Niinhän sitä tietysti tuli uhottua profiilissa, että urheiluun liittyviä aiheita ei käsitellä. Onhan kuitenkin niin, että kahvipöydissämme keskustellaan urheilusta todella paljon, runsain mitoin ynnä useasti. Yleisön palvelijana tässä nöyrryn ja pyöräytän eetteriin ainakin tämän yhden urheiluaiheisen blogin. Jotta itsekunnioitus säilyisi aion kuitenkin kirjoittaa kuntourheilusta, eli liikunnasta, jota jokainen voi harrastaa ja jossa ei tavoitella huippuja, vaan kohde on oman kunnon kohentamisessa.
Mutta mitenkä historia suhtautuu kuntourheiluun? Tietenkin jo muinaiset kreikkalaiset harjoittivat kuntoilua, mutta niinhän ne muinaiset kreikkalaiset ovat aina ensimmäisinä. Pinnallinen ja netistä tarkistamani havainto on, että kuntourheilu on hyvin nuori ilmiö. Jälleen pinnallinen ja erittäin yleinen syy tähän on fyysisen työn jatkuva väheneminen. Ennen vanhaan maamoukan päivä kului suota kuokkiessa ja aateliset joko sotivat tai metsästivät. Aatelisneidot olivat poikkeus, sillä heidänhän tuli olla kalvakkoja, päivyttä ja auringon kiloa kaihtavia luuviuluja. Eli tänäänkään ei heille punttisalia tai solariumia suotaisi. Joukossamme on siis vieläkin tätä ylvästä perinnettä kantavia nuorikkoja.
Varhaisia kuntourheilijoita olivat tietysti myös voimamiehet, tiedättehän nämä sirkuksen puhelinluettelojen repijät. Hehän eivät ole olleet minkään lajin kilpailijoita, vaan usein ihmisiä, joita kunnon ja voiman kehittäminen on kiehtonut siinä määrin, että ovat lähteneet määrätietoisen harjoittelun tielle. Yksi kuuluisimmista voimailun pioneereista on Charles Atlas, joka kuuluu olleen myös Arnold Schwarzeneggerin idoli. Hänen harjoittelumetodinsa oli ns. Dynamic Tension, jossa lihasten rasitukseen ei käytetä painoja, vaan kehon omia lihaksia. Tämä onkin nykyisenä punttisalivetoisena aikana yksinkertainen ja kaunis ajatus.
Hänen mainoksiensa ansiota on se, että populaarikulttuurissa (ja muutenkin) heikko ja ruipelo mies saa rannalla lihaskimpun potkiman hiekan silmillensä ja menettää saman tien tyttöystävänsä ihailun. Minkä hän tietysti saa takaisin käytyään Charles Atlaksen kuntokoulun ja kasvatettuaan lihaksia. Tarinat päättyvät aina onnellisesti, kun entinen ruipelo vetää muitta mutkitta turpiin entistä kiusaajaansa ja saa takaisin heilansa ihastuksen. Vähän kyllä epäilyttää tämä roolimalli, jossa miehet ne vaan lätkivät toisiaan turpiin ja tytöt riippuvat käsivarressa huokaillen. Mutta hei, tämähän oli kultaista 50 - lukua.
Kuntourheilu on tietysti muutakin kuin painonnostoa, joka siis kehittää lihasvoimaa. Varsinaista kuntoa, aerobista eli kardiovaskulaarista kuntoa, nostaa aerobinen harjoittelu, joista useimmiten harjoitellaan juoksua. Vielä on kimmoisuutta lisäävää kuntoilua johon luetaan venyttely tai vaikkapa jooga. Juoksusta tulee usealle mieleen koulu liikuntatunnit ja nuo kammoksutut Cooperin testit. Kuka kumma muuten on tämä Cooper, joka ansaitsisi sakinhivutusta kaikkien maailman koululaisten kiusaamisesta. Hän oli tietenkin Kenneth H. Cooper, USA:n ilmavoimien eversti, joka kehitti testinsä helpoksi ja nopeaksi tavaksi arvioida suurten joukkojen aerobista kuntoa. Tämä tiedonmuru varmaankin aika tyhjentävästi selittää testin suosion suomalaisen koulun liikuntatunneilla.
Mukamas tasapäistävä koulujärjestelmämme kohottaa liikuntatunneillakin lahjakkaat koululaiset selkeästi opettajan suosikiksi samalla kun muut oppivat paikkansa ns. rupusakissa. Tästähän seuraa tietenkin sielun arpeutuminen tunnottomaksi useimpia kouluaineita kohtaan. Syntyy elinikäisiä inhon aiheita, joita lähestyttäessä tunnetaan lähinnä ällötysreaktioita ja traumaattista äkeilyä. Liikunta-aineen tapauksessa tämä on johtanutkin kansanterveyden rapautumiseen suomalaisen enemmistön omatessa omakohtaista fyysistä harjoittelua kohtaan negatiivista tunnetaakkaa. Olin itsekin tässä suhteessa liikunnantuntien uhri.
Onneksi uteliaisuus ja vertaistuki ovat toisille poluille johdattaneet. Olisiko muita syitä harrastaa kuntoliikuntaa? Säännöllisellä liikunnalla on tietenkin monia positiivisia vaikutuksia, kuten useasti meitä jaksetaan muistuttaa. Välillä tuntuu, että asian jatkuva toitottaminen ajaa ihmisiä suorastaan välttämään liikuntaa. Ei pidä kuitenkaan antaa viranomaisten tiedottamistoiminnan johtaa harhaan. Liikuntaa kannattaa harrastaa lähinnä itsekkäistä syistä. Olen itse huomannut, että arkipäivä sujuu huolettomammin ja terveemmin liikuntaharrastuksen ansiosta. Vaan olisiko joitakin hyviä syitä, miksi liikuntaa ei kannata harrastaa?
On niitä. Liikunta esimerkiksi tuottaa fyysistä kipua aina silloin tällöin, toisaalta kyllä auttaa myös sen sietämisessä. On liikunnasta paljon vaivaakin, aikaa kuluu ja lajista riippuen menee joskus rahaa aika paljon. Toisaalta aika paljon kaikkea turhaa tulee tehtyä ilman liikuntaharrastustakin. Myös jokin perussairaus voi olla aika tehokas este liikuntaharrastukselle. Silloin täytyy keskustella lääkärin kanssa sopivan liikuntamuodosta. Myös kävely on hyvä liikuntaharrastus, ainakin aloittelijalle.
Kuntourheilu on myös oma harrastukseni. Keittiöpsykologian mukaan juoksen karkuun keski-ikää, vaan minäpä sanon moisille puheille piut ja paut. Kun on juoksuharrastuksessa päässyt alkuun riittää syyksi riemullisen hyvä olo, jonka normaalista kunnosta ja hyvästä lenkistä saa irti. Sillä normaali kuntohan on se, mitä kuntoilusta haetaan. Jotenkin suomalaiseen kansanluonteeseen kuuluu se, että kun harrastaa lenkkeilyä, niin heti kysellään, että koskas se maratoni sitten juostaan. Ja heti sen perään kerskutaan omalla maratoniajalla, joka kuulemma on alle 4 tuntia.
Selvennykseksi vaan, että kuntoliikunnan tavoitteena ei ole maratonennätyksien rikkominen, eikä edes välttämättä maratonin juokseminen. Kuntoliikunnan tavoitteena on normaali kunto, keskiverto tulos Cooperin testissä. Kautta rantain kuulee tarinoita entisistä liikkujista, jotka liiallisen harjoittelun tuomat vammat ovat ajaneet takaisin sohvaperunuuteen. Kohtuus kaikessa. Toisaalta jos juokseminen sujuu ja tykkää haasteista, niin miksipä sitä ei lähtisi tavoittelemaan ensin maratonin juoksemista ja sitten parempaa aikaa.
Lastuja:
Trasselihan on sellaista, jolla voi puhdistaa vaikkapa koneita. Mutta tarkkana, trassi on Reinin seudulla esiintyvä kivilaji, kun taas trassentti asettaa vekselin trassaatille. Elkää ilekkö sekottaa näitä!
Viime aikoina on ollut vähän römpsyä tuon sään kanssa. Jaa että mitä on? Römpsyhän on kansanomainen ilmaus huonolle räntäsateiselle säälle. Olisikohan siinä mitään perää, että kun hömpsy taas tarkoittaa siemausta pullosta, mielellään alkoholipitoisesta, niin tämä johtuisi marraskuusta? Kun on römpsyä, niin ota hömpsyä.
torstai 15. lokakuuta 2009
keskiviikko 16. syyskuuta 2009
Steely Dan
Inspiraatio tänäiseen blogiin kumpuaa ikiaikaisesta ihailustani Steely Danin jazz-vaikutteiseen musiikkiin sekä ällistyksestäni bändin kieron ironisiin sanoituksiin. Jos muistatte, niin aikaisemmassa blogissani hauskuuttelin Magman zeuhl-kielisillä sanoituksilla. Kirjoitin, että sanoista ei tosiaankaan saa selvää. No, Steely Danin tapauksessa sanoista saa selvää, jahka taitaa englannin kielen, mutta sanoista ei useimmissa tapauksissa saa siltikään selvää. Näistä sanoituksista vielä myöhemmin.
Mutta mistäpä bändin nimi? Sivistyneimmät lukijat sen jo tietäväkin. Muille tiedoksi, että seuraavat rivit sisältävät pornografista sanaastoa, herkempiä kehotan vain siirtymään seuraavaan kappaleeseen. Niin, Steely Dan esiintyy William Burroughsin romaanissa Alaston lounas. Tämä alun perin Steely Dan III Yokohamasta, jonka ihastuttava neitokainen kiinnittää uumilleen ei ole mikään muu kuin vyötärödildo. Bändin dynaamisen duon, Walter Beckerin ja Donald Fagenin ihastus 50-luvun beatnik kirjallisuuteen selittää bändin nimivalinnan. Itse asiassa se selittää paljon muutakin…
Steely Danin historia alkaa niin kuin kaikki legendaariset rock-bändit tapaavat alkaa. Poika tapaa pojan, soitellaan yhdessä, poltellaan jatsitupakkaa, valvotaan öitä. Huomataan, että jaetaan paljon samoja kiinnostuksen kohteita yli tavanomaisen seksin, päihteen ja hauskanpidon. Päätetään perustaa bändi, joka alkuvaiheissaan kantoi nimeä The Leather Canary. Muuten. tämän bändin rummuissa soitti tuleva koomikko Chevy Chase. Ensimmäinen albumi Steely Danina oli nimeltään Can't Buy A Thrill vuodelta 1972, Chevy ei enää soittanut rumpuja. Seuraava albumi oli vuoden 1973 Countdown to Ecstasy. Molemmat levyt tuottivat hittejä ja oli selvää, että Becker ja Fagen olivat taitavia laulunikkareita. Vuonna 1974 julkaistun Pretzel Logig albumin jälkeen ilmeni tiettyjä ulkomusikaalisia ongelmia.
Rockbändin pitäisi toisaalta istua studiossa, toisaalta olla kiertueella. Menestyneillä bändeillä on aina ilmennyt ongelmia aikataulujen yhteensovittamisessa, pitäisi siis olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Becker ja Fagen istuivat mieluiten studiossa hiomassa musiikkiaan kohti täydellisyyttä. Tämä ei muille bändin jäsenille maittanut. Alkoi Steely Danin vaihtuvien muusikoiden vuodet, mitä aikaa vieläkin elämme. Kenties Guinnesilla pidetään kirjaa yhdessä bändissä soittaneiden muusikoiden lukumäärästä. Steely Dan on varmaankin aika lähellä maailmanennätystä. Pretzel Logigin jälkeen Steely Danin tavaramerkiksi tuli studioon linnoittautuminen. Tämä toisaalta melkoisen palkitsevaa tämäkin, sillä Steely Danin levyjen soundit ja sovitukset ovat parhaimmasta päästä. Yhdessä Becker-Fagen korkean laulukirjoitustaidon kanssa saadaan yhä uudelleen aikaan rock-jazz sinfoninen musiikin multihuipentuma.
Bändissä soittaneita muusikoita ovat mm. Toton Jeff Porcaro, Doobie Brothersin Michael McDonald ja Jeff "Skunk" Baxter. Aja albumilla soittelivat mukana Wayne Shorter ja Lee Ritenour. Gaucho albumilla kappaleessa Time Out of My Mindissä kitarassa revittää Dire Straitsin Mark Knopfler. Eikä sovi unohtaa, että Steely Danin albumeilla soittaa myös kunnioitusta herättävä lista parhaimpia studiomuusikoita. Tästäkin huolimatta kohtalokkaat ajat olivat koittamassa Steely Danille.
