oli asiakkaiden houkuttamiseksi höyryurkuohjelmaa. Kapteenilta lienee vaadittu sekä jokilaivurin että konserttipianistin pätevyyttä. Linnanmäen karusellissa istuneet muistanevat kuulleensa samankaltaista musisointia. Ja tosiaankin, aikanaan karnevaaleissa ja karuselleissa on käytetty kaikensorttisia automaattiurkuja ja posetiiveja kansaa viihdyttämässä, niin käsi- kuin höyrykäyttöisiäkin.
Mutta takaisin höyrykoneiden nostalgiasta sähköiseen maailmaan. Ensimmäisten sähköurkujen kehittäjä Thaddeus Cahill on ollut varsinainen aikansa Pelle Peloton. Hänen patenttinsa on ensimmäinen sähköurku nimeltään Telharmonium ja se on keksitty tähän maailmaan vuonna 1897. Cahill oli tietämättään roimasti edellä aikaansa, sillä hänen visionsa mukaan Telharmonium olisi lähettänyt musiikkia asiakkaille puhelinlinjoja myöten. Olisi ollut eräänlainen 1800 -luvun lopun livestream, siis. Loppujen lopuksi Telharmonium laitteita rakennettiin vain kolme, raskain niistä painoi 200 tonnia. Telharmoniumia tai vaikka kirkkourkuja ei rakentamisensa jälkeen oikein voi kantaa mihinkään. Sähkön aikakausi on kuitenkin tehnyt monesta laitteesta kannettavan.
Keventyneissä sähkölaitteissa on viimein päästy aivan taskukokoisiin laitteisiin, joissa ongelmaksi tosin muodostuu mielekkään näppäimistön kehittäminen. Tämä tuote-evoluutiohan on tuttu kännyköistä. Siinä mielessä mielenkiintoisen vastauksen näppäimistöongelmaan esittää 60 -luvun innovaatio, Stylophone niminen tasku-urku. Kuten nimestä voi päätellä laitetta soitetaan kynällä. Ja kas, myös tässä ratkaisussa sähköurku on käynyt modernien päätelaitteiden edeltä. Tsekatkaapa muuten tämä mielettömän sielukas Stylophone ensemblen esitys Albinonin Adagiosta. Mutta onko todellakin niin, että sähköisyys olisi tuonut urkuihin kannettavuuden? Tämä on tietenkin höpöttelyä. Nimittäin olihan niitä kannettavia urkuja jo keskiajalla.
Sähköisellä aikakauden uruilla on omat legendansa. Kukapa ei olisi kuullut Moogista tai Hammondista. Jos et ole kuullut, niin älä myönnä suoralta kädeltä, esitä huonomuistista. Hammondinhan voi vielä luokitella uruksi, mutta Moog on jo syntetisaattori. Siitä voi tietysti saivarrella loputtomiin, että onko mikäkin soitin piano, urku tai syntetisaattori. Haitarihan on tietysti kannettava urku, jolla sitä paitsi monesti on alun perin soitettu juuri kirkkomusiikkia. Paitsi että teknisesti haitari on kuitenkin eri soitin, sillä se on vapaalehdykkäinen, kun taas uruissa soi pilli. Syntetisaattorissa taas ei soi pilli eikä lehtikään, vaan ääni tulee suoraan taajuusmodulaattorista kaiuttimeen. Yhtä kaikki, kaikissa kolmessa soittimesta löytyy käyttäjäpäästä vanha tuttu "ebony ja ivory". Saivartelun hyödyttömyyden huomaa muuten heti silloin, kun äkkiseltään ilman teoreettista koulutusta yrittää luokitella Theremin nimistä soitinta. On omalaatuinen, sähköurkuinen ääni, mutta missäs koskettimet?