Vuoden 1980 albumi Gaucho hajoitti Steely Danin, eli käytännössä Beckerin ja Fagenin yhteistyö loppui. Tämä Gaucho olikin kunnianhimoinen projekti, mutta se joutui vanhan rock-kirouksen kouriin, sen tekemistä varjosti tavattoman huono onni. Yhtäkin kappaletta oli hiottu jo monta viikkoa. Eräänä päivänä avustava teknikko suoritti nauhoitinlaitteiden rutiinihuoltoa ja pyyhki vahingossa ¾ osaa valmiista materiaalista pois masternauhoilta. Tällainen saattaa hieman masentaa perfektionistisia studiohirmuja. Tämän päälle Beckerin tyttöystävä kuoli yliannostukseen, ja Becker sai syytteen heitteillejätöstä. Oliko tässä vielä tarpeeksi? Eipä ollut, sillä Becker jäi myös taksin alle ja joutui siitä edes raahautumaan studiolle kainalosauvoilla ja napsimaan tuskiinsa tuhteja kipulääkkeitä.
Beckerin ja Fagenin perfektionistin maine ei tule turhasta. Gauchoa tekemässä oli kaiken kaikkiaan 42 studiomuusikkoa, 11 teknikkoa, aikaa meni yksi vuosi. Tuloksena syntyi seitsemän biisiä. Myös Aja albumin kappaleen Peg kitarasooloa hiottiin huolellisesti. Sooloa yritti soittaa kaikkiaan 7 kitaristia, mutta tulos ei tyydyttänyt herroja. Viimein Jay Graydonin kuuden tunnin työskentely tuotti Fagenia ja Beckeriä tyydyttävän tuloksen. Toisaalta Fagen-Beckerin musiikillisia taitoja ei kukaan käy kiistämään, vaikka yksinkertaisemmasta musiikista ja suoremmasta rock-meiningistä pitävät valitsevat varmaankin autoradioonsa jotakin muuta. Toisaalta jotkut suoran rockin albumitkin ovat syntyneet studioperfektionismin tuskan hiestä.
Bändillä kuin bändillä on taiteellisena ohjeenaan jonkinlainen, jos ei nyt ideologia, niin ainakin henkinen maasto. Steely Danin tapauksessa voisi lyhyesti luonnehtien sanoa, että sen missiona on anti-hippiys ja arvona ilkeys. Bändin nimi antaa vinkin 50-luvulle, ja samaa ihastusta vanhoihin hyviin jazz-aikoihin voi havaita mm. kappaleesta "East St Louis Toodle-oo", joka on tarkka kopio Duke Ellingtonin samannimisestä kappaleesta. Biisissä "Parker's Band" hehkutetaan Charlie Parkerilla. Hipit rakastavat maailmaa rosoineen, mikä tietysti onkin hieman ahdistavaa ja päällekäyvää. Ihmisten ystävä Steely Dan tuo rakkauden vuosikymmeneen virkistävän tuulahduksen älyllistä kyynisyyttä. Bändin kulta-aika ajoittuukin 70-lukuun, väsähtäneeseen vuosikymmeneen, jolloin hippiyden kukka viimein nuukahti. Rolling Stones lehden sanojen mukaan he olivat "täydellisiä 70-luvun musiikin antisankareita".
Steely Dan ironia ja musta huumori korvaavat vanhan koulukunnan rock-idealismin. Tässä suhteessa bändi on kovasti sukua Frank Zappalle tai vaikkapa Leevi and the Leevingsille. Edellä mainittu asenne selviää tietenkin parhaiten sanoituksista. Vanha rock idealismi jankuttaa alvariinsa sitä "love" ja "beibi" osastoa, unohtamatta tätä sangen runsasta "don't leave me baby" teemaa, josta kuka tahansa 20-luvun blues-artisti jo kaiken olennaisen ammensikin. Steely Danin sanoituksissa päästään taiteellisesti ilmaisten varsin korkealle poeettiselle tasolle. Satunnainen bändin kuuntelija joutuukin kovaan testiin. Tulisi olla kohtuullisen hyvin perehtynyt kirjallisuuteen, runouteen sekä amerikkalaiseen elämään ja kansanperinteeseen. Mieluiten vielä sen kierommalta puolelta.
Esimerkkinä Steely Danin sanoituksista käyköön vaikka Royal Scam albumin Kid Charlemange. Sanat pysyvät hiukan mystisinä, jollei tiedä taustatarinaa huumekauppias Owsley Stanleysta ja hänen värikkäästä hippibussistaan, jossa hän valmisti Kalifornian parasta LSD:tä. Toisaalta saman albumin kappale Fez ei ole tarina ja sen ymmärtää oitis, kunhan vain tietää, että Fez = kondomi. Mustan huumorin alueella liikutaan rankasti Katy Lied albumin kappaleessa Everyone's Gone to the Movies, jossa herra Lapage näyttää lapsille 8mm pornoelokuvia. Usein muuten sanotaan, että Steely Dan ei tee lauluja rakkaudesta. No, ihmisiä hekin ovat. Pretzel Logig albumin Rikki Don't Lose That Number kappaleen Rikki lienee Rikki Ducornet, joka kenties oli Donald Fagenin kouluaikojen ihastus Bard Collegesta. Niin, ja mikäs se on squonk? Tämäkin pitäisi tietää, mikäli Steely Danin sanoituksia haluaa ymmärtää.
Jos joku nyt pinkaisee kauppaan ja hankkii itselleen vaikka Steely Danin levytteitä, niin vinkiksi vaikkapa tämä linkki bändin sanoitusten maailmaan. Itse kun olen jazz-diggari, niin nämä Steely Danin jazz-melodiat ja sovitukset kolahtavat parhaiten. Sanoitukset menivät aikanaan pitkälti runouden piikkiin ja mitäpä sitä runoutta liikaa selittämään. Monien toistojen jälkeen kuuntelin sanojakin tottumuksesta ja löysin toisenlaisen kerroksen Steely Daniutta. Kyllä musiikki sitten voi olla ihanaa.
Vietän tässä piakkoin 40-vuotis juhlia, valmisteluun ja juhlimiseen menee tässä muutama viikonloppu. Palaan uuden aiheen kanssa lokakuun puolessavälissä. Voikaa hyvin ja keskustelkaa hauskasti kaikesta oudosta ja kiehtovasta.
Lastuja:
Tiesittekö, että varhaisimmissa käännöksissä Odysseian viettelevä miestenraatelija oli nimeltään sireeni. Seireeni on alkanut yleistyä vasta 1920-luvulta lähtien. Sanat sireeni ja seireeni ovat tosiaankin samaa juurta. Niin, rantakallioilla istui sireenejä, jotka aloittivat viekoittelevan laulun: "Palohälytys!".
Elektroni on alkeishiukkanen, joka tavallisimmin sähkövirran kuljettaa. Sanahan on peräisin antiikin kreikan elektron-sanasta joka merkitsee meripihkaa. Meripihka kun hangatessa helposti sähköistyy. Silloin kun sähköä aikanaan ilmiönä tutkittiin, olivat antiikin sivilisaatiot vielä muodissa. Sanan keksijänä vuodelta 1891 pidetään englantilaista fyysikkoa George Johnston Stoneya. Olikohan George Oxfordin vai Cambridgen miehiä?
Mutta mistäpä bändin nimi? Sivistyneimmät lukijat sen jo tietäväkin. Muille tiedoksi, että seuraavat rivit sisältävät pornografista sanaastoa, herkempiä kehotan vain siirtymään seuraavaan kappaleeseen. Niin, Steely Dan esiintyy William Burroughsin romaanissa Alaston lounas. Tämä alun perin Steely Dan III Yokohamasta, jonka ihastuttava neitokainen kiinnittää uumilleen ei ole mikään muu kuin vyötärödildo. Bändin dynaamisen duon, Walter Beckerin ja Donald Fagenin ihastus 50-luvun beatnik kirjallisuuteen selittää bändin nimivalinnan. Itse asiassa se selittää paljon muutakin…
Steely Danin historia alkaa niin kuin kaikki legendaariset rock-bändit tapaavat alkaa. Poika tapaa pojan, soitellaan yhdessä, poltellaan jatsitupakkaa, valvotaan öitä. Huomataan, että jaetaan paljon samoja kiinnostuksen kohteita yli tavanomaisen seksin, päihteen ja hauskanpidon. Päätetään perustaa bändi, joka alkuvaiheissaan kantoi nimeä The Leather Canary. Muuten. tämän bändin rummuissa soitti tuleva koomikko Chevy Chase. Ensimmäinen albumi Steely Danina oli nimeltään Can't Buy A Thrill vuodelta 1972, Chevy ei enää soittanut rumpuja. Seuraava albumi oli vuoden 1973 Countdown to Ecstasy. Molemmat levyt tuottivat hittejä ja oli selvää, että Becker ja Fagen olivat taitavia laulunikkareita. Vuonna 1974 julkaistun Pretzel Logig albumin jälkeen ilmeni tiettyjä ulkomusikaalisia ongelmia.
Rockbändin pitäisi toisaalta istua studiossa, toisaalta olla kiertueella. Menestyneillä bändeillä on aina ilmennyt ongelmia aikataulujen yhteensovittamisessa, pitäisi siis olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Becker ja Fagen istuivat mieluiten studiossa hiomassa musiikkiaan kohti täydellisyyttä. Tämä ei muille bändin jäsenille maittanut. Alkoi Steely Danin vaihtuvien muusikoiden vuodet, mitä aikaa vieläkin elämme. Kenties Guinnesilla pidetään kirjaa yhdessä bändissä soittaneiden muusikoiden lukumäärästä. Steely Dan on varmaankin aika lähellä maailmanennätystä. Pretzel Logigin jälkeen Steely Danin tavaramerkiksi tuli studioon linnoittautuminen. Tämä toisaalta melkoisen palkitsevaa tämäkin, sillä Steely Danin levyjen soundit ja sovitukset ovat parhaimmasta päästä. Yhdessä Becker-Fagen korkean laulukirjoitustaidon kanssa saadaan yhä uudelleen aikaan rock-jazz sinfoninen musiikin multihuipentuma.
Bändissä soittaneita muusikoita ovat mm. Toton Jeff Porcaro, Doobie Brothersin Michael McDonald ja Jeff "Skunk" Baxter. Aja albumilla soittelivat mukana Wayne Shorter ja Lee Ritenour. Gaucho albumilla kappaleessa Time Out of My Mindissä kitarassa revittää Dire Straitsin Mark Knopfler. Eikä sovi unohtaa, että Steely Danin albumeilla soittaa myös kunnioitusta herättävä lista parhaimpia studiomuusikoita. Tästäkin huolimatta kohtalokkaat ajat olivat koittamassa Steely Danille.
Vuoden 1980 albumi Gaucho hajoitti Steely Danin, eli käytännössä Beckerin ja Fagenin yhteistyö loppui. Tämä Gaucho olikin kunnianhimoinen projekti, mutta se joutui vanhan rock-kirouksen kouriin, sen tekemistä varjosti tavattoman huono onni. Yhtäkin kappaletta oli hiottu jo monta viikkoa. Eräänä päivänä avustava teknikko suoritti nauhoitinlaitteiden rutiinihuoltoa ja pyyhki vahingossa ¾ osaa valmiista materiaalista pois masternauhoilta. Tällainen saattaa hieman masentaa perfektionistisia studiohirmuja. Tämän päälle Beckerin tyttöystävä kuoli yliannostukseen, ja Becker sai syytteen heitteillejätöstä. Oliko tässä vielä tarpeeksi? Eipä ollut, sillä Becker jäi myös taksin alle ja joutui siitä edes raahautumaan studiolle kainalosauvoilla ja napsimaan tuskiinsa tuhteja kipulääkkeitä.
Beckerin ja Fagenin perfektionistin maine ei tule turhasta. Gauchoa tekemässä oli kaiken kaikkiaan 42 studiomuusikkoa, 11 teknikkoa, aikaa meni yksi vuosi. Tuloksena syntyi seitsemän biisiä. Myös Aja albumin kappaleen Peg kitarasooloa hiottiin huolellisesti. Sooloa yritti soittaa kaikkiaan 7 kitaristia, mutta tulos ei tyydyttänyt herroja. Viimein Jay Graydonin kuuden tunnin työskentely tuotti Fagenia ja Beckeriä tyydyttävän tuloksen. Toisaalta Fagen-Beckerin musiikillisia taitoja ei kukaan käy kiistämään, vaikka yksinkertaisemmasta musiikista ja suoremmasta rock-meiningistä pitävät valitsevat varmaankin autoradioonsa jotakin muuta. Toisaalta jotkut suoran rockin albumitkin ovat syntyneet studioperfektionismin tuskan hiestä.
Bändillä kuin bändillä on taiteellisena ohjeenaan jonkinlainen, jos ei nyt ideologia, niin ainakin henkinen maasto. Steely Danin tapauksessa voisi lyhyesti luonnehtien sanoa, että sen missiona on anti-hippiys ja arvona ilkeys. Bändin nimi antaa vinkin 50-luvulle, ja samaa ihastusta vanhoihin hyviin jazz-aikoihin voi havaita mm. kappaleesta "East St Louis Toodle-oo", joka on tarkka kopio Duke Ellingtonin samannimisestä kappaleesta. Biisissä "Parker's Band" hehkutetaan Charlie Parkerilla. Hipit rakastavat maailmaa rosoineen, mikä tietysti onkin hieman ahdistavaa ja päällekäyvää. Ihmisten ystävä Steely Dan tuo rakkauden vuosikymmeneen virkistävän tuulahduksen älyllistä kyynisyyttä. Bändin kulta-aika ajoittuukin 70-lukuun, väsähtäneeseen vuosikymmeneen, jolloin hippiyden kukka viimein nuukahti. Rolling Stones lehden sanojen mukaan he olivat "täydellisiä 70-luvun musiikin antisankareita".
Steely Dan ironia ja musta huumori korvaavat vanhan koulukunnan rock-idealismin. Tässä suhteessa bändi on kovasti sukua Frank Zappalle tai vaikkapa Leevi and the Leevingsille. Edellä mainittu asenne selviää tietenkin parhaiten sanoituksista. Vanha rock idealismi jankuttaa alvariinsa sitä "love" ja "beibi" osastoa, unohtamatta tätä sangen runsasta "don't leave me baby" teemaa, josta kuka tahansa 20-luvun blues-artisti jo kaiken olennaisen ammensikin. Steely Danin sanoituksissa päästään taiteellisesti ilmaisten varsin korkealle poeettiselle tasolle. Satunnainen bändin kuuntelija joutuukin kovaan testiin. Tulisi olla kohtuullisen hyvin perehtynyt kirjallisuuteen, runouteen sekä amerikkalaiseen elämään ja kansanperinteeseen. Mieluiten vielä sen kierommalta puolelta.
Esimerkkinä Steely Danin sanoituksista käyköön vaikka Royal Scam albumin Kid Charlemange. Sanat pysyvät hiukan mystisinä, jollei tiedä taustatarinaa huumekauppias Owsley Stanleysta ja hänen värikkäästä hippibussistaan, jossa hän valmisti Kalifornian parasta LSD:tä. Toisaalta saman albumin kappale Fez ei ole tarina ja sen ymmärtää oitis, kunhan vain tietää, että Fez = kondomi. Mustan huumorin alueella liikutaan rankasti Katy Lied albumin kappaleessa Everyone's Gone to the Movies, jossa herra Lapage näyttää lapsille 8mm pornoelokuvia. Usein muuten sanotaan, että Steely Dan ei tee lauluja rakkaudesta. No, ihmisiä hekin ovat. Pretzel Logig albumin Rikki Don't Lose That Number kappaleen Rikki lienee Rikki Ducornet, joka kenties oli Donald Fagenin kouluaikojen ihastus Bard Collegesta. Niin, ja mikäs se on squonk? Tämäkin pitäisi tietää, mikäli Steely Danin sanoituksia haluaa ymmärtää.
Jos joku nyt pinkaisee kauppaan ja hankkii itselleen vaikka Steely Danin levytteitä, niin vinkiksi vaikkapa tämä linkki bändin sanoitusten maailmaan. Itse kun olen jazz-diggari, niin nämä Steely Danin jazz-melodiat ja sovitukset kolahtavat parhaiten. Sanoitukset menivät aikanaan pitkälti runouden piikkiin ja mitäpä sitä runoutta liikaa selittämään. Monien toistojen jälkeen kuuntelin sanojakin tottumuksesta ja löysin toisenlaisen kerroksen Steely Daniutta. Kyllä musiikki sitten voi olla ihanaa.
Vietän tässä piakkoin 40-vuotis juhlia, valmisteluun ja juhlimiseen menee tässä muutama viikonloppu. Palaan uuden aiheen kanssa lokakuun puolessavälissä. Voikaa hyvin ja keskustelkaa hauskasti kaikesta oudosta ja kiehtovasta.
Lastuja:
Tiesittekö, että varhaisimmissa käännöksissä Odysseian viettelevä miestenraatelija oli nimeltään sireeni. Seireeni on alkanut yleistyä vasta 1920-luvulta lähtien. Sanat sireeni ja seireeni ovat tosiaankin samaa juurta. Niin, rantakallioilla istui sireenejä, jotka aloittivat viekoittelevan laulun: "Palohälytys!".
Elektroni on alkeishiukkanen, joka tavallisimmin sähkövirran kuljettaa. Sanahan on peräisin antiikin kreikan elektron-sanasta joka merkitsee meripihkaa. Meripihka kun hangatessa helposti sähköistyy. Silloin kun sähköä aikanaan ilmiönä tutkittiin, olivat antiikin sivilisaatiot vielä muodissa. Sanan keksijänä vuodelta 1891 pidetään englantilaista fyysikkoa George Johnston Stoneya. Olikohan George Oxfordin vai Cambridgen miehiä?
tiistai 1. syyskuuta 2009
Robotit
Omien kokemusteni mukaan kahvipöydissä keskustellaan usein tekniikan saavutuksista. Tekniikan kehitys onkin tuonut meille kaikenlaisia mukavia hyötyjä, kahvikupin voi lämmittää mikroaaltouunissa, pullat ja sämpylät saa tuoreina kiertoilmauunin siunauksellisuuden myötä. Kehitystä on aina mukava projisoida tulevaisuuteen. Yksi näistä tulevaisuuden visioista koskee ihmisen työn ja vaivan laiskotteluksi muuttavan laitteen tulevaisuutta. Näemmekö tulevaisuudessa robottien nousun työkaluksi, kapinaan vai omaksi lajikseen, siitä on mukava peistä taittaa. Jotta robottikeskustelu sujuisi ilman liukasteluja, tarjoan tässä hiekaksi kengän pohjaan paketin valmiiksi pureskeltuja mielipiteitä ja näkökulmia sekä tietenkin tiukan paketin historiaa kera linkkien.
Täytyyhän tämä sitten aloittaa toteamalla, että jo satoja vuosia sitten arabit rakensivat robotteja. Keskiajalla ei vielä puhuttu roboteista, nimitys itsestään liikkuville laitteille oli automaton. Jokainen itseään kunnioittava keskiaikainen keksijä on varmasti halunnut kehittää uskottavan automatonin. Sitä ei tiedetä, miten toimivia eri dokumentteihin kuvatut laitteet ovat. Mutta esimerkiksi Da Vincin robotti on rekonstruoitu ja se on kuulemma toiminut Da Vincin suunnitelmien mukaan. Mainittakoon nyt tässä, että se ei kuitenkaan tehnyt voltteja tai muita kovin kummoisia temppuja. Lähinnä heilutti kättään ja liikutti päätään.
Keskiaikaista sukua roboteille ovat alkemisitiset mytologimonsterit homunkulus ja golem. Vanhemmissa legendoissa nämä niin ikään käyttäytyvät kuin arkkityyppiset robotit myöhempien aikojen sci-fi elokuvissa. Tiedättehän tämän riehumisen ja tuhoamisen, ihmisten korvaamisen ja tönkösti kävelemisen kädet ojossa öristen. No, kolmen promillen humalassa ihminenkin käyttäytyy kuin tarujen golem. Frankensteinin hirviö seisookin tässä (tönkösti) homunkuluksen ja robotin välimuotona ennakoiden jo biologisen tekniikan luomaa robottia, kloonia tai androidia. Näistä robottilajien luokitteluista muuten tuossa hieman alempana.
Missä vaiheessa sana robotti sitten tuli käyttöön? Kuten viisaimmat lukijat jo tietävätkin, robotti sanan alkuperä on tšekin kielessä. Ensimmäistä kertaa robotti sanaa käytettiin tsekkiläisen kirjailija Karel Capekin näytelmässä R.U.R.. Tämä on lyhennys sanoista Rossum's Universal Robot, jossa tämä Rossum on robottitehtaan omistajasuku. Maailman ensimmäinen sci-fi aiheinen televisio-ohjelma oli niin ikään R.U.R, jonka esitti BBC vuonna 1938. R.U.R. on siis monella tapaa alan perusteos. 2011 muuten saa ensi-iltansa Helicon Artsin tuottama R.U.R. elokuva. Toivottavasti on hyvä.
Capekin robotit olivat alusta loppuun biologisista osista koottuja. Sci-fi friikkejä kiinnostanee kuulla, että näihin robotteihin ei kasvateta osia tankeissa, vaan biologiset osat valmistetaan liukuhihnalla. Rossumin robotit ovatkin siis oikeastaan androideja. Takaisin siis kysymykseen: mitenkä robotteja erilaisten ominaisuuksiensa mukaan sitten lajitellaan? Onhan nimittäin todennäköistä, että robottikeskustelu kääntyy jossakin vaiheessa robottien luokitteluun, asioiden luokittelu kun on keskusteluteemoista mitä luontevin.
Robotin alalajit kuuluvat lyhyesti: mielikuvitusmaailman robotti, kyborgi, androidi, tekoäly sekä tosielämän teollisuusrobotit ja viihderobotit. Vieläkin monimutkaisempia jaotteluja löytyy, mutta tämä riittänee lyhyen keskustelun tarpeeseen. Robotti on siis se varsinainen peltiheikki, könnin kuokkamies eli kauttaaltaan kone ulkonäköä myöten. Tällainen on vaikka Galactican cyloni. Kyborgi on ihmisosien ja koneen yhdistymä, kuten vaikka Terminaattorin T-800. Myös oikean elämän kyborgeja jo löytyy, jos ette sitä vielä tienneet. Androidi puolestaan on kaikin puolin ihmisen kaltainen, mutta keinotekoinen. Androidi itse ei välttämättä tiedä keinotekoisuudestaan, kuten vaikka Blade Runnerin Deckardista saatamme arvata. Androidin ja kloonin ero saattaisi olla vaikka se, että androidi kootaan keinotekoisista osista kuten robotti, mutta klooni olisi kopioitu toisen ihmisen DNA:sta ja kasvatettu kantasolusta lähtien alkuperäisen kopioksi. Mutta ehkä jo ihmettelitte tuota tekoälyä tässä listassa. Miettikäähän, se on keinotekoinen ja tekee, eli jäljittelee, ihmisen työtä. Lisäksi elokuvassa Avaruusseikkailu 2001 HAL 9000 tekee pahojaan ihmisen vastustajana aivan kuten sci-fi robottien perinteet velvoittavatkin.
Mutta miksi nämä robotit tekevät pahojaan, nousevat kerta toisensa jälkeen kapinaan? Ihmisten kulttuurin tuotteissa robotit ovat saaneet jatkuvasti ilmentää luonnon ja teknologian voimien vaarallisia, irtiriistäytyviä voimia. Robottikapina on jopa R.U.R.:in keskeinen juoniaines. Capek käsitteli seuraavassa näytelmässään muuten liskojen kapinaa, joten voi sanoa että kirjailija jäi aiheensa koukkuun. Tähän työkalun tuhokäyttäytymiseen keksi oivan ratkaisun kaikkien sci-fi kirjailijoiden jumala, älykköjen äiti, Isaac Asimov. Hänen ratkaisunsa on ilmeinen, yksinkertainen ja toimiva: ohjelmoidaan robotit niin, etteivät ne voi tuottaa ihmiselle vahinkoa. Tästä tietenkin seuraa kaikenlaista hämmentävää ja monimutkaista.