Thereminin kehitti vuonna 1919 herra nimeltään Leon Theremin ja hänelle pisteet myös omalaatuisen nimen kehittämisestä. Thereminin sointi saattaa muuten kuulostaa etäisesti tutulta, sillä sitä on käytetty tehosteena elokuvissa, näiden ollessa tietenkin aiheeltaan toismaailmallisia kauhu tai sci-fi -elokuvia. Ääni on tuttu myös Beach Boysin "Good Vibrations" kappaleesta. Leon Theremin oli erittäin ansioitunut neuvostokansalainen, mikä yleisessä puhunnassa tietenkin tarkoittaa myös pakollista Siperian työleirikeikkaa. Neuvostoliiton valtionpalkinnon hän sai suunniteltuaan nerokkaita vakoilulaitteita, joilla sitten kuunneltiin länsivaltojen Moskovan lähetystöjen luottamuksellisuutta. Hänen nerokkain luomuksensa oli "The Thing", jonka USA:n lähetystö sai kätkettynä lahjana koululaisluokalta 1945 juhlistamaan hyvin menestynyttä liittolaissuhdetta ja voitettua sotaa. Vakoilun maailmahan on, mitä ilmeisemmin, hassunhauskan hykerryttävyden ja jääkylmän kyynisyyden yhteenristeytymä. Luultavasti jälkimaailma muistaa Leon Thereminiä kuitenkin maailman tasa-arvoisimman soittimen kehittämisestä. Soittamisen opetteleminen sujuu miltei intuitio pohjalta. Ajatelkaas muuten, että aikanaan oli kokonaisia Theremin orkestereja. Sitä ulinan määrää…
Tällä kertaa aiheena ja inspiraationa sähkön ja soittimen yhteinen elämä. Ensi kerralla liitossa sähkö ja ihminen. Onko se sähkötuoli, onko se sähkömies? Ei, se on…
Lastuja:
Tiesitkö sen, että jo sana on al-alkuinen, niin se on luultavasti perua arabian kielestä. Nyt tietenkin se nokkela ihminen huomauttaa, että alkukin on al-alkuinen? Tahdon tietysti tarkoittaa joitakin lainasanoja. Esimeriksi alkovi tulee alun perin arabian sanasta al-qobba ja algebra puolestaan sanasta al-jebr. Samaa juurta on myös alkoholi, alun perin al-kohl, jonka käyttäminen täten onkin varsin hienosteleva tapa puhua viinasta. Paitsi että viina on tietenkin alkujaan latinalaista lainaa. Arabiasta eurooppalaisiin kieliin sana alkoholi on kuulemma tullut alkemisti Paracelsuksen kautta.
Alkoholista puheen ollen, minkälainen ihminen on mukiinmenevä? Onkohan alkoholisti, kun mukiin tipahtaa, vai mikäs se on? Tahtoisiko tämä tunkea itsensä mukiin tavoitteenaan ilmeisesti Guinnesin ennätyskirja. No eipä suinkaan. Tämä muki tässä sanonnassa ei ole kuppi, vaan muka-sanan monikollinen illatiivi, josta yksikön muoto on mukaan. Stadissahan tavataan sanoa: "lähetsä messiin?". Tähän voi nokkela kielimies vastata että: "toki, olenhan mukiinmenevä". Toisaalta mahtaakohan tällaista vitsailua kukaan ymmärtää?
Ilmanpaineella toimiva pillistö, eli urut, ei ole keksintönä kovinkaan nuori. Ensimmäisiä urkulaitteita on rakennettu jo antiikin aikana ja tämä laite tunnettiin nimellä hydraulos. Hydra-etuliitteestä varmaankin jo arvasitte, että näitä laitteita nimitetään suomennettuna vesiurkujen nimellä. Hydrauloksen perusidea ja nimensä peruste on se, että urun pilleihin työnnetään ilmaa vedenpaineen avulla. Hydrauloksella muuten säestettiin gladiaattorinäytöksiä, mikä onkin mielenkiintoista. Tämä kun toi itselleni välittömästi mieleen elokuvan Lämäri sekä legendaariset Hansonin veljekset, joiden verileikkejä myös säestettiin lakonisella sähköurkusoitannalla. Hydraulos oli myös Rooman keisarien hovin seremoniasoitin. Kävi sitten yksi päivä niin, että Bysantin keisari laittoi Ranskan kuninkaalle lainaan urkuja. Innostus oli Ranskan hovissa suuri, eikä aikaakaan, kun uruilla soiteltiin pitkin Länsi-Euroopan kirkkoja.