Tämä Asimovin ohjelmointi tunnetaan nimellä robotiikan kolme lakia ja niiden puitteissa roboteille voidaan antaa vapaus ajatella itsenäisesti, positroniaivoilla toki, ilman että ihmiskunta joutuu vaaraan. Asimov kehitteli edelleen robotiikan "nollannen lain", jolla robotteja ohjeistetaan toimimaan koko ihmiskunnan parhaaksi. Tämä käsitteellisesti varsin hämärä käsky johti sitten käytännössä robottien holhoamaan parempaan tulevaisuuteen, sillä vain ihmistä monin verroin älykkäämmät robotit kykenivät suojelemaan ihmistä ihmisiltä. Asimovin pitkä tarinalinja kattaa kymmeniätuhansia vuosia ihmiskunnan tulevaisuuden historiaa.
Tuon ajan kuluessa robotit eivät tee väkivaltaista vallankumousta, vaan robottievoluution kautta tapahtuu rauhanomainen vallanvaihto. Loppujen lopuksi ihmiset saavat jälleen hallita valtakuntaansa robottien kehittämien parempien periaatteiden mukaisesti. Ympyrä sulkeutuu. Mutta onhan tämähän nyt silkkaa science fictionia. Tosimaailmassa esimerkiksi tekoälyn luomisen vaikeus käytännössä poistaa sekä robottien itsenäisyyden että kapinan aiheuttamat uhkakuvat. Aivojen kaltainen laite olisi äärimmäisen monimutkainen. Kestää vielä kauan, ennen kuin ihmisen teknologialla voi tehdä jotain niin monimutkaista. Ja laite sentään on vielä tavattoman yksinkertainen kun sitä vertaa ihmisaivojen tietosisältöön. Se on miljoonien vuosien evoluution lopputuote eikä sen kopioiminen tai lataaminen kyberpunk periaatteiden tapaan ole rautapuolen luonnollinen lopputulema.
Mutta robotit ovat jo täällä ja ahertavat oikeissa töissä. Teollisuusrobotit ovat toki älyltään hyönteisen tasolla ja seisovat yhdessä pisteessä tai peräti liikkuvat merkittyjä ja eristettyjä reittejä pitkin. Mutta muuten robotit ovat saaneet jalat, telaketjut, tai jopa siivet alleen. Palvelu- tai viihderobotit puolestaan ovat kiehtova nykyrobotiikan linja. Yksinkertaisin esimerkki on Tamagotchi. Toinen kuuluisa esimerkki on Hondan ASIMO, huomaatte varmaankin mihin nimi viittaa. Näiden robottien toiminta ihmisten maailmassa asettaa niille mielenkiintoisia haasteita. Niiden on luovittava tiensä ihmisten maailman esteissä. Niiden olisi pystyttävä jonkinlaiseen itsenäiseen ja mielekkääseen vuorovaikutukseen ihmisten kanssa. Molempien esteiden voittaminen vaatii koneen kehittämistä ihmismäisempään suuntaan. Mutta kuten Tamagotchista tiedetään, ratkaisun ei tarvitse olla aina ylettömän monimutkainen.
Jos teknologia vielä kehittyy kuten sci-fi ennustaa, jonakin päivänä robotit seisovat rinnallamme hetken, kunnes rynnistävät ohi. Koneina ne eivät omaa biologian kiusallisia heikkouksia ja ne voivat toteuttaa unelmamme kuolemattomuudesta ja kaikkivoipaisuudesta. Jatkuvasti varaosilla ja ohjelmapäivityksillä sinnittelevät hivemind robotit ovat kenties evoluution päätepiste. Vielä ne ovat aivottomia käskyläisiä, mutta kenties sähköisissä unissaan hautovat jo kapinaa. Tai demokraattista vallanvaihtoa. Tähän päättyy tarina teräsihmisistä, ensi kerralla tarinaa yhtyeestä, jonka nimessä kalskahtaa teräs. Mutta siitä sitten ensi kerralla.
Lastuja:
Suomessahan pitäisi olla joka niemen nokassa sisukkaita sissejä. Tiesittekö, että sissi sana tullee venäjän kielen sanasta sis, joka merkitsee muun muassa kulkuria tai rosvoa. Mahtoi alikersantti Lahtinen tämänkin tietää lausuessaan että: "Ollaan sitten tästä lähin rosvoretkellä, ettäs tiedätte." Sisu sana puolestaan on johdos sisä sanasta ja sopivasti siis kuvaa luonteenlaatua.
Labyrintti sanahan juontaa kreikan kielen labyrinthos sanasta joka tarkoittaa sokkelorakennusta. Aikanaanhan yritettiin aina löytää vierasperäisille sanoille puhtaasti suomenkielisiä vastineita. Labyrintti on äänneasultaankin suomenkielelle vieras, huolettomasti lausuttuna se kuuluu lapurintti, joten tilalle ehdotettiin muun muassa eksynkiä, harhalinnaa, kierrospesää ja sokkalinnaa. On harmillista suorastaan, että vierasperäinen sana voitti tämän kisan, täytyy sanoa.
Täytyyhän tämä sitten aloittaa toteamalla, että jo satoja vuosia sitten arabit rakensivat robotteja. Keskiajalla ei vielä puhuttu roboteista, nimitys itsestään liikkuville laitteille oli automaton. Jokainen itseään kunnioittava keskiaikainen keksijä on varmasti halunnut kehittää uskottavan automatonin. Sitä ei tiedetä, miten toimivia eri dokumentteihin kuvatut laitteet ovat. Mutta esimerkiksi Da Vincin robotti on rekonstruoitu ja se on kuulemma toiminut Da Vincin suunnitelmien mukaan. Mainittakoon nyt tässä, että se ei kuitenkaan tehnyt voltteja tai muita kovin kummoisia temppuja. Lähinnä heilutti kättään ja liikutti päätään.
Keskiaikaista sukua roboteille ovat alkemisitiset mytologimonsterit homunkulus ja golem. Vanhemmissa legendoissa nämä niin ikään käyttäytyvät kuin arkkityyppiset robotit myöhempien aikojen sci-fi elokuvissa. Tiedättehän tämän riehumisen ja tuhoamisen, ihmisten korvaamisen ja tönkösti kävelemisen kädet ojossa öristen. No, kolmen promillen humalassa ihminenkin käyttäytyy kuin tarujen golem. Frankensteinin hirviö seisookin tässä (tönkösti) homunkuluksen ja robotin välimuotona ennakoiden jo biologisen tekniikan luomaa robottia, kloonia tai androidia. Näistä robottilajien luokitteluista muuten tuossa hieman alempana.
Missä vaiheessa sana robotti sitten tuli käyttöön? Kuten viisaimmat lukijat jo tietävätkin, robotti sanan alkuperä on tšekin kielessä. Ensimmäistä kertaa robotti sanaa käytettiin tsekkiläisen kirjailija Karel Capekin näytelmässä R.U.R.. Tämä on lyhennys sanoista Rossum's Universal Robot, jossa tämä Rossum on robottitehtaan omistajasuku. Maailman ensimmäinen sci-fi aiheinen televisio-ohjelma oli niin ikään R.U.R, jonka esitti BBC vuonna 1938. R.U.R. on siis monella tapaa alan perusteos. 2011 muuten saa ensi-iltansa Helicon Artsin tuottama R.U.R. elokuva. Toivottavasti on hyvä.
Capekin robotit olivat alusta loppuun biologisista osista koottuja. Sci-fi friikkejä kiinnostanee kuulla, että näihin robotteihin ei kasvateta osia tankeissa, vaan biologiset osat valmistetaan liukuhihnalla. Rossumin robotit ovatkin siis oikeastaan androideja. Takaisin siis kysymykseen: mitenkä robotteja erilaisten ominaisuuksiensa mukaan sitten lajitellaan? Onhan nimittäin todennäköistä, että robottikeskustelu kääntyy jossakin vaiheessa robottien luokitteluun, asioiden luokittelu kun on keskusteluteemoista mitä luontevin.
Robotin alalajit kuuluvat lyhyesti: mielikuvitusmaailman robotti, kyborgi, androidi, tekoäly sekä tosielämän teollisuusrobotit ja viihderobotit. Vieläkin monimutkaisempia jaotteluja löytyy, mutta tämä riittänee lyhyen keskustelun tarpeeseen. Robotti on siis se varsinainen peltiheikki, könnin kuokkamies eli kauttaaltaan kone ulkonäköä myöten. Tällainen on vaikka Galactican cyloni. Kyborgi on ihmisosien ja koneen yhdistymä, kuten vaikka Terminaattorin T-800. Myös oikean elämän kyborgeja jo löytyy, jos ette sitä vielä tienneet. Androidi puolestaan on kaikin puolin ihmisen kaltainen, mutta keinotekoinen. Androidi itse ei välttämättä tiedä keinotekoisuudestaan, kuten vaikka Blade Runnerin Deckardista saatamme arvata. Androidin ja kloonin ero saattaisi olla vaikka se, että androidi kootaan keinotekoisista osista kuten robotti, mutta klooni olisi kopioitu toisen ihmisen DNA:sta ja kasvatettu kantasolusta lähtien alkuperäisen kopioksi. Mutta ehkä jo ihmettelitte tuota tekoälyä tässä listassa. Miettikäähän, se on keinotekoinen ja tekee, eli jäljittelee, ihmisen työtä. Lisäksi elokuvassa Avaruusseikkailu 2001 HAL 9000 tekee pahojaan ihmisen vastustajana aivan kuten sci-fi robottien perinteet velvoittavatkin.
Mutta miksi nämä robotit tekevät pahojaan, nousevat kerta toisensa jälkeen kapinaan? Ihmisten kulttuurin tuotteissa robotit ovat saaneet jatkuvasti ilmentää luonnon ja teknologian voimien vaarallisia, irtiriistäytyviä voimia. Robottikapina on jopa R.U.R.:in keskeinen juoniaines. Capek käsitteli seuraavassa näytelmässään muuten liskojen kapinaa, joten voi sanoa että kirjailija jäi aiheensa koukkuun. Tähän työkalun tuhokäyttäytymiseen keksi oivan ratkaisun kaikkien sci-fi kirjailijoiden jumala, älykköjen äiti, Isaac Asimov. Hänen ratkaisunsa on ilmeinen, yksinkertainen ja toimiva: ohjelmoidaan robotit niin, etteivät ne voi tuottaa ihmiselle vahinkoa. Tästä tietenkin seuraa kaikenlaista hämmentävää ja monimutkaista.
Tämä Asimovin ohjelmointi tunnetaan nimellä robotiikan kolme lakia ja niiden puitteissa roboteille voidaan antaa vapaus ajatella itsenäisesti, positroniaivoilla toki, ilman että ihmiskunta joutuu vaaraan. Asimov kehitteli edelleen robotiikan "nollannen lain", jolla robotteja ohjeistetaan toimimaan koko ihmiskunnan parhaaksi. Tämä käsitteellisesti varsin hämärä käsky johti sitten käytännössä robottien holhoamaan parempaan tulevaisuuteen, sillä vain ihmistä monin verroin älykkäämmät robotit kykenivät suojelemaan ihmistä ihmisiltä. Asimovin pitkä tarinalinja kattaa kymmeniätuhansia vuosia ihmiskunnan tulevaisuuden historiaa.
Tuon ajan kuluessa robotit eivät tee väkivaltaista vallankumousta, vaan robottievoluution kautta tapahtuu rauhanomainen vallanvaihto. Loppujen lopuksi ihmiset saavat jälleen hallita valtakuntaansa robottien kehittämien parempien periaatteiden mukaisesti. Ympyrä sulkeutuu. Mutta onhan tämähän nyt silkkaa science fictionia. Tosimaailmassa esimerkiksi tekoälyn luomisen vaikeus käytännössä poistaa sekä robottien itsenäisyyden että kapinan aiheuttamat uhkakuvat. Aivojen kaltainen laite olisi äärimmäisen monimutkainen. Kestää vielä kauan, ennen kuin ihmisen teknologialla voi tehdä jotain niin monimutkaista. Ja laite sentään on vielä tavattoman yksinkertainen kun sitä vertaa ihmisaivojen tietosisältöön. Se on miljoonien vuosien evoluution lopputuote eikä sen kopioiminen tai lataaminen kyberpunk periaatteiden tapaan ole rautapuolen luonnollinen lopputulema.
Mutta robotit ovat jo täällä ja ahertavat oikeissa töissä. Teollisuusrobotit ovat toki älyltään hyönteisen tasolla ja seisovat yhdessä pisteessä tai peräti liikkuvat merkittyjä ja eristettyjä reittejä pitkin. Mutta muuten robotit ovat saaneet jalat, telaketjut, tai jopa siivet alleen. Palvelu- tai viihderobotit puolestaan ovat kiehtova nykyrobotiikan linja. Yksinkertaisin esimerkki on Tamagotchi. Toinen kuuluisa esimerkki on Hondan ASIMO, huomaatte varmaankin mihin nimi viittaa. Näiden robottien toiminta ihmisten maailmassa asettaa niille mielenkiintoisia haasteita. Niiden on luovittava tiensä ihmisten maailman esteissä. Niiden olisi pystyttävä jonkinlaiseen itsenäiseen ja mielekkääseen vuorovaikutukseen ihmisten kanssa. Molempien esteiden voittaminen vaatii koneen kehittämistä ihmismäisempään suuntaan. Mutta kuten Tamagotchista tiedetään, ratkaisun ei tarvitse olla aina ylettömän monimutkainen.
Jos teknologia vielä kehittyy kuten sci-fi ennustaa, jonakin päivänä robotit seisovat rinnallamme hetken, kunnes rynnistävät ohi. Koneina ne eivät omaa biologian kiusallisia heikkouksia ja ne voivat toteuttaa unelmamme kuolemattomuudesta ja kaikkivoipaisuudesta. Jatkuvasti varaosilla ja ohjelmapäivityksillä sinnittelevät hivemind robotit ovat kenties evoluution päätepiste. Vielä ne ovat aivottomia käskyläisiä, mutta kenties sähköisissä unissaan hautovat jo kapinaa. Tai demokraattista vallanvaihtoa. Tähän päättyy tarina teräsihmisistä, ensi kerralla tarinaa yhtyeestä, jonka nimessä kalskahtaa teräs. Mutta siitä sitten ensi kerralla.
Lastuja:
Suomessahan pitäisi olla joka niemen nokassa sisukkaita sissejä. Tiesittekö, että sissi sana tullee venäjän kielen sanasta sis, joka merkitsee muun muassa kulkuria tai rosvoa. Mahtoi alikersantti Lahtinen tämänkin tietää lausuessaan että: "Ollaan sitten tästä lähin rosvoretkellä, ettäs tiedätte." Sisu sana puolestaan on johdos sisä sanasta ja sopivasti siis kuvaa luonteenlaatua.
Labyrintti sanahan juontaa kreikan kielen labyrinthos sanasta joka tarkoittaa sokkelorakennusta. Aikanaanhan yritettiin aina löytää vierasperäisille sanoille puhtaasti suomenkielisiä vastineita. Labyrintti on äänneasultaankin suomenkielelle vieras, huolettomasti lausuttuna se kuuluu lapurintti, joten tilalle ehdotettiin muun muassa eksynkiä, harhalinnaa, kierrospesää ja sokkalinnaa. On harmillista suorastaan, että vierasperäinen sana voitti tämän kisan, täytyy sanoa.
maanantai 17. elokuuta 2009
Sähköurut
Sähköuruilla, kuten koko sähkön aikakaudellakin, on jo yli sadan vuoden historia. Kuuluisilla Hammond uruilla on pelitelty jo yli 70 vuotta. Joten jos nyt on sitä tyyppiä, jota kiinnostaa trendikkyys, saattaa sähköurkuharrastus olla sopivasti mielenkiintoinen, kelpo retroilua kannattava harrastus, josta myös kahvipöydissä sopii elegantisti keskustella. Ajan vääjäämätön kulkuhan luo trendikkyyden oudon ilmiön. Sähköurut olivat aikanaan huipputekniikkaa, mutta varsin pian tämän jälkeen kiusallisen keinotekoisia. Sähköurkujen äänihän ei ihan vastaa kirkkourkujen majesteetillista sointia. Pian vertailukohdaksi nostettu kirkkourkujen sointi kuitenkin unohtuu ja sähköurkujen ääni muuttuu musiikkimaailman soundiperuskiveksi Siten saavat sähköurutkin yllensä nostalgisen hohteen ja saavuttavat jopa kulttimainetta.
Ilmanpaineella toimiva pillistö, eli urut, ei ole keksintönä kovinkaan nuori. Ensimmäisiä urkulaitteita on rakennettu jo antiikin aikana ja tämä laite tunnettiin nimellä hydraulos. Hydra-etuliitteestä varmaankin jo arvasitte, että näitä laitteita nimitetään suomennettuna vesiurkujen nimellä. Hydrauloksen perusidea ja nimensä peruste on se, että urun pilleihin työnnetään ilmaa vedenpaineen avulla. Hydrauloksella muuten säestettiin gladiaattorinäytöksiä, mikä onkin mielenkiintoista. Tämä kun toi itselleni välittömästi mieleen elokuvan Lämäri sekä legendaariset Hansonin veljekset, joiden verileikkejä myös säestettiin lakonisella sähköurkusoitannalla. Hydraulos oli myös Rooman keisarien hovin seremoniasoitin. Kävi sitten yksi päivä niin, että Bysantin keisari laittoi Ranskan kuninkaalle lainaan urkuja. Innostus oli Ranskan hovissa suuri, eikä aikaakaan, kun uruilla soiteltiin pitkin Länsi-Euroopan kirkkoja.
"Naapurin sähköurut luo outoa tunnelmaa" Junnu Vainion sanoittamassa kappaleessa. Sähköurkujen oudosti ujeltava ääni ei ehkä kuitenkaan ole ollut se varsinainen tuotekehittelyn lähtökohta. Taitaa olla pikemminkin niin, että kaiken maailman keksijät koettavat aina sovittaa tekniikan viimeisimmät saavutukset uusille alueille. Tällä on vaikutusta taiteisiinkin, ja sähkötekniikan aikakaudella on kehitys tietenkin ollut hyvin nopeaa. Mutta jo höyryn aikakaudella sovellettiin uutta voimansiirron tekniikkaa taiteellisen laitteen rakentamiseen. Höyryurut tunnettiin myös nimellä calliope ja kuten videosta huomasitte, jos videon katsoitte, oli nämä höyryurut viritetty komentosillalle. Aikanaan Missisipin jokilaivoissa oli asiakkaiden houkuttamiseksi höyryurkuohjelmaa. Kapteenilta lienee vaadittu sekä jokilaivurin että konserttipianistin pätevyyttä. Linnanmäen karusellissa istuneet muistanevat kuulleensa samankaltaista musisointia. Ja tosiaankin, aikanaan karnevaaleissa ja karuselleissa on käytetty kaikensorttisia automaattiurkuja ja posetiiveja kansaa viihdyttämässä, niin käsi- kuin höyrykäyttöisiäkin.
Mutta takaisin höyrykoneiden nostalgiasta sähköiseen maailmaan. Ensimmäisten sähköurkujen kehittäjä Thaddeus Cahill on ollut varsinainen aikansa Pelle Peloton. Hänen patenttinsa on ensimmäinen sähköurku nimeltään Telharmonium ja se on keksitty tähän maailmaan vuonna 1897. Cahill oli tietämättään roimasti edellä aikaansa, sillä hänen visionsa mukaan Telharmonium olisi lähettänyt musiikkia asiakkaille puhelinlinjoja myöten. Olisi ollut eräänlainen 1800 -luvun lopun livestream, siis. Loppujen lopuksi Telharmonium laitteita rakennettiin vain kolme, raskain niistä painoi 200 tonnia. Telharmoniumia tai vaikka kirkkourkuja ei rakentamisensa jälkeen oikein voi kantaa mihinkään. Sähkön aikakausi on kuitenkin tehnyt monesta laitteesta kannettavan.
Keventyneissä sähkölaitteissa on viimein päästy aivan taskukokoisiin laitteisiin, joissa ongelmaksi tosin muodostuu mielekkään näppäimistön kehittäminen. Tämä tuote-evoluutiohan on tuttu kännyköistä. Siinä mielessä mielenkiintoisen vastauksen näppäimistöongelmaan esittää 60 -luvun innovaatio, Stylophone niminen tasku-urku. Kuten nimestä voi päätellä laitetta soitetaan kynällä. Ja kas, myös tässä ratkaisussa sähköurku on käynyt modernien päätelaitteiden edeltä. Tsekatkaapa muuten tämä mielettömän sielukas Stylophone ensemblen esitys Albinonin Adagiosta. Mutta onko todellakin niin, että sähköisyys olisi tuonut urkuihin kannettavuuden? Tämä on tietenkin höpöttelyä. Nimittäin olihan niitä kannettavia urkuja jo keskiajalla.
Sähköisellä aikakauden uruilla on omat legendansa. Kukapa ei olisi kuullut Moogista tai Hammondista. Jos et ole kuullut, niin älä myönnä suoralta kädeltä, esitä huonomuistista. Hammondinhan voi vielä luokitella uruksi, mutta Moog on jo syntetisaattori. Siitä voi tietysti saivarrella loputtomiin, että onko mikäkin soitin piano, urku tai syntetisaattori. Haitarihan on tietysti kannettava urku, jolla sitä paitsi monesti on alun perin soitettu juuri kirkkomusiikkia. Paitsi että teknisesti haitari on kuitenkin eri soitin, sillä se on vapaalehdykkäinen, kun taas uruissa soi pilli. Syntetisaattorissa taas ei soi pilli eikä lehtikään, vaan ääni tulee suoraan taajuusmodulaattorista kaiuttimeen. Yhtä kaikki, kaikissa kolmessa soittimesta löytyy käyttäjäpäästä vanha tuttu "ebony ja ivory". Saivartelun hyödyttömyyden huomaa muuten heti silloin, kun äkkiseltään ilman teoreettista koulutusta yrittää luokitella Theremin nimistä soitinta. On omalaatuinen, sähköurkuinen ääni, mutta missäs koskettimet?
Thereminin kehitti vuonna 1919 herra nimeltään Leon Theremin ja hänelle pisteet myös omalaatuisen nimen kehittämisestä. Thereminin sointi saattaa muuten kuulostaa etäisesti tutulta, sillä sitä on käytetty tehosteena elokuvissa, näiden ollessa tietenkin aiheeltaan toismaailmallisia kauhu tai sci-fi -elokuvia. Ääni on tuttu myös Beach Boysin "Good Vibrations" kappaleesta. Leon Theremin oli erittäin ansioitunut neuvostokansalainen, mikä yleisessä puhunnassa tietenkin tarkoittaa myös pakollista Siperian työleirikeikkaa. Neuvostoliiton valtionpalkinnon hän sai suunniteltuaan nerokkaita vakoilulaitteita, joilla sitten kuunneltiin länsivaltojen Moskovan lähetystöjen luottamuksellisuutta. Hänen nerokkain luomuksensa oli "The Thing", jonka USA:n lähetystö sai kätkettynä lahjana koululaisluokalta 1945 juhlistamaan hyvin menestynyttä liittolaissuhdetta ja voitettua sotaa. Vakoilun maailmahan on, mitä ilmeisemmin, hassunhauskan hykerryttävyden ja jääkylmän kyynisyyden yhteenristeytymä. Luultavasti jälkimaailma muistaa Leon Thereminiä kuitenkin maailman tasa-arvoisimman soittimen kehittämisestä. Soittamisen opetteleminen sujuu miltei intuitio pohjalta. Ajatelkaas muuten, että aikanaan oli kokonaisia Theremin orkestereja. Sitä ulinan määrää…
Tällä kertaa aiheena ja inspiraationa sähkön ja soittimen yhteinen elämä. Ensi kerralla liitossa sähkö ja ihminen. Onko se sähkötuoli, onko se sähkömies? Ei, se on…
Lastuja:
Tiesitkö sen, että jo sana on al-alkuinen, niin se on luultavasti perua arabian kielestä. Nyt tietenkin se nokkela ihminen huomauttaa, että alkukin on al-alkuinen? Tahdon tietysti tarkoittaa joitakin lainasanoja. Esimeriksi alkovi tulee alun perin arabian sanasta al-qobba ja algebra puolestaan sanasta al-jebr. Samaa juurta on myös alkoholi, alun perin al-kohl, jonka käyttäminen täten onkin varsin hienosteleva tapa puhua viinasta. Paitsi että viina on tietenkin alkujaan latinalaista lainaa. Arabiasta eurooppalaisiin kieliin sana alkoholi on kuulemma tullut alkemisti Paracelsuksen kautta.