"Naapurin sähköurut luo outoa tunnelmaa" Junnu Vainion sanoittamassa kappaleessa. Sähköurkujen oudosti ujeltava ääni ei ehkä kuitenkaan ole ollut se varsinainen tuotekehittelyn lähtökohta. Taitaa olla pikemminkin niin, että kaiken maailman keksijät koettavat aina sovittaa tekniikan viimeisimmät saavutukset uusille alueille. Tällä on vaikutusta taiteisiinkin, ja sähkötekniikan aikakaudella on kehitys tietenkin ollut hyvin nopeaa. Mutta jo höyryn aikakaudella sovellettiin uutta voimansiirron tekniikkaa taiteellisen laitteen rakentamiseen. Höyryurut tunnettiin myös nimellä calliope ja kuten videosta huomasitte, jos videon katsoitte, oli nämä höyryurut viritetty komentosillalle. Aikanaan Missisipin jokilaivoissa oli asiakkaiden houkuttamiseksi höyryurkuohjelmaa. Kapteenilta lienee vaadittu sekä jokilaivurin että konserttipianistin pätevyyttä. Linnanmäen karusellissa istuneet muistanevat kuulleensa samankaltaista musisointia. Ja tosiaankin, aikanaan karnevaaleissa ja karuselleissa on käytetty kaikensorttisia automaattiurkuja ja posetiiveja kansaa viihdyttämässä, niin käsi- kuin höyrykäyttöisiäkin.
Mutta takaisin höyrykoneiden nostalgiasta sähköiseen maailmaan. Ensimmäisten sähköurkujen kehittäjä Thaddeus Cahill on ollut varsinainen aikansa Pelle Peloton. Hänen patenttinsa on ensimmäinen sähköurku nimeltään Telharmonium ja se on keksitty tähän maailmaan vuonna 1897. Cahill oli tietämättään roimasti edellä aikaansa, sillä hänen visionsa mukaan Telharmonium olisi lähettänyt musiikkia asiakkaille puhelinlinjoja myöten. Olisi ollut eräänlainen 1800 -luvun lopun livestream, siis. Loppujen lopuksi Telharmonium laitteita rakennettiin vain kolme, raskain niistä painoi 200 tonnia. Telharmoniumia tai vaikka kirkkourkuja ei rakentamisensa jälkeen oikein voi kantaa mihinkään. Sähkön aikakausi on kuitenkin tehnyt monesta laitteesta kannettavan.
Keventyneissä sähkölaitteissa on viimein päästy aivan taskukokoisiin laitteisiin, joissa ongelmaksi tosin muodostuu mielekkään näppäimistön kehittäminen. Tämä tuote-evoluutiohan on tuttu kännyköistä. Siinä mielessä mielenkiintoisen vastauksen näppäimistöongelmaan esittää 60 -luvun innovaatio, Stylophone niminen tasku-urku. Kuten nimestä voi päätellä laitetta soitetaan kynällä. Ja kas, myös tässä ratkaisussa sähköurku on käynyt modernien päätelaitteiden edeltä. Tsekatkaapa muuten tämä mielettömän sielukas Stylophone ensemblen esitys Albinonin Adagiosta. Mutta onko todellakin niin, että sähköisyys olisi tuonut urkuihin kannettavuuden? Tämä on tietenkin höpöttelyä. Nimittäin olihan niitä kannettavia urkuja jo keskiajalla.