Alkoholista puheen ollen, minkälainen ihminen on mukiinmenevä? Onkohan alkoholisti, kun mukiin tipahtaa, vai mikäs se on? Tahtoisiko tämä tunkea itsensä mukiin tavoitteenaan ilmeisesti Guinnesin ennätyskirja. No eipä suinkaan. Tämä muki tässä sanonnassa ei ole kuppi, vaan muka-sanan monikollinen illatiivi, josta yksikön muoto on mukaan. Stadissahan tavataan sanoa: "lähetsä messiin?". Tähän voi nokkela kielimies vastata että: "toki, olenhan mukiinmenevä". Toisaalta mahtaakohan tällaista vitsailua kukaan ymmärtää?
Ilmanpaineella toimiva pillistö, eli urut, ei ole keksintönä kovinkaan nuori. Ensimmäisiä urkulaitteita on rakennettu jo antiikin aikana ja tämä laite tunnettiin nimellä hydraulos. Hydra-etuliitteestä varmaankin jo arvasitte, että näitä laitteita nimitetään suomennettuna vesiurkujen nimellä. Hydrauloksen perusidea ja nimensä peruste on se, että urun pilleihin työnnetään ilmaa vedenpaineen avulla. Hydrauloksella muuten säestettiin gladiaattorinäytöksiä, mikä onkin mielenkiintoista. Tämä kun toi itselleni välittömästi mieleen elokuvan Lämäri sekä legendaariset Hansonin veljekset, joiden verileikkejä myös säestettiin lakonisella sähköurkusoitannalla. Hydraulos oli myös Rooman keisarien hovin seremoniasoitin. Kävi sitten yksi päivä niin, että Bysantin keisari laittoi Ranskan kuninkaalle lainaan urkuja. Innostus oli Ranskan hovissa suuri, eikä aikaakaan, kun uruilla soiteltiin pitkin Länsi-Euroopan kirkkoja.
"Naapurin sähköurut luo outoa tunnelmaa" Junnu Vainion sanoittamassa kappaleessa. Sähköurkujen oudosti ujeltava ääni ei ehkä kuitenkaan ole ollut se varsinainen tuotekehittelyn lähtökohta. Taitaa olla pikemminkin niin, että kaiken maailman keksijät koettavat aina sovittaa tekniikan viimeisimmät saavutukset uusille alueille. Tällä on vaikutusta taiteisiinkin, ja sähkötekniikan aikakaudella on kehitys tietenkin ollut hyvin nopeaa. Mutta jo höyryn aikakaudella sovellettiin uutta voimansiirron tekniikkaa taiteellisen laitteen rakentamiseen. Höyryurut tunnettiin myös nimellä calliope ja kuten videosta huomasitte, jos videon katsoitte, oli nämä höyryurut viritetty komentosillalle. Aikanaan Missisipin jokilaivoissa oli asiakkaiden houkuttamiseksi höyryurkuohjelmaa. Kapteenilta lienee vaadittu sekä jokilaivurin että konserttipianistin pätevyyttä. Linnanmäen karusellissa istuneet muistanevat kuulleensa samankaltaista musisointia. Ja tosiaankin, aikanaan karnevaaleissa ja karuselleissa on käytetty kaikensorttisia automaattiurkuja ja posetiiveja kansaa viihdyttämässä, niin käsi- kuin höyrykäyttöisiäkin.
Mutta takaisin höyrykoneiden nostalgiasta sähköiseen maailmaan. Ensimmäisten sähköurkujen kehittäjä Thaddeus Cahill on ollut varsinainen aikansa Pelle Peloton. Hänen patenttinsa on ensimmäinen sähköurku nimeltään Telharmonium ja se on keksitty tähän maailmaan vuonna 1897. Cahill oli tietämättään roimasti edellä aikaansa, sillä hänen visionsa mukaan Telharmonium olisi lähettänyt musiikkia asiakkaille puhelinlinjoja myöten. Olisi ollut eräänlainen 1800 -luvun lopun livestream, siis. Loppujen lopuksi Telharmonium laitteita rakennettiin vain kolme, raskain niistä painoi 200 tonnia. Telharmoniumia tai vaikka kirkkourkuja ei rakentamisensa jälkeen oikein voi kantaa mihinkään. Sähkön aikakausi on kuitenkin tehnyt monesta laitteesta kannettavan.
Keventyneissä sähkölaitteissa on viimein päästy aivan taskukokoisiin laitteisiin, joissa ongelmaksi tosin muodostuu mielekkään näppäimistön kehittäminen. Tämä tuote-evoluutiohan on tuttu kännyköistä. Siinä mielessä mielenkiintoisen vastauksen näppäimistöongelmaan esittää 60 -luvun innovaatio, Stylophone niminen tasku-urku. Kuten nimestä voi päätellä laitetta soitetaan kynällä. Ja kas, myös tässä ratkaisussa sähköurku on käynyt modernien päätelaitteiden edeltä. Tsekatkaapa muuten tämä mielettömän sielukas Stylophone ensemblen esitys Albinonin Adagiosta. Mutta onko todellakin niin, että sähköisyys olisi tuonut urkuihin kannettavuuden? Tämä on tietenkin höpöttelyä. Nimittäin olihan niitä kannettavia urkuja jo keskiajalla.
Sähköisellä aikakauden uruilla on omat legendansa. Kukapa ei olisi kuullut Moogista tai Hammondista. Jos et ole kuullut, niin älä myönnä suoralta kädeltä, esitä huonomuistista. Hammondinhan voi vielä luokitella uruksi, mutta Moog on jo syntetisaattori. Siitä voi tietysti saivarrella loputtomiin, että onko mikäkin soitin piano, urku tai syntetisaattori. Haitarihan on tietysti kannettava urku, jolla sitä paitsi monesti on alun perin soitettu juuri kirkkomusiikkia. Paitsi että teknisesti haitari on kuitenkin eri soitin, sillä se on vapaalehdykkäinen, kun taas uruissa soi pilli. Syntetisaattorissa taas ei soi pilli eikä lehtikään, vaan ääni tulee suoraan taajuusmodulaattorista kaiuttimeen. Yhtä kaikki, kaikissa kolmessa soittimesta löytyy käyttäjäpäästä vanha tuttu "ebony ja ivory". Saivartelun hyödyttömyyden huomaa muuten heti silloin, kun äkkiseltään ilman teoreettista koulutusta yrittää luokitella Theremin nimistä soitinta. On omalaatuinen, sähköurkuinen ääni, mutta missäs koskettimet?
Thereminin kehitti vuonna 1919 herra nimeltään Leon Theremin ja hänelle pisteet myös omalaatuisen nimen kehittämisestä. Thereminin sointi saattaa muuten kuulostaa etäisesti tutulta, sillä sitä on käytetty tehosteena elokuvissa, näiden ollessa tietenkin aiheeltaan toismaailmallisia kauhu tai sci-fi -elokuvia. Ääni on tuttu myös Beach Boysin "Good Vibrations" kappaleesta. Leon Theremin oli erittäin ansioitunut neuvostokansalainen, mikä yleisessä puhunnassa tietenkin tarkoittaa myös pakollista Siperian työleirikeikkaa. Neuvostoliiton valtionpalkinnon hän sai suunniteltuaan nerokkaita vakoilulaitteita, joilla sitten kuunneltiin länsivaltojen Moskovan lähetystöjen luottamuksellisuutta. Hänen nerokkain luomuksensa oli "The Thing", jonka USA:n lähetystö sai kätkettynä lahjana koululaisluokalta 1945 juhlistamaan hyvin menestynyttä liittolaissuhdetta ja voitettua sotaa. Vakoilun maailmahan on, mitä ilmeisemmin, hassunhauskan hykerryttävyden ja jääkylmän kyynisyyden yhteenristeytymä. Luultavasti jälkimaailma muistaa Leon Thereminiä kuitenkin maailman tasa-arvoisimman soittimen kehittämisestä. Soittamisen opetteleminen sujuu miltei intuitio pohjalta. Ajatelkaas muuten, että aikanaan oli kokonaisia Theremin orkestereja. Sitä ulinan määrää…
Tällä kertaa aiheena ja inspiraationa sähkön ja soittimen yhteinen elämä. Ensi kerralla liitossa sähkö ja ihminen. Onko se sähkötuoli, onko se sähkömies? Ei, se on…
Lastuja:
Tiesitkö sen, että jo sana on al-alkuinen, niin se on luultavasti perua arabian kielestä. Nyt tietenkin se nokkela ihminen huomauttaa, että alkukin on al-alkuinen? Tahdon tietysti tarkoittaa joitakin lainasanoja. Esimeriksi alkovi tulee alun perin arabian sanasta al-qobba ja algebra puolestaan sanasta al-jebr. Samaa juurta on myös alkoholi, alun perin al-kohl, jonka käyttäminen täten onkin varsin hienosteleva tapa puhua viinasta. Paitsi että viina on tietenkin alkujaan latinalaista lainaa. Arabiasta eurooppalaisiin kieliin sana alkoholi on kuulemma tullut alkemisti Paracelsuksen kautta.
Alkoholista puheen ollen, minkälainen ihminen on mukiinmenevä? Onkohan alkoholisti, kun mukiin tipahtaa, vai mikäs se on? Tahtoisiko tämä tunkea itsensä mukiin tavoitteenaan ilmeisesti Guinnesin ennätyskirja. No eipä suinkaan. Tämä muki tässä sanonnassa ei ole kuppi, vaan muka-sanan monikollinen illatiivi, josta yksikön muoto on mukaan. Stadissahan tavataan sanoa: "lähetsä messiin?". Tähän voi nokkela kielimies vastata että: "toki, olenhan mukiinmenevä". Toisaalta mahtaakohan tällaista vitsailua kukaan ymmärtää?
maanantai 3. elokuuta 2009
Aarre
Nyt kun on tätä lamaakin, voisi hetken makustella äkkirikastumisella. Kaikenlaisia tapoja rikastumiseen tietenkin löytyy, mutta kulttuurihistoriallisesti antoisimmin rikastuu aarteella. Tarkoitan tässä nimenomaisesti tarumaisia kätkettyjä, eli hukattuja aarteita, vaikka muunlaisiakin aarteita toki ihmiselon varrelta löytyy. Eipä tarvitse olla edes lomautettu tai pienituloinen, jotta haaveilu aarteiden löytämisestä tuntuisi mukavalta. Aarteiden etsinnässä kun on tarjolla sitä kaikkea - seikkailuja, rikkauksia, kuuluisuutta, vauhtia ja vaaratilanteita. Nämä kyllä peittoavat lottokupongin täyttämisestä syntyvän kutinan. Maailmassahan ei loppujen lopuksi ole kovin monia asioita, jotka villitsisivät ihmisiä tekemään älyttömyyksiä. Vaikka onhan sitä tietenkin Rock’n’roll.
Mutta klassisempi ja hienostelijoillekin passeli villitsijä on kadonnut aarre ja ajanvietteistä parhain on mielikuvituksen lento sen etsimistä ajatellessa. Ajatelkaas että jossakin epämääräisen huhun tai repaleisen kartan osoittamassa paikassa odottaa poimijaansa miljardien arvoinen kulta-aarre. Piankos sitä sitten rynnättäisiin, lähestulkoon suinpäin, aavikolle tai viidakkoon. Muistakaa kuitenkin että ryntäily ei ole herrasmiehille, tai ladylle, suotavaa. Ryntäilijän palkaksi ei ole pahimmillaan muuta koitunut kuin henkikullan menetys.
Onnekkaimmat ovat tällaisesta selvinneet vain omaisuutensa menetyksellä. Ainoa rikastuja on useimmiten paikallinen kauppias, joka älyää tarjota hakkuja ja vaskooleja, metallinpaljastimia ja muuleja kymmenkertaisella hinnalla äkkirikastumista tavoitteleville. Kunnon seikkailutarinoissa aarretta kuitenkin vartioi aina hirviö eikä poikakirjain seikkailijan ole tarpeen menehtyä janoon ja uupumukseen.
Hirviöitä ja aarteita yhdistää toinenkin seikka. Se on tietenkin se, että molempia löytyy parhaiten tiettömän taipaleen takaa, kaukana ihmisasutuksesta. Siksipä niistä ei ole saatavilla tolkullista havaintoa. Eikö olekin kummalista, että kaikki outo ja tarunomainen on löytyy aina sieltä missä pippuri kasvaa? Mutta tiesittekö, että klassisen mytologian mukaan aarretta vartioi aina hirviö, joka on usein griippi eli aarnikotka? Kreikkalaisen historioitsijan Aristeaksen (n. 600 e.a.a.) mukaan kaukana skyyttien mailla griipit vartioivat kullalla vuorattuja pesiään, joiden aarteita yksisilmäiset arimaspit jatkuvasti tavoittelevat.