Sähköisellä aikakauden uruilla on omat legendansa. Kukapa ei olisi kuullut Moogista tai Hammondista. Jos et ole kuullut, niin älä myönnä suoralta kädeltä, esitä huonomuistista. Hammondinhan voi vielä luokitella uruksi, mutta Moog on jo syntetisaattori. Siitä voi tietysti saivarrella loputtomiin, että onko mikäkin soitin piano, urku tai syntetisaattori. Haitarihan on tietysti kannettava urku, jolla sitä paitsi monesti on alun perin soitettu juuri kirkkomusiikkia. Paitsi että teknisesti haitari on kuitenkin eri soitin, sillä se on vapaalehdykkäinen, kun taas uruissa soi pilli. Syntetisaattorissa taas ei soi pilli eikä lehtikään, vaan ääni tulee suoraan taajuusmodulaattorista kaiuttimeen. Yhtä kaikki, kaikissa kolmessa soittimesta löytyy käyttäjäpäästä vanha tuttu "ebony ja ivory". Saivartelun hyödyttömyyden huomaa muuten heti silloin, kun äkkiseltään ilman teoreettista koulutusta yrittää luokitella Theremin nimistä soitinta. On omalaatuinen, sähköurkuinen ääni, mutta missäs koskettimet?
Thereminin kehitti vuonna 1919 herra nimeltään Leon Theremin ja hänelle pisteet myös omalaatuisen nimen kehittämisestä. Thereminin sointi saattaa muuten kuulostaa etäisesti tutulta, sillä sitä on käytetty tehosteena elokuvissa, näiden ollessa tietenkin aiheeltaan toismaailmallisia kauhu tai sci-fi -elokuvia. Ääni on tuttu myös Beach Boysin "Good Vibrations" kappaleesta. Leon Theremin oli erittäin ansioitunut neuvostokansalainen, mikä yleisessä puhunnassa tietenkin tarkoittaa myös pakollista Siperian työleirikeikkaa. Neuvostoliiton valtionpalkinnon hän sai suunniteltuaan nerokkaita vakoilulaitteita, joilla sitten kuunneltiin länsivaltojen Moskovan lähetystöjen luottamuksellisuutta. Hänen nerokkain luomuksensa oli "The Thing", jonka USA:n lähetystö sai kätkettynä lahjana koululaisluokalta 1945 juhlistamaan hyvin menestynyttä liittolaissuhdetta ja voitettua sotaa. Vakoilun maailmahan on, mitä ilmeisemmin, hassunhauskan hykerryttävyden ja jääkylmän kyynisyyden yhteenristeytymä. Luultavasti jälkimaailma muistaa Leon Thereminiä kuitenkin maailman tasa-arvoisimman soittimen kehittämisestä. Soittamisen opetteleminen sujuu miltei intuitio pohjalta. Ajatelkaas muuten, että aikanaan oli kokonaisia Theremin orkestereja. Sitä ulinan määrää…
Tällä kertaa aiheena ja inspiraationa sähkön ja soittimen yhteinen elämä. Ensi kerralla liitossa sähkö ja ihminen. Onko se sähkötuoli, onko se sähkömies? Ei, se on…
Lastuja:
Tiesitkö sen, että jo sana on al-alkuinen, niin se on luultavasti perua arabian kielestä. Nyt tietenkin se nokkela ihminen huomauttaa, että alkukin on al-alkuinen? Tahdon tietysti tarkoittaa joitakin lainasanoja. Esimeriksi alkovi tulee alun perin arabian sanasta al-qobba ja algebra puolestaan sanasta al-jebr. Samaa juurta on myös alkoholi, alun perin al-kohl, jonka käyttäminen täten onkin varsin hienosteleva tapa puhua viinasta. Paitsi että viina on tietenkin alkujaan latinalaista lainaa. Arabiasta eurooppalaisiin kieliin sana alkoholi on kuulemma tullut alkemisti Paracelsuksen kautta.
Alkoholista puheen ollen, minkälainen ihminen on mukiinmenevä? Onkohan alkoholisti, kun mukiin tipahtaa, vai mikäs se on? Tahtoisiko tämä tunkea itsensä mukiin tavoitteenaan ilmeisesti Guinnesin ennätyskirja. No eipä suinkaan. Tämä muki tässä sanonnassa ei ole kuppi, vaan muka-sanan monikollinen illatiivi, josta yksikön muoto on mukaan. Stadissahan tavataan sanoa: "lähetsä messiin?". Tähän voi nokkela kielimies vastata että: "toki, olenhan mukiinmenevä". Toisaalta mahtaakohan tällaista vitsailua kukaan ymmärtää?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