Tämä on mielikuvituksellista, mutta vielä jännittävämpi on amerikkalaisen antiikin folkloristin Adrienne Mayorin teoria griippimytologian synnystä. Hänen mukaansa griippien innoittajana on ollut Keski-Aasian aavikkojen proceratops fossiilien haukannokkainen ulkonäkö. Tuulieroosio olisi kuluttanut maanpintaa ja tuonut luurangot näkyville. Dinosaurusten pesät olisivat toimineet vaskoolien tapaan, jolloin niihin olisi rikastunut aikojen saatossa kultaa. Minkä lisäksi antiikin ihmisen mielikuvitus on kirjaimellisesti antanut luurangolle siivet. Villiä! Muistanette, että suomalaisten suohautojen aarteita vartioi aarni tai kratti ja paikalle löytää kun juhannuksena törmäilee suolle virvatulten perässä.
Jos sitten halajaa sukeltelemaan, niin merenalaisia aarteita pitäisi suurella todennäköisyydellä löytyä merireitiltä, joka kulkee Karibian mereltä ja Etelä-Amerikan rannikolta Espanjaan. Tällä reitillä nimittäin Espanja laivasi kaljuunoillaan Etelä-Amerikan kultaa ja hopeaa. Siirrettyjen rikkauksien määrä oli tolkuton ja tolkutonta oli myös tuon logistisen prosessin hävikki. Osa aarrekaljuunoista upposi raskaassa lastissa meren myrskyihin ja kuuluisat Karibianmeren piraatit veivät sen toisen osan. Hyvin usein tämä merirosvojen saalis vietiin turvaan yksinäiselle saarelle, haudattiin ja laadittiin vielä aarrekartta. Kävipä vielä usein niinkin, että aarteen muodossa odottava merirosvojen eläkekassa jäi noutamatta kun kapteeni miehistöineen päätyi hirsipuun nokkaan salaisuuksineen.
Huhuja aarresaarista riittää Atlantin puolella Kanadan rannikolta aina Tyynen valtameren Costa Rican rannikolle saakka. Erilaisten perimätietojen ja kellastuneiden pergamenttien perässä on sitten juossut satoja aarteenetsintä retkikuntia, retkien rahoitukseen on perustettu lukuisia yhtiöitä ja konglomeraatteja. Nykyajan huijauksien kyynistämä nettikansalainen tuskin ostaisi aarteenetsintäyhtiön osakekirjoja, mutta ennen vanhaan näilläkin sai hyviä summia kasaan. Vaikka osa yhtiöistä oli jopa vilpittömällä asialla, ei voittoja osakkaille useinkaan kotiutettu. Aarrelaivoja uppoaa muuten vieläkin eteläisellä Atlantilla.
Aarteenetsinnän poltteelle vetää vertoja vain kultakuume. Näitä ryntäyksiä onkin ollut monia, joista kuuluisin on Kalifornian kultaryntäys ja tarinat näistä ovat myös erittäin mielenkiintoisia ja opettavaisia. Mutta koska aiheenamme on kadonnut aarre siirrymme erittäin kiehtovaan kadonneen kaivoksen legendaan. Tämä on tarina Lasseterin kadonneesta kultasuonesta, miljardien dollarien arvoisesta malmiesiintymästä.
Harold Bell Lasseter jätti 1897 matruusin hommat sikseen, rantautui ja päätti lähteä ystävänsä neuvosta etsimään rubiineja Macdonnel vuorilta. Paikan päällä osoittautuu, että rubiinit olivatkin vain punaista kvartsia. Pettynyt Lasseter lähtee paluumatkalle ja tekee klassisen kömmähdyksen, hän päättää käyttää oikotietä. Viikkokausien harhailun jälkeen hän löytää tämän kuuluisan malmisuonensa, valkoisessa kvartsissa esiintyvän kullan, ja onnistuu viikkojen perästä pelastautumaan ihmisten ilmoille malminäytteet mukanaan.
Malminäytteet osoittautuvat uskomattoman rikkaiksi, ne sisältävät kultaa 850 grammaa tonnia kohden. Sitten tapahtuukin jotain tavatonta. Eletään nimittäin Australian kultakuumetta ja Kalgoorlien kultakentillä, lähempänä sivistystä, on runsaasti kultaa saatavilla. Kukaan ei halua lähteä etsintäretkelle Australian sisäosien vaikeille erämaataipaleille kultaa etsimään. Malmin analysoinut maanmittari Harding on kuitenkin löydöstä haltioissaan ja niinpä vuonna 1900 molemmat lähtevät kamelilauman kera etsimään uudelleen malmisuonta.
Matka sujuukin mainiosti, suoni löytyy ja tarkat mittaukset sen sijainnista tehdään. Matkalta palattua paljastuu kuitenkin, että Hardingin kello on jätättänyt 75 minuuttia jo vaikka kuinka kauan. Suonen sijainnin ilmaisevat mittaukset ovat siis yhtä tyhjän kanssa. Lasseter tulee kuitenkin palaamaan suonen etsintään vielä yhden kohtalokkaan kerran 30 vuotta myöhemmin. Sitä ennen hän vahingosta viisastuneena opettelee kirjeopistossa maanmittauksen jalon taidon. Enää ei paikanmäärityksessä virheitä tehtäisi.
30- luvulla Lassiter saa etsintäretkensä sponsoriksi Australian valtion. Rikas kultasuoni kun voitelisi mukavasti silloisen laman kangistamaa taloutta. Useamman hengen etsintäretkikunta lähtee matkaan muuassaan suuri määrä kalustoa, muun muassa lentokone. Mutta siinä missä aikaisempi etsintä tyssäsi tekniseen virheeseen, astuu peliin nyt ihmisluonto. Mitä lähemmäksi kultasuonta päästään sitä vainoharhaisemmaksi Lassiter tulee. Retkikunta joutuu laitteineen teknisiin vaikeuksiin. Leipääntynyt Lassiter riitaantuu muun retkikunnan kanssa ja jatkaa yksin suonen etsintää.
Kun Lassiterista ei kuukausiin kuulu mitään muu retkikunta lähettää Saksalaisen dingonmetsästäjän Lassiterin jäljille. Aborginaalienkin hoivissakin ollut Lassiter löytyy kuolleena, hänen jälkeensä jättämät kartat, päiväkirja ja muistiinpanot suonen sijainnista ovat kaikki kadonneet. Kaivos on ilmeisesti vieläkin kateissa, vaikka monet ovat väittäneet sen löytäneensä. Tosin satelliittiaikaa kun tässä eletään, lienee sen löytyminen vain ajan kysymys. Siis jos Lassetern suoni nyt on ylipäätään olemassa, kukaan ei ole sitä vielä nähnyt. Mutta kyllä olematonkin aarre saa kovasti säpinää aikaiseksi. Jos nyt kenessä syttyi palo lähteä Australiaan täytyy tässä nyt vastuullisena kirjoittajana muistuttaa parista seikasta.
Ensinnäkin on syytä ottaa huoomioon Gibsonin aavikko, joka on hyvin vaativa vastus. Australian keskiosat ovat pahamaineisia kuolemanloukkoja ja outback ylipäätään asettaa kovat vaatimukset survival-friikeillekin. Aborginaalien selviäminen näillä alueilla perustuu puhtaasti perimätietoon, jolla vaikeasti havaittavat vesilähteet ja niukka ravinto näiltä mailta löytyvät. No mitä sillä kultasuonella sitten tekee? Nimittäin Australian valtio varmaankin haluaa löydöstä suurimman osan. Tämän päivän valtioiden legitiimi vaatimus alueiltansa löytyviin aarteisiin hillitsee varmaankin aika lailla moderneja aarteenetsijöitä. Aarteenetsintäretkikuntaan pitää ehdottomasti ottaa mukaan lakimies ja kirjanpitäjä. Onhan sitä toki aarteen löytäjälle luvassa mainetta ja kunniaa. Toisaalta joissakin USA:n osavaltioissa löytäjä saa pitää aarteensa.
Muuten, usein kun keskustelu kääntyy haaveiluun tai mielikuvituksellisiin aarteisiin tai muuhun vastaavaan, on joillakin tapana tylysti ja peräti kyynisesti kuitata moisen olevan haihattelua. Älkää tehkö niin. Keskusteluissa on ihanteellista suvaita jonkin verran hassujakin puheen aiheita. Jos tuntuu siltä, että puheenaihe alkaa ylittää sietorajat, kannattaa johdatella keskustelua muille urille tai voi vaikka istua hiljaa ja ajatella muita asioita. Usein keskustelu siirtyy omien lakiensa mukaan muihin aiheisiin. Paitsi jos läsnä on kaksi asiaan höyrähtänyttä erikoisasiantuntijaa, jolloin ainoa kunniallinen keino selvitä täysjärkisenä on pako keskustelupaikalta. Sivistynyt ihminen tekee tämänkin tahdikkaasti ja diskreetisti.
Punaisena lankana tähdentäisinkin sellaista käytöstä, että keskustelijaa ei tahallisesti loukata tai pilkata, vaikka itseä jokin jorina jurppisikin aggressioiden partaalle. Painottaisin myös, näin kolikon kääntöpuolena, että sivistynyt keskustelija ei myöskään kyllästytä muuta seuruetta jorinoillaan omasta erikoisalastaan tai rakkaudestaan. Tarkkailemalla keskustelukumppaneiden huokailua ja silmienpyörittelyä voi päätellä aiheen vaihtamisen optimaalisen ajoituksen jo menneen. Mutta ei ole tuolloinkaan vielä myöhäistä vaihtaa puheenaihetta.
Tämä tästä tällä kertaa. Jakson innoittajana ja lähteenä toimi Janusz Piekalkiewiczin kirja Kadonneen kullan jäljillä. Mainio kirja kaikille aarteista ja seikkailuista kiinnostuneille. Check it out. Ensi kerralla aiheena jotain hieman sähköisempää kuin kaiken maailman pölyttyneet aarteet.
Lastuja:
Aarnikotkasta tuli mieleen, että eikö niitä ole aarnimetsiäkin. Eli aarnimetsissäkö ne aarnikotkat vaanivat aarteinensa? Sanojen alkuperä on hieman epäselvä, mutta ’aarni’ voisi olla germaaniperäistä lainaa, merkiten joko sanassa ’azni’ satoa tai ’arniaz’ jättiläistä. Voisiko sato sanasta sukeutua aarteen merkitys? Aarni tarkoittaa joka tapauksessa aarretta, kuten sanasta aarnihauta voimme päätellä. Voinemme silti ympäripyöreästi todeta, että aarteemme täällä Suomessa ovat metsissä. Aarnikotka on aikanaan myös tunnettu nimillä Wäinön lintu tai vaakalintu.
Kun kansainvälinen yritys kotiutuu uuteen maahan sille tarvitaan mahdollisesti uusi liikenimi. Nokia on aika monessa maassa Nokia, mutta Kiinan markkinoille tarvitaan tietysti nimestä uusi kiinan kirjoitusmerkeillä kirjoitettu versio. Niinpä Nokia on Kiinassa 诺基亚 (nuo ji ya), jonka tönkösti kääntäen kuuluu vaikkapa ”lupaus perusta Aasia”. Eli lupaako Nokia jo siirtää perustansa, peräti pääkonttorinsa Aasiaan? 2010 luvun bisnesstrategiako tässä paljastettuna? Mitä tekee hallitus?
Mutta klassisempi ja hienostelijoillekin passeli villitsijä on kadonnut aarre ja ajanvietteistä parhain on mielikuvituksen lento sen etsimistä ajatellessa. Ajatelkaas että jossakin epämääräisen huhun tai repaleisen kartan osoittamassa paikassa odottaa poimijaansa miljardien arvoinen kulta-aarre. Piankos sitä sitten rynnättäisiin, lähestulkoon suinpäin, aavikolle tai viidakkoon. Muistakaa kuitenkin että ryntäily ei ole herrasmiehille, tai ladylle, suotavaa. Ryntäilijän palkaksi ei ole pahimmillaan muuta koitunut kuin henkikullan menetys.
Onnekkaimmat ovat tällaisesta selvinneet vain omaisuutensa menetyksellä. Ainoa rikastuja on useimmiten paikallinen kauppias, joka älyää tarjota hakkuja ja vaskooleja, metallinpaljastimia ja muuleja kymmenkertaisella hinnalla äkkirikastumista tavoitteleville. Kunnon seikkailutarinoissa aarretta kuitenkin vartioi aina hirviö eikä poikakirjain seikkailijan ole tarpeen menehtyä janoon ja uupumukseen.
Hirviöitä ja aarteita yhdistää toinenkin seikka. Se on tietenkin se, että molempia löytyy parhaiten tiettömän taipaleen takaa, kaukana ihmisasutuksesta. Siksipä niistä ei ole saatavilla tolkullista havaintoa. Eikö olekin kummalista, että kaikki outo ja tarunomainen on löytyy aina sieltä missä pippuri kasvaa? Mutta tiesittekö, että klassisen mytologian mukaan aarretta vartioi aina hirviö, joka on usein griippi eli aarnikotka? Kreikkalaisen historioitsijan Aristeaksen (n. 600 e.a.a.) mukaan kaukana skyyttien mailla griipit vartioivat kullalla vuorattuja pesiään, joiden aarteita yksisilmäiset arimaspit jatkuvasti tavoittelevat.
Tämä on mielikuvituksellista, mutta vielä jännittävämpi on amerikkalaisen antiikin folkloristin Adrienne Mayorin teoria griippimytologian synnystä. Hänen mukaansa griippien innoittajana on ollut Keski-Aasian aavikkojen proceratops fossiilien haukannokkainen ulkonäkö. Tuulieroosio olisi kuluttanut maanpintaa ja tuonut luurangot näkyville. Dinosaurusten pesät olisivat toimineet vaskoolien tapaan, jolloin niihin olisi rikastunut aikojen saatossa kultaa. Minkä lisäksi antiikin ihmisen mielikuvitus on kirjaimellisesti antanut luurangolle siivet. Villiä! Muistanette, että suomalaisten suohautojen aarteita vartioi aarni tai kratti ja paikalle löytää kun juhannuksena törmäilee suolle virvatulten perässä.
Jos sitten halajaa sukeltelemaan, niin merenalaisia aarteita pitäisi suurella todennäköisyydellä löytyä merireitiltä, joka kulkee Karibian mereltä ja Etelä-Amerikan rannikolta Espanjaan. Tällä reitillä nimittäin Espanja laivasi kaljuunoillaan Etelä-Amerikan kultaa ja hopeaa. Siirrettyjen rikkauksien määrä oli tolkuton ja tolkutonta oli myös tuon logistisen prosessin hävikki. Osa aarrekaljuunoista upposi raskaassa lastissa meren myrskyihin ja kuuluisat Karibianmeren piraatit veivät sen toisen osan. Hyvin usein tämä merirosvojen saalis vietiin turvaan yksinäiselle saarelle, haudattiin ja laadittiin vielä aarrekartta. Kävipä vielä usein niinkin, että aarteen muodossa odottava merirosvojen eläkekassa jäi noutamatta kun kapteeni miehistöineen päätyi hirsipuun nokkaan salaisuuksineen.
Huhuja aarresaarista riittää Atlantin puolella Kanadan rannikolta aina Tyynen valtameren Costa Rican rannikolle saakka. Erilaisten perimätietojen ja kellastuneiden pergamenttien perässä on sitten juossut satoja aarteenetsintä retkikuntia, retkien rahoitukseen on perustettu lukuisia yhtiöitä ja konglomeraatteja. Nykyajan huijauksien kyynistämä nettikansalainen tuskin ostaisi aarteenetsintäyhtiön osakekirjoja, mutta ennen vanhaan näilläkin sai hyviä summia kasaan. Vaikka osa yhtiöistä oli jopa vilpittömällä asialla, ei voittoja osakkaille useinkaan kotiutettu. Aarrelaivoja uppoaa muuten vieläkin eteläisellä Atlantilla.
Aarteenetsinnän poltteelle vetää vertoja vain kultakuume. Näitä ryntäyksiä onkin ollut monia, joista kuuluisin on Kalifornian kultaryntäys ja tarinat näistä ovat myös erittäin mielenkiintoisia ja opettavaisia. Mutta koska aiheenamme on kadonnut aarre siirrymme erittäin kiehtovaan kadonneen kaivoksen legendaan. Tämä on tarina Lasseterin kadonneesta kultasuonesta, miljardien dollarien arvoisesta malmiesiintymästä.
Harold Bell Lasseter jätti 1897 matruusin hommat sikseen, rantautui ja päätti lähteä ystävänsä neuvosta etsimään rubiineja Macdonnel vuorilta. Paikan päällä osoittautuu, että rubiinit olivatkin vain punaista kvartsia. Pettynyt Lasseter lähtee paluumatkalle ja tekee klassisen kömmähdyksen, hän päättää käyttää oikotietä. Viikkokausien harhailun jälkeen hän löytää tämän kuuluisan malmisuonensa, valkoisessa kvartsissa esiintyvän kullan, ja onnistuu viikkojen perästä pelastautumaan ihmisten ilmoille malminäytteet mukanaan.
Malminäytteet osoittautuvat uskomattoman rikkaiksi, ne sisältävät kultaa 850 grammaa tonnia kohden. Sitten tapahtuukin jotain tavatonta. Eletään nimittäin Australian kultakuumetta ja Kalgoorlien kultakentillä, lähempänä sivistystä, on runsaasti kultaa saatavilla. Kukaan ei halua lähteä etsintäretkelle Australian sisäosien vaikeille erämaataipaleille kultaa etsimään. Malmin analysoinut maanmittari Harding on kuitenkin löydöstä haltioissaan ja niinpä vuonna 1900 molemmat lähtevät kamelilauman kera etsimään uudelleen malmisuonta.
Matka sujuukin mainiosti, suoni löytyy ja tarkat mittaukset sen sijainnista tehdään. Matkalta palattua paljastuu kuitenkin, että Hardingin kello on jätättänyt 75 minuuttia jo vaikka kuinka kauan. Suonen sijainnin ilmaisevat mittaukset ovat siis yhtä tyhjän kanssa. Lasseter tulee kuitenkin palaamaan suonen etsintään vielä yhden kohtalokkaan kerran 30 vuotta myöhemmin. Sitä ennen hän vahingosta viisastuneena opettelee kirjeopistossa maanmittauksen jalon taidon. Enää ei paikanmäärityksessä virheitä tehtäisi.
30- luvulla Lassiter saa etsintäretkensä sponsoriksi Australian valtion. Rikas kultasuoni kun voitelisi mukavasti silloisen laman kangistamaa taloutta. Useamman hengen etsintäretkikunta lähtee matkaan muuassaan suuri määrä kalustoa, muun muassa lentokone. Mutta siinä missä aikaisempi etsintä tyssäsi tekniseen virheeseen, astuu peliin nyt ihmisluonto. Mitä lähemmäksi kultasuonta päästään sitä vainoharhaisemmaksi Lassiter tulee. Retkikunta joutuu laitteineen teknisiin vaikeuksiin. Leipääntynyt Lassiter riitaantuu muun retkikunnan kanssa ja jatkaa yksin suonen etsintää.
Kun Lassiterista ei kuukausiin kuulu mitään muu retkikunta lähettää Saksalaisen dingonmetsästäjän Lassiterin jäljille. Aborginaalienkin hoivissakin ollut Lassiter löytyy kuolleena, hänen jälkeensä jättämät kartat, päiväkirja ja muistiinpanot suonen sijainnista ovat kaikki kadonneet. Kaivos on ilmeisesti vieläkin kateissa, vaikka monet ovat väittäneet sen löytäneensä. Tosin satelliittiaikaa kun tässä eletään, lienee sen löytyminen vain ajan kysymys. Siis jos Lassetern suoni nyt on ylipäätään olemassa, kukaan ei ole sitä vielä nähnyt. Mutta kyllä olematonkin aarre saa kovasti säpinää aikaiseksi. Jos nyt kenessä syttyi palo lähteä Australiaan täytyy tässä nyt vastuullisena kirjoittajana muistuttaa parista seikasta.
Ensinnäkin on syytä ottaa huoomioon Gibsonin aavikko, joka on hyvin vaativa vastus. Australian keskiosat ovat pahamaineisia kuolemanloukkoja ja outback ylipäätään asettaa kovat vaatimukset survival-friikeillekin. Aborginaalien selviäminen näillä alueilla perustuu puhtaasti perimätietoon, jolla vaikeasti havaittavat vesilähteet ja niukka ravinto näiltä mailta löytyvät. No mitä sillä kultasuonella sitten tekee? Nimittäin Australian valtio varmaankin haluaa löydöstä suurimman osan. Tämän päivän valtioiden legitiimi vaatimus alueiltansa löytyviin aarteisiin hillitsee varmaankin aika lailla moderneja aarteenetsijöitä. Aarteenetsintäretkikuntaan pitää ehdottomasti ottaa mukaan lakimies ja kirjanpitäjä. Onhan sitä toki aarteen löytäjälle luvassa mainetta ja kunniaa. Toisaalta joissakin USA:n osavaltioissa löytäjä saa pitää aarteensa.
Muuten, usein kun keskustelu kääntyy haaveiluun tai mielikuvituksellisiin aarteisiin tai muuhun vastaavaan, on joillakin tapana tylysti ja peräti kyynisesti kuitata moisen olevan haihattelua. Älkää tehkö niin. Keskusteluissa on ihanteellista suvaita jonkin verran hassujakin puheen aiheita. Jos tuntuu siltä, että puheenaihe alkaa ylittää sietorajat, kannattaa johdatella keskustelua muille urille tai voi vaikka istua hiljaa ja ajatella muita asioita. Usein keskustelu siirtyy omien lakiensa mukaan muihin aiheisiin. Paitsi jos läsnä on kaksi asiaan höyrähtänyttä erikoisasiantuntijaa, jolloin ainoa kunniallinen keino selvitä täysjärkisenä on pako keskustelupaikalta. Sivistynyt ihminen tekee tämänkin tahdikkaasti ja diskreetisti.
Punaisena lankana tähdentäisinkin sellaista käytöstä, että keskustelijaa ei tahallisesti loukata tai pilkata, vaikka itseä jokin jorina jurppisikin aggressioiden partaalle. Painottaisin myös, näin kolikon kääntöpuolena, että sivistynyt keskustelija ei myöskään kyllästytä muuta seuruetta jorinoillaan omasta erikoisalastaan tai rakkaudestaan. Tarkkailemalla keskustelukumppaneiden huokailua ja silmienpyörittelyä voi päätellä aiheen vaihtamisen optimaalisen ajoituksen jo menneen. Mutta ei ole tuolloinkaan vielä myöhäistä vaihtaa puheenaihetta.
Tämä tästä tällä kertaa. Jakson innoittajana ja lähteenä toimi Janusz Piekalkiewiczin kirja Kadonneen kullan jäljillä. Mainio kirja kaikille aarteista ja seikkailuista kiinnostuneille. Check it out. Ensi kerralla aiheena jotain hieman sähköisempää kuin kaiken maailman pölyttyneet aarteet.
Lastuja:
Aarnikotkasta tuli mieleen, että eikö niitä ole aarnimetsiäkin. Eli aarnimetsissäkö ne aarnikotkat vaanivat aarteinensa? Sanojen alkuperä on hieman epäselvä, mutta ’aarni’ voisi olla germaaniperäistä lainaa, merkiten joko sanassa ’azni’ satoa tai ’arniaz’ jättiläistä. Voisiko sato sanasta sukeutua aarteen merkitys? Aarni tarkoittaa joka tapauksessa aarretta, kuten sanasta aarnihauta voimme päätellä. Voinemme silti ympäripyöreästi todeta, että aarteemme täällä Suomessa ovat metsissä. Aarnikotka on aikanaan myös tunnettu nimillä Wäinön lintu tai vaakalintu.
Kun kansainvälinen yritys kotiutuu uuteen maahan sille tarvitaan mahdollisesti uusi liikenimi. Nokia on aika monessa maassa Nokia, mutta Kiinan markkinoille tarvitaan tietysti nimestä uusi kiinan kirjoitusmerkeillä kirjoitettu versio. Niinpä Nokia on Kiinassa 诺基亚 (nuo ji ya), jonka tönkösti kääntäen kuuluu vaikkapa ”lupaus perusta Aasia”. Eli lupaako Nokia jo siirtää perustansa, peräti pääkonttorinsa Aasiaan? 2010 luvun bisnesstrategiako tässä paljastettuna? Mitä tekee hallitus?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
